Tanskassa ja Islannissa vielä luterilainen valtionkirkko

Pohjoismaissa on valtion ja luterilaisen enemmistökirkon suhteet järjestetty vuosisatojen ajan valtiokirkkojärjestelmän mukaisesti. Tämän järjestelmän olennaiset piirteet ovat olleet valtiovallan sitoutuminen luterilaiseen uskontunnustukseen ja luterilaisen kansalliskirkon kuuluminen kiinteästi valtion hallintoon. Valtiokirkkojärjestelmä on säilytetty Tanskassa ja Islannissa, mutta se on laajojen valmistelujen jälkeen purettu Ruotsissa vuodesta 2000 ja Norjassa vuodesta 2008 alkaen. Kaikissa pohjoismaissa on perustuslaissa säädetty uskonnonvapaus, ja niissä toimii luterilaisten enemmistökirkkojen rinnalla lukuisia muita kirkkoja ja uskonnollisia yhteisöjä.

Tanskan kuningattaren johtama kansankirkko

Tanskan perustuslain mukaan evankelisluterilainen kirkko on valtion tukema kansankirkko. Sen virallinen nimi on Den Danske Folkekirke. Kirkon nimessä käytetty termi kansankirkko kuvastaa tanskalaista peruskäsitystä kirkon ja valtion suhteesta: kirkko on kansallinen, tanskalaisuuteen kuuluva asia. Kirkkoon kuuluu noin 79 % kansasta.

Perustuslain mukaan hallitsijan tulee kuulua luterilaiseen kirkkoon. Hallitsija eli nykyisin kuningatar Margareeta II on kirkon ylin johtaja. Kirkkoa koskeva lainsäädäntö päätetään parlamentissa (Folketinget); erillistä kirkkolakia ei ole. Muiden uskonnollisten yhdyskuntien asemasta on säädetty erillinen laki.

Tanskan hallituksen kirkollisministeri on kirkon hallinnollinen johtaja. Kirkolla ei ole omaa keskushallintoa. Virallista piispainkokoustakaan ei ole. Kirkon hallintorakenteen runkona ovat paikallisseurakunnat, rovastikunnat ja hiippakunnat, joita on 12.

Kirkon talous perustuu suurimmaksi osaksi jäsenten maksamaan kirkollisveroon, ja valtion osuus rahoituksesta on noin 12 %.

Islannin kansallinen valtiokirkko

Islannissa luterilaisella kansalliskirkolla on perustuslain mukaan valtion tukema asema. Valtiokirkkoon kuuluu noin 78 % islantilaisista eli kirkolla on noin 250 000 jäsentä. Kirkon johtajana on Islannin piispa. Kirkon yhteisistä asioista päättää kirkolliskokous. Toimeenpanovaltaa käyttää Islannin piispan johtama kirkollisneuvosto. Islannin kirkko muodostaa yhden hiippakunnan, mutta kahdessa perinteisessä hiippakuntakeskuksessa (Skálholt ja Hólar) toimii apulaispiispa. Seurakuntia on 280, ja niistä 120 on sellaisia, joissa on vähemmän kuin 100 jäsentä.

Valtion ja kirkon ”ändrade relationer” Ruotsissa

Ruotsissa käytiin debattia kirkon asemasta jo 1800-luvulla. Svenska kyrkan säilyi kuitenkin selkeästi valtiokirkkona vuosituhannen vaihteeseen saakka. Yli 50 vuotta kestäneeseen valmisteluun perustuva valtion ja kirkon suhteiden merkittävä uudelleen järjestely toteutettiin Ruotsissa vuoden 2000 alussa. Kirkolliskokous antoi tukensa hallituksen valmistelemalle muutokselle.

Svenska kyrkan ei enää ole valtiokirkko ainakaan juridis-hallinnollisessa merkityksessä. Valtakunnan lainsäädännössä suhteiden muutos (ändrade relationer) toteutettiin säätämällä laki Ruotsin kirkosta (1998) sekä laki uskonnollisista yhdyskunnista (1998). Uskonnollisia yhdyskuntia (trossamfund) ovat Ruotsin kirkko sekä rekisteröidyt uskonnolliset yhdyskunnat. Hallitus avustaa uskonnollisia yhdyskuntia taloudellisesti. Kyseiset lait tulivat voimaan 1.1.2000.

Laki Ruotsin kirkosta sisältää säännökset kirkon identiteetistä ja sen organisaation perusteista. Lain mukaan kirkko on ”avoin, demokraattinen, valtakunnallinen kansankirkko”. Erityistä kirkolliskokouksen ehdottamaa ja valtiopäivien säätämää kirkkolakia ei ole, vaan Ruotsin kirkko vahvistaa itselleen kirkkojärjestyksen, jossa säädetään kirkon toiminnasta.

Ruotsin kirkkoon kuuluu nykyisin noin 68 % ruotsalaisista. Kirkon jäsenten tulee maksaa tuloihin suhteutettu jäsenmaksu (kyrkoavgift). Muutoksen yhteydessä kirkollinen omaisuus on siirretty kirkon omistukseen, mutta valtio avustaa kulttuurihistoriallisesti merkittävien kohteiden ylläpidossa.

Ruotsin kirkon hallinnollinen rakenne on säilynyt entisellään. Kirkon hallintotasot ovat seurakunta/seurakuntayhtymä, rovastikunta, hiippakunta (13 kpl) ja kokonaiskirkko. Kirkon ylin johto on kirkolliskokouksella ja arkkipiispan johtamalla piispainkokouksella. Yhteistä käytännön hallintoa hoitaa keskushallitus. Arkkipiispan istuin sijaitsee perinteisesti Uppsalassa, missä toimii myös kirkon keskuskanslia ja missä kirkon keskushallinnon elimet kokoontuvat.

Norjan kuningas ei ole enää luterilaisen kirkon johtaja

Norjan luterilaisen kirkon (Den norske kirke) taholta on jo 1800-luvun alkupuolelta alkaen vaadittu kirkon johtajuuden siirtämistä kirkolle itselleen. Poliittiset päättäjät ovat kuitenkin aivan viime aikoihin saakka jarruttaneet kirkon itsenäisyyden lisäämistä. Valtiokirkkojärjestelmän on koettu symboloivan kansallista kulttuuria ja kansakunnan eheyttä.

Ratkaiseva käänne oli hallituspuolueiden ja opposition 10.4.2008 tekemä ”kirkkosopimus” (kirkeforliket) eli sopimus perinteisen valtiokirkkojärjestelmän purkamisesta. Suurkäräjät päätti perustuslain muutoksista, jotka tulivat voimaan 15.6.2012. Perustuslakia on muutettu siten, että valtakunnan arvoperustaksi on säädetty ”kristillinen ja humanistinen aateperintö”. Aikaisemmin perustuslaissa säädettiin, että evankelisluterilaisuus oli valtion virallinen uskonto. Muutetun perustuslain mukaan Norjan luterilainen kirkko on valtion tukema kansankirkko. Kirkkoon kuuluu tällä hetkellä noin 77 % norjalaisista.

Perustuslaissa on säilytetty kuninkaan velvollisuus tunnustaa luterilaista uskoa, mutta hänen erityistehtävänsä kirkon johtajana ja valvojana on poistettu. Käytännössä kirkon johtamisesta on valtion puolesta jo yli sadan vuoden ajan huolehtinut maan hallitus sekä kirkollisministeriö. Uudessa järjestelmässä kirkon johtaminen kuuluu kirkon omille hallintoelimille (kirkolliskokous, piispainkokous ja kirkon keskusneuvosto).

Kirkon keskushallinto ja aluehallinto ovat kuitenkin edelleen osa valtion hallintoa. Kirkkolaki säädetään suurkäräjien toimesta; kirkolliskokous antaa lausunnon. Kirkollisveroa ei ole; kirkon toiminnan rahoittaminen tapahtuu valtion ja kuntien toimesta. Papisto sekä eräät muut kirkon viranhaltijat ovat edelleenkin virkasuhteessa valtioon. Näitä jäljelle jääviä sidoksia voidaan pitää valtiokirkko-järjestelmälle tyypillisinä.

Norjassa päätettyä luterilaisen kirkon aseman muutosta voidaan suomalaisesta näkökulmasta ehkä arvioida melko rajalliseksi. Ottaen kuitenkin huomioon valtiovallan ja kuninkaan kirkollisen johtajuuden pitkän perinteen, joka juontuu reformaation ajoilta, perustuslain muutoksilla on norjalaiselta kannalta suuri periaatteellinen merkitys.

Periaatteellisia kysymyksiä

Euroopan unionin Lissabonin sopimuksen mukaan kirkkojen ja uskonnollisten yhteisöjen aseman järjestäminen jäsenvaltioissa sisältyy kansalliseen päätösvaltaan. Kuuluuko enemmistökirkon johtaminen periaatteessa enää valtion tehtäviin? Valtion tehtävänä on kaikkien kansalaisten yhteisten asioiden (res publica) hoitaminen.

Valtion ja kirkon suhteiden pohdintaan liittyy kuitenkin aina myös kysymys uskonnon merkityksestä yhteiskunnalle ja yhteiskunnassa. Pohjoismaiden luterilaisten kirkkojen kansallista merkitystä ei voida vähätellä. Päinvastoin on syytä todeta luterilaisen ajatteluperinteen voimakas vaikutus, jota ei aina edes huomata, koska se on niin lähellä.

 

Kirjoittaja Hannu Juntunen on eläkkeellä piispainkokouksen teologisen sihteerin virasta. Hän on TT, OTT ja FM sekä oikeusteologian dosentti Helsingin yliopistossa.

s-posti: h.juntunen@luukku.com

Kirkkojen kotisivut:

Tanska: www.folkekirken.dk

Islanti: www2.kirkjan.is/english

Ruotsi: www.svenskakyrkan.se

Norja: www.kirken.no