Häpeällinen seksuaalisuus ja jumalasuhde

Eri-ikäisten suomalaisten kirjeet seksuaalisuuteen liittyvästä häpeästä kertovat seksuaalisuuden historiallisesta muutoksesta. Samalla omaelämäkerralliset tekstit paljastavat, että eri aikoina eläneet ihmiset kokevat Jumalan eri tavoin. Se, kuinka ympäröivä kulttuuri käsitteellistää ihmisen tai Jumalan olemusta, vaikuttaa myös yksilön kokemusmaailmaan. Tämän vuoksi nykyihmisen jumalasuhde voi helposti olla ristiriidassa perinteisen kristillisen seksuaalieettisen opetuksen kanssa. Ihminen voi kokea oman seksuaalisuutensa Jumalan lahjaksi, vaikka kirkko suhtautuisikin siihen torjuvasti.

Häpeälle pohjautuva seksuaalisuus

Piinaava häpeäntunne syttyy silloin, kun toiveemme tulla vastavuoroisesti nähdyksi ja hyväksytyksi tulee syystä tai toisesta torjutuksi. Oma olemuksemme paljastuu häpeän hetkellä kelpaamattomaksi. Tunteen sietämättömyydestä kertoo paljon se, että häpeävä voi toivoa katoavansa. Häpeä pakottaa ihmisen suojautumaan.

Tunnetutkimuksen puitteissa häpeää pidetään tyypillisenä sosiaalisena ja moraalisena tunteena. Häpeä edellyttää aina joko todellista tai kuviteltua ”toista”, jonka arvioivan katseen alla paljastumme kelpaamattomaksi. Tätä kautta häpeään on ajateltu sisältyvän valtaa, joka pitää yllä sosiaalista järjestystä: häpeä ohjaa yksilöitä kohti yhteisössä vallitsevia normeja ja ideaaleja.

Viime vuosina monet häpeätutkijat ovat nostaneet esiin häpeään sisältyvän vallan moniulotteisuuden. Sen lisäksi, että häpeä pakottaa kohti yhteisesti jaettuja normeja, häpeä myös rakentaayksilön käsitystä omasta itsestään ja omista mahdollisuuksistaan toimia maailmassa. Häpeää ei tule ymmärtää vain ”rangaistuksena” vääränä nähdystä seksuaalisesta käyttäytymisestä, vaan häpeällä on keskeinen rooli siinä, kuinka ymmärrämme itsemme sukupuolisena olentona. Esimerkiksi homoseksuaalinen identiteetti on nähty usein häpeän varaan rakentuvana minuuden muotona. Yhtä lailla huorittelua voi pitää häpeälle nojaavana valtamekanismina. Naisen seksuaaliseen maineeseen kohdistuva huoran stigma elää kulttuurissamme edelleen voimakkaasti vaikuttaen siihen, kuinka naiset ymmärtävät omaa seksuaalisuuttaan ja seksuaalista toimijuuttaan.

Seksuaalisuuden muodonmuutoksia

Sukupuolentutkimuksen sisällä on viime vuosikymmeninä korostettu, kuinka seksuaalisuus on alati muokkautuva ja muuttuva ilmiö, jolle ei voida löytää mitään lopullista selitystä tai ydintä. Se, kuinka ymmärrämme seksuaalisuuden luonteen, riippuu aina ympäröivästä kulttuurista. Tapamme kokea seksuaalista halua ja nautintoa ovat riippuvaisia tavoista, joilla erilaiset asiantuntijatahot seksuaalisuudesta puhuvat. Seksuaalisuuden tutkijat, erilaiset terapeutit ja teologit ovat esimerkkejä niistä toimijoista, jotka rakentavat käsitystämme seksuaalisuuden perimmäisestä luonteesta.

Häpeä uhkaa ihmistä silloin, kun vallitseva käsitys hyväksyttävästä seksuaalisuudesta on ristiriidassa omien kokemusten ja tuntemusten kanssa. Eri aikojen seksuaalisuuskäsitykset nousevat esiin häpeäkirjeissä ikään kuin peilikuvan kautta. Kirjeissä nostetaan esiin ne seksuaalisuuden piirteet, jotka koetaan epänormaaleiksi. Monille vanhimmista kirjoittajista nykyhetken käsitykset herättävät jo sinällään häpeää.

Sitä toivoisimme että nuoret kilvoittelisivat puhtaan nuoruuden puolesta. Se luo pohjan kestävälle avioliitolle. Se on myöskin luojan luoma järjestys. (Touko, s. 1923)

1900-luvun alkupuolella syntyneiden ihmisten käsitykset ja kokemukset seksuaalisuudesta nousevat tuon ajan kollektiivisesta ymmärryksestä, joka korosti avioliiton pyhyyttä. Puhtauden ihanne eli voimakkaana viime vuosisadan alun kirkollisessa opetuksessa ja sukupuolielämää käsittelevissä opaskirjasissa. Ajattelutapa liittyi lääketieteelliseen ymmärrykseen seksuaalisuudesta vaarallisena viettivoimana, joka teki miehistä aktiivisia ja himokkaita. Naisten viettivoimaa sen sijaan määritti passiivisuus ja vastaanottavaisuus: seksuaalinen pidättyvyys nähtiin naisten luonnollisena ominaisuutena.

Naiseksi tulo oli häpeällistä, likaista, salattavaa. Seurustelu- ja kihla-aikana emme juurikaan puhuneet seksuaalisuuteen liittyvistä asioista. Puolisoni osoitti jo silloin monin tavoin haluansa minuun ja tunteet heräsivät ja vahvistuivat minussakin. Luin artikkeleita ja kirjoja, joista keräsin tiedonmurusia. (Pihla, s. 1945)

1900-luvun puolivälin tienoilla syntyneet kirjoittajat kokevat seksuaalisuuden toisin. Heidän nuoruudessaan seksuaalisuudesta alettiin puhua julkisuudessa enemmän ja uudenlaisten tieteellisten löytöjen pohjalta. Etenkin psykoanalyysi tarjosi aiemmasta poikkeavan tavan ymmärtää seksuaalisuutta. Kyse oli nyt yksilön henkilökohtaiseen kasvuun ja persoonaan liittyvästä asiasta. Naisten seksuaalisuus ei näin enää hahmottunut vaiettavana ja passiivisena ”luonnottomuutena”, vaan olennaisena osana naiseksi kasvua.

Seksuaalisuus jumalasuhteessa

Seksuaalisuuden muutos näkyy myös kirjoittajien jumalasuhteissa. Vanhimmat kirjoittajat kokevat usein Jumalan hylkäämisellä uhkaavana tuomarina, joka vaatii ihmisiltä nuhteettomuutta asettamiinsa normeihin nähden. Nuoremmille kirjoittajille tällainen jumalakuva edustaa sen sijaan naisen seksuaalisuutta alistavaa uskonnollisuutta.

Olin täyttänyt kolmekymmentä, kun pääsin vihdoin irti äitini ja muiden uskovaisten otteesta ja tajusin, että ei äiti sen enempää kun papitkaan määrää sitä, mitkä synnit Jumala antaa anteeksi ja millaiset ihmiset Hän hyväksyy ja että myös seksuaalisuus on ihmisen perustarve jonka saa tyydyttää kuten muutkin tarpeet. Tajusin, että kelpaan Jumalalle eroottisena ja seksuaalisena naisena, vaikka en kelpaa, enkä täytä äitini vaatimuksia. (Eveliina, s. 1940-luvun lopussa)

1960-luvulla tapahtuneen kulttuurisen murroksen myötä uskonnollisuudesta ja jumalasuhteesta tulee yhä yksityisempi asia. Kun kirkon rooli oikean ja väärän seksuaalisuuden määrittelijänä pienenee, seksuaalisuutta on vaikea nähdä enää syntinä. Kyse on sen sijaan inhimillisestä tarpeesta, joka terapeuttisten ajattelumallien mukaisesti on olennainen osa ihmisen persoonallisuutta. Myös jumalasuhteen kokeminen saa piirteitä terapeuttisista malleista: kyseessä on täydellisesti hyväksyvä Jumala, joka korjaa esimerkiksi varhaisissa ihmissuhteissa koettuja puutteita ja pettymyksiä.

Samankaltainen jumalakuva on myös niillä nuorilla kirjoittajilla, jotka kokevat oman seksuaalisuutensa heteronormin vastaiseksi. Koska nykyihminen mieltää seksuaalisuutensa pikemminkin minuuden muuttumattomaksi ytimeksi kuin synnilliseksi teoksi, kirkon opetus homoseksuaalisuudesta koetaan häpäisevänä vallankäyttönä. Moni kirjoittaja ajatteleekin, että ”aito minä” on tällöin helpointa kätkeä toisilta.

[S]uhde naiseen on ollut salattava asia, ja en pidä siitä, että minä salaan seurakunnaltani asioita. Niin on ollut pakko tehdä. Koitan miettiä, pitäisikö minun luopua pienistä vastuistani seurakunnassa siksi, että jos he tietäisivät että elän naisen kanssa, niin he eivät antaisi minun toimia ko. vastuissa. Toisaalta koen kaikesta huolimatta, että Jumala ei ole minua vastaan. Siksi en ole jättäytynyt vastuistani. Ihminen voi erehtyä, ja seurakunnassa riidellään jo ennestään niin monista asioista kuten naisen pappeudesta. (Annu, s. 1965)

Etenkin nuorten kirjoittajien kertomukset häpeästä paljastavat, kuinka kirkon seksuaalieettinen opetus on ollut sokea seksuaalisuuden historialliselle muutokselle. Vaikka monet ihmiset kokevat tulevansa hyväksytyiksi yksityisen jumalasuhteen tasolla, kirkko koetaan häpeään hylkäävänä ja elämälle vieraana instituutiona. Tällöin aidon minuuden kätkeminen on keino varmistaa yhteisön hyväksyntä.

 

Kirjoittaja Teemu Ratinen väitteli Itä-Suomen yliopistossa käytännöllisen teologian alalta kesäkuussa 2014. Hän toimii Vaskivuoren lukion uskonnon ja psykologian lehtorina.

s-posti: teemu.ratinen@gmail.com

Lisää aiheesta:

Ratinen, Teemu: Torjuttu Jumalan lahja. Yksilön kamppailu häpeällistä seksuaalisuutta vastaan. Dissertations in Education, Humanities, and Theology No 57. Joensuu: Itä-Suomen yliopisto, 2014. [http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-61-1460-6]