Kansalliset ortodoksiset kirkot ja diaspora

Ortodoksiset kirkot ovat uusille alueille levittäytyessään pitäytyneet vanhentuneeseen maantieteeseen. Kansalliset pyrkimykset ovat ei-historiallisella maaperällä olleet tärkeämpiä kuin kirkon ylikansallisen luonteen korostaminen. Kirkon perinteestä on sen sivuuttamisen sijaan vasta viime aikoina lähdetty etsimään ratkaisumalleja kirkollisten olojen järjestämiseksi.

Ortodoksinen maailma muodostuu itsenäisten paikalliskirkkojen yhteisöstä. Jokaisella paikalliskirkolla on oma määritelty alue eli kanoninen jurisdiktio, johon kirkon toiminta ja oikeudet rajautuvat. Paikalliskirkkoja on noin kaksikymmentä. Lukumäärästä ei vallitse täyttä ymmärrystä, sillä joidenkin paikalliskirkkojen, kuten Amerikan ortodoksisen kirkon itsenäinen asema on kiistanalainen. Suomen ortodoksinen kirkko on autonominen paikalliskirkko, jonka alue rajautuu Suomen valtion rajoihin. Se on hallinnollisesti itsenäinen, mutta kuuluu Konstantinopolin patriarkaatin alaisuuteen.

Useimmilla paikalliskirkoilla on selkeä kansallinen luonne ja niiden jurisdiktio noudattelee kansallisvaltion rajoja. Paikalliskirkoista puhutaankin usein kansallisin määrein, esimerkiksi Romanian kirkko, Serbian kirkko ja Venäjän kirkko. Kirkon ja kansallisuuden yhteys sekä kirkon toimialueen yhdenmukaisuus valtion rajojen kanssa ovat seurausta 1800-luvun kansallisvaltiokehityksestä, jota ortodoksinen kirkko tuki Etelä- ja Itä-Euroopassa. Rooman valtakunnan ajalta periytyvät vanhat paikalliskirkot, kuten Antiokian ja Konstantinopolin patriarkaatit sen sijaan olivat – ja ovat jossain määrin edelleen – monikansallisia.

Kanonisen jurisdiktion periaatteesta huolimatta useimmat paikalliskirkot toimivat tosiasiallisesti myös oman alueensa ulkopuolella. Syynä on ortodoksisten kansanryhmien sijoittuminen kirkollisesti ei-perinteisille alueille.

Ortodoksinen diaspora

Euroopassa ja Lähi-idässä sijaitsevien paikalliskirkkojen jäseniä elää nykyisin miljoonittain kaikkialla maailmassa. Uusille, kanonisesti määrittelemättömille alueille sijoittumisesta käytetään hajaannukseen viittaavaa nimitystä diaspora. Suurimmat ortodoksien diasporat sijaitsevat Yhdysvalloissa ja Länsi-Euroopassa.

Diasporan taustalla ovat muun muassa lähtömaiden elinolot ja uskonnollinen vaino. 1800-luvulla alkanut ortodoksien muutto uusille alueille on kiihtynyt 1900-luvulla. Sosialismin romahtaminen sai aikaan ortodoksien edelleen jatkuvan maastamuuton Itä-Euroopasta. Kristittyjen ahdinko ja suoranainen vaino on viime vuosina voimistanut Lähi-idän ortodoksien (ja muiden kristittyjen) diasporaa.

Diasporayhteisöille on tyypillistä pyrkimys säilyttää ortodoksinen usko ja vaalia lähtömaan kansallista identiteettiä. Sidokset lähtömaitten äitikirkkoihin ovat voimakkaat. Kirkot ovat pyrkineet huolehtimaan perinteisen toimialueensa ulkopuolella elävien jäsentensä hengellisistä tarpeista. Kirkollisen elämän järjestäminen diasporassa on johtanut tilanteeseen, jossa paikalliskirkoilla on seurakuntia myös kanonisten alueittensa ulkopuolella. Esimerkiksi yksin Italiassa toimii nykyisin satakunta romanialaista seurakuntaa, jotka ovat syntyneet viime vuosien voimakkaan maastamuuton seurauksena. Jäsentensä kautta lähes kaikkien paikalliskirkkojen toiminta ulottuu niiden kanonista jurisdiktiota laajemmalle.

Diaspora ja kirkko-opin ongelmat

Ortodoksisille kirkoille diaspora ei ole vain käytännöllinen haaste, vaan se on myös teologinen ongelma. Ortodoksisen kirkon perusyksikkö on hiippakunta. Hiippakunnalla on määritelty alue, ja sen johdossa on piispa. Hallinnollisesti paikalliskirkko rakentuu useammasta hiippakunnasta, joiden piispat yhdessä muodostavat synodin. Piispainsynodi on perinteisesti paikallisen kirkon korkein hallintoelin, johon ei kuulu ulkopuolisia jäseniä. Lisäksi kullakin maantieteellisellä alueella voi toimia vain yksi kirkollinen rakenne. Hiippakuntien alueet eivät siten voi olla päällekkäisiä.

Kirkollisten olojen järjestäminen diasporassa sotii kirkko-opin ja -järjestyksen periaatteita vastaan. Diasporassa yhdellä alueella on monesti useamman äitikirkon kirkollisia rakenteita. Päällekkäinen piispallinen järjestys on räikeässä ristiriidassa ”yksi alue, yksi piispa, yksi kirkko” -periaatteen kanssa. Ongelmallista on sekin, että diasporassa olevat piispat kuuluvat äitikirkkojensa synodeihin, jolloin paikalliskirkon piispallinen hallinto laajenee kanonisen alueen ulkopuolelle.

Ruotsi on hyvä (tai näkökulmasta riippuen huono) esimerkki. Maassa asuu enemmän ortodokseja kuin Suomessa, mutta ei ole olemassa ”Ruotsin kirkkoa”. Paikallisen kirkon muodostamisen sijaan Ruotsin ortodoksit ovat järjestyneet omien lähtömaittensa kirkolliseen yhteyteen. Maassa toimivien ”lähetyshiippakuntien” ja seurakuntien kautta Ruotsin alue kuuluu eri tavoin yli kymmenen kansallisen kirkon yhteyteen. Maassa on myös kolme päällekkäistä hiippakuntaa (romanialainen, serbialainen ja kreikkalainen).

Toimenpiteitä diasporan uudelleenjärjestämiseksi

Vaikka paikalliskirkkojen piirissä tiedostetaan, että diasporan tilanne on ristiriidassa kirkon opetuksen kanssa, kirkollisten olojen järjestäminen kanonisen järjestyksen mukaiseksi on osoittautunut haastavaksi. Yleisortodoksisen yhteyden edistäminen ei selvästikään ole diasporassa kirkoille niin tärkeää kuin oman erityisen kansallis-kirkollisen yhteyden vaaliminen. Ei myöskään ole yksimielisyyttä siitä, miten uusia paikalliskirkkoja tulisi muodostaa ei-historiallisille alueille. Paikalliskirkot ovat haluttomia luopumaan laajennetusta vaikutusvallastaan diasporassa.  

Paikalliskirkkojen johtajien piirissä on silti katsottu välttämättömäksi etsiä yhteiset pelisäännöt kirkko-opillisesti kestämättömään tilanteeseen. Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin johdolla itsenäisten kirkkojen johtajat antoivat vuonna 2008 julkilausuman, jossa he ilmaisivat tavoitteekseen luopua diasporassa ”ortodoksiselle ekklesiologialle* vieraista vaikutteista.” Sittemmin paikalliskirkot ovat muodostaneet alueellisia piispallisia kokouksia (Episcopal Assembly) seuduille, jotka eivät kuulu minkään paikalliskirkon kanoniseen alueeseen. Diasporan järjestämisen kysymys on myös vuonna 2016 Istanbulissa kokoontuvan yleisortodoksisen kokouksen asialistalla.

Viimeaikaiset toimenpiteet antavat aiheen olettaa, että diasporan järjestämisessä suhtaudutaan vakavasti mahdollisuuteen uusien monikansallisten paikalliskirkkojen muodostamisesta. Mahdollisten uusien jäsenien syntyminen ortodoksiseen kirkkoperheeseen lieventäisi kansallisiin rajoihin pitäytyvien kirkkojen nationalistisia pyrkimyksiä. Tällä olisi oletettavasti myönteinen vaikutus ortodoksisten kirkkojen todistuksen yhtenäisyydelle globaalissa maailmassa.

Diaspora ja Suomi

Suomen ortodoksisen kirkon asema on määritelty vuodelta 1923 peräisin olevassa Tomos-asiakirjassa, jonka mukaan kirkon alue noudattaa Suomen valtiollisia rajoja. Maan rajojen sisällä asuvat ortodoksit kuuluvat Suomen kirkkoon. Ylikansallisuuden ajatus on kirjattu Suomen ortodoksisen kirkon kanoniseen perustaan.

Suomen rajojen sisällä on kuitenkin alusta alkaen toiminut pari Moskovan patriarkaatin alaista seurakuntaa. Päällekkäisten kirkollisten rakenteiden ilmiö on siten tuttu tälläkin. Yleisortodoksisesti Suomen kirkon asemaa alueensa ainoana kanonisena kirkollisena rakenteena ei silti ole kyseenalaistettu.

Suomen ortodoksiseen kirkkoon kuluu noin 60 000 jäsentä. Maassamme asuu kuitenkin tuhansia ortodokseja, jotka eivät ole paikallisen kirkon virallisia jäseniä. Eritaustaisten ortodoksien kautta Suomessakin on läsnä kokemus diasporasta. Viime vuosina Suomen kirkossa on pyritty tietoisesti palvelemaan kaikkia Suomen rajojen sisäpuolella olevia ortodokseja. Maahanmuuttajatyö onkin yksi kirkon painoalueista. Kirkossa työskentelee useita maahanmuuttajataustaisia pappeja. Lisäksi Suomessa asuvien diasporaortodoksien sielunhoidossa tehdään yhteistyötä lähimpien paikalliskirkkojen (Venäjä ja Viro) sekä lähinnä Ruotsissa toimivien kansallisten diasporaseurakuntien kanssa. Suomen kirkko on pyrkinyt hoitamaan myös orientaalisten ortodoksien, esimerkiksi etiopialaisten ja syyrialaisten tarpeita.

Mikäli Suomessa asuvien ortodoksisten ryhmien piirissä esiintyisikin toiveita oman kirkollisen rakenteen luomiseksi, heillä ei venäläisiä lukuun ottamatta liene siihen taloudellisia ja henkisiä edellytyksiä. Suomen ortodoksisen kirkon aktiivinen toiminta eri kansallisuusryhmien keskuudessa voi osoittautua tehokkaaksi keinoksi hillitä kanonisen perinteen vastaisia kansallismielisiä toiveita. Suomen alue yleisortodoksisesti tunnustettuna kanonisena alueena pitää myös aisoissa mahdollisia pyrkimyksiä jonkin muun paikalliskirkon toiminnan ulottamisesta Suomeen.

Suomen kirkko voi osin jo nyt, mutta kenties vielä selkeämmin tulevaisuudessa osoittaa, että paikallisen ortodoksisen kirkon ei tarvitse olla ideologialtaan korostuneen kansallinen. Kirkko voi olla yksinkertaisesti ortodoksinen. Tällainen linjaus saattaisi osoittautua menestyksekkääksi ratkaistaessa yleisortodoksisesti diasporan ongelmaa.

 

Kirjoittaja Pekka Metso, TT, työskentelee yliopistotutkijana Itä-Suomen yliopistossa.

* Kirkko-oppi eli ekklesiologia on teologiaan kuuluvan dogmatiikan tieteenala, joka tutkii kirkon ja seurakunnan merkitystä

Kirjallisuutta ja lähteitä:

Chaillot, Christine (edited by): A Short History of the Orthodox Church in Western Europe in the 20th Century. Inter-Orthodox Dialogue: Paris, 2006

Džalto, Davor: Nationalism, Statism, and Orthodoxy. ST Vladimir’s Theological Quarterly, Vol. 57, Numbers 3-4/2013. 503-523.

Hämmerli, Maria & Mayer, Jean-Francois (edited by): Orthodox Identities in Western Europe. Migration, Settlement and Innovation. Ashgate: Burlington, 2014.

Leustean, Lucian: Eastern Christianity and Politics in the twenty-first Century. An Overview. Teoksessa: Eastern Christianity and Politics in the Twenty-First Century. Ed. by. Lucian Leustean. Routledge: London & New York, 2014. 1-20.

Leustean, Lucian: The Ecumenical Patriarchate. Teoksessa: Eastern Christianity and Politics in the Twenty-First Century. Ed. by. Lucian Leustean. Routledge: London & New York, 2014. 23-37.

Meyendorff, Paul: Ethnophyletism, Autocephaly, and National Churches.  A Theological Approach and Ecclesiological Implications.  ST Vladimir’s Theological Quarterly, Vol. 57, Numbers 3-4/2013. 381-394.

Ortodoksisten kirkkojen johtajien kiertokirje, Fanarissa 12. lokakuuta 2008. [http://vys.palvelee.fi/uutiset.html?a300=65]

Walker, Andrew: The Prophetic Role of Orthodoxy. Teoksessa: Living Orthodoxy in the Modern World. Ed. by Andrew Walker & Costa Carras. SVS Press: Crestwood, 2000. 217-235.

Zizioulas, John: Primacy and Nationalism. ST Vladimir’s Theological Quarterly, Vol. 57, Numbers 3-4/2013. 451-459.