Kirkkojen maailmanneuvoston naisten ekumeenisen vuosikymmenen ortodoksiset naiskuvat

Kirkkojen maailmanneuvoston naisten ekumeeninen vuosikymmen (Ecumenical Decade of the Churches in Solidarity with Women: 1988–1998) pyrki tekemään sen, mitä sitä edeltänyt YK:n naisten vuosikymmen ei ollut kyennyt tekemään: nostamaan esiin naisen aseman kirkoissa ja synnyttämään sitä koskevaa dialogia kirkkojen keskuudessa. Minkälaisia ovat naisten ekumeenisen vuosikymmenen ortodoksiset naiskuvat?

1970-luvulta alkaen ekumeenisten yhteyksien kautta protestanttisissa kirkoissa ja läntisissä aatevirtauksissa esiintyneet teemat, kuten naisen asemaan liittyvät kysymykset tulivat vähitellen myös ortodoksisen kirkon kohdattaviksi. Ortodoksisesta naiskuvasta käytävään keskusteluun tulivat tuolloin osallistuvina osapuolina ensimmäistä kertaa mukaan myös naiset itse. Tosin lähtökohtaisena ajatuksena oli, että protestanttiset kirkot ja feministinen liike ovat juuri ne pääasialliset tahot, jotka ovat olleet tarjoamassa ulkoapäin naisen asemaa koskevaa kysymyksenasettelua.

Vuosikymmenen alkaessa kirkkojen erilaisia lähtökohtia pyrki tasoittamaan se, että naisten ekumeenisen vuosikymmenen agendan ulkopuolelle jätettiin kysymys naisten pappeudesta. Yleisperiaatteena oli kunnioittaa niitä kirkkoja, joille tämä ajatus oli vieras. Toisaalta naisten pappeus oli kysymys, jota ei voitu kokonaan ohittaa, sillä vuosikymmentä oli edeltänyt Kaste, ehtoollinen ja virka -dokumentin muodostamisprosessi, jossa myös naisten ordinaatio oli tullut esille. 

Traditio

Naiskuvaa ja naisen asemaa koskevassa keskustelussa ortodoksinen kirkko on joutunut kohtaamaan ennen kokemattomia haasteita. Ne liittyvät keskeisesti traditioon ja sen merkitykseen, jolta pohjalta nousee argumentointi myös naiskuvaan liittyvissä kysymyksissä. Traditio on se, johon viitataan, kun perustellaan kirkon käytäntöjä tai naisen asemaa ortodoksisessa kirkossa.

Traditio osoittaa, että naisia oli muun muassa diakonin tehtävissä aina 1100-luvulle saakka. Tuolloin naisten palvelutehtävä vähitellen hiipui ja lakkasi olemasta siten, että alkuperäisessä liturgisessa palvelutehtävän muodossa käytäntö ei sitä enää juuri tunne. Tämä on osaltaan nostamassa esille kysymyksen kirkon sisällä mahdollisesti tapahtuneesta muutoksesta suhteessa naisen asemaan ja naiseuteen. Asiaa ei ole tehnyt helpoksi tradition ymmärtäminen samalla kertaa eläväksi ja muuttumattomaksi, kun lisäksi on seikkoja, joista se vaikenee tai jättää avoimiksi. 

Laajamerkityksinen traditio rajattiin naiskuvan tarkastelussa kanoniseen traditioon. Kanonit ilmaisevat kannan asioihin, jotka ovat nousseet lähinnä seitsemän ensimmäisen vuosisadan kuluessa esiin ratkaisua vaativina ongelmina. Kanonisen tradition tarkastelussa tulee esille myös niiden tulkintaan liittyvä kysymys. Kanoneihin on vähintään kaksi tapaa asennoitua: ehdoton kuuliaisuus ja luova kuuliaisuus. Metropoliitta (sittemmin arkkipiispa ja Nikean metropoliitta) Johanneksen mukaan kanonisuus ei voi merkitä vain passiivista kuuliaisuutta.

Toisinaan traditioon lisätään tavat, jotka ovat sellaisia kirjoittamattomia lakeja, joiden kriteereinä pidetään kahta asiaa: ne ovat olleet muuttumattomina voimassa kauan ja yhteneviä uskon ja järjestyksen periaatteiden kanssa.

Kanonisen tradition voidaan todeta nojaavan traditioon sanan laajemmassa merkityksessä. Tarkasteltavaa naisten vuosikymmenen aineistoa ei verrattu traditioon, vaan nimenomaan kanoniseen traditioon. Pyrkimyksenä oli nähdä, missä määrin ne vastaavat toisiaan ja kyetä samalla luonnehtimaan aineistoa sille ominaisella mittarilla.

Naisdiakonit

Naisten toiminta diakoneina ja tehtävän historiallisuus sekä sen liturginen luonne tunnustetaan laajasti.  Tehtävän uudelleen käyttöön ottamisesta on käyty keskustelua. Diakonaatti kolmisäikeisen pappeuden osana muuttui vähitellen 1100-luvulle tultaessa ja siirtyi vähitellen yksinomaan miesten tehtäväksi, joka naisdiakonit poissulkemalla ei siten vastaa varhaisten kanonisten lähteiden mukaista jaottelua. Orientaalisissa ortodoksisissa kirkoissa kehityskulku on ollut hieman toinen, siellä naiset ovat olleet mukana liturgisissa tehtävissä myöhemminkin.

Keskustelu naisdiakonaatista on toisinaan nähty myös myönnytyksenä naispappeuskeskustelulle, jossa on tehty selväksi, että naisten mahdollinen diakonius ei tulisi olemaan askel pappeuteen, kuten se usein nyt on. Etenkin ikonisuuteen vetoamista ja sen yhdistämistä mies-sukupuoleen ja pappeuteen voidaan naiskuvan ymmärtämisen kannalta pitää teologisesti varsin haastavana.

Rituaalinen epäpuhtaus – uudet tulkinnat

Nainen nousee esille naisten ekumeenisen vuosikymmenen aineistosta erityisesti kasvattajana ja äitinä – perheenäitinä ja hengellisenä äitinä. Perheenäitiyteen liittyy kuitenkin myös seksuaalisuus ja lapsien synnyttäminen. Puhdistautumisriitit tulkitaan tosin nyt uudelleen: kirkottaminen nähdään kiitosrukouksena naisen kyetessä palaamaan ehtoollisyhteyteen.

Varhaisin kanoninen traditio selkeästi kieltää ajatuksen naisen epäpuhtaudesta. Eikä sitä enää käytetä julkisesti naisten pappeuden vastaisena argumenttina, toisin kuin vielä 1960-luvulla tapahtui. Sen kaltaiset viittaukset nähdään osana kulttuurista traditiota, kuten sukupuoleen perustuva diskriminointi. Tradition ja traditioiden sekä käytännön jännitettä ei kuitenkaan juuri tuoda esille. Kulttuurinen traditio ja tavat ovat osaltaan olleet muokkaamassa naiskuvaa. Tätä taustaa vasten on myös ymmärrettävää, ettei voida puhua yhdestä ortodoksisesta naiskuvasta. 

Ekumenia ja osallistuminen

Ortodoksisen kirkon edustajien toimintatavalle ekumenian kentällä on leimaa-antavaa julkisen esiintymisen lojaalisuus omaa kirkkoa kohtaan sekä henkilökohtaisten analyysien välttäminen. Puheenvuoroina ei tuoda esille omia kantoja, vaan esitysten tulee aina pyrkiä nojaamaan kirkon traditioon. Dialogin osapuolena ei siten ole henkilö, vaan ikään kuin itse kirkko. Tästä syystä on kiinnostavaa ja tärkeää ekumeenisten tekstien perinteisestä tutkimusotteesta poiketen pyrkiä huomaamaan se moniäänisyys, joka puheenvuoroissa saattaa näyttäytyä, mutta joka ei tavallisesti kanna loppuasiakirjoihin saakka.

Dialogi vaatii vuorovaikutusta ja parhaimmillaan se on yhdessä ajattelua. Onnistuakseen dialogi kuitenkin edellyttää yhteistä teologista kieltä ja käsitteistöä. Läntisten kirkkojen käyttämä argumentaatio ei aina etenkään suoraan lainattuna taivu onnistuneesti ortodoksiseen teologiseen ajatteluun.

Ortodoksisen kirkon hierarkkisesta ja synodaalisesta rakenteesta huolimatta ekumeeninen yhteistyö voi avata sitä ymmärtämään ja pakottaa perustelemaan vastauksia, kun kysytään esimerkiksi, kenen on lupa olla alttaritilassa tai miksi mies maallikkonakin siellä ei ole skandaali, toisin kuin nainen on.

 

Kirjoittaja Eeva Raunistola-Juutinen, TT, työskentelee Itä-Suomen yliopistossa ortodoksisen teologian amanuenssina.

Kirjallisuus:

Eeva Raunistola-Juutinen: Äiti ja nunna. Kirkkojen maailmanneuvoston naisen vuosikymmenen ortodoksiset naiskuvat. Dissertations in Education, Humanities, and Theology No 35. 2012.