Suomen ortodoksisen kirkon ja valtion suhteet keisariajasta nykypäivään

Suomen itsenäisyyden alkuvuosina tehdyillä lainsäädäntöratkaisuilla luotiin asetelma, jossa valtio tunnusti erityissuhteen kahteen uskonnolliseen yhdyskuntaan, luterilaiseen ja ortodoksiseen kirkkoon. Tämä järjestely on voimassa nykyäänkin. Tässä artikkelissa kuvaan ortodoksisen kirkon ja valtion suhteiden ja niissä tapahtuneiden muutosten pääpiirteitä keisariajalta nykypäivään.

Keisarit vahvistavat ortodoksien oikeuksia

Vuonna 1809 Suomesta tuli osa Venäjän keisarikuntaa, jossa ortodoksisuus oli valtionuskonto ja keisari kirkon pää ja suojelija. Varsin pian keisarit huomasivat, että heidän uskontonsa tunnustajat olivat toisen luokan alamaisia Suomen suuriruhtinaskunnassa. Siellä noudatettiin edelleen Ruotsin vallan ajalta periytyvää lainsäädäntöä, joka takasi täydet oikeudet vain luterilaista uskoa tunnustaville alamaisille. Ortodoksit ja muut toisin uskovat eivät päässeet valtion virkoihin eivätkä he saaneet perustaa kouluja tai munkkikuntia.

Ortodoksisen uskon suojelijana keisari ei voinut sallia oman uskontokuntansa syrjimistä. Niinpä ortodoksien oikeuksia ryhdyttiin nopeaan tahtiin laventamaan ja täsmentämään antamalla uskontoasioista keisarillisia asetuksia. Suomen ortodoksien säädöksiin perustuva asema vahvistuikin voimakkaasti 1800-luvun alkupuoliskolla. Ortodoksisesta kirkosta tuli käytännössä toinen valtiokirkko luterilaisen kirkon rinnalle.

Ortodoksit ja venäläistäminen

1800-luvun loppupuolelle tultaessa Venäjä alkoi sitoa rajamaitaan tiukemmin yhteyteensä ja tehdä niistä venäläisempiä. Yhtenä keinona käytettiin ortodoksisen uskon ja kirkon aseman vahvistamista. Tätä politiikkaa sovellettiin myös Suomessa. Vuonna 1892 perustettiin Suomen ortodoksinen hiippakunta. Suomen senaatti ohitettiin täysin asian valmistelussa. Suomalaisissa hallituspiireissä hiippakunnan perustaminen tulkittiin niin, että Venäjän kirkko halusi tiukentaa otettaan ja ulottaa venäläisen tiukan valtionkirkkojärjestelmän Suomeen.

Suhde venäläistämiseen ja Venäjän kirkkoon jakoi Suomessa toimivat ortodoksipapit kahteen ryhmään. Toinen muodostui taustaltaan ja kieleltään venäläisistä henkilöistä, jotka oli lähetetty virantoimitukseen Suomeen ilman, että he osasivat suomen kieltä. He halusivat kehittää kirkkoa venäläisen kirkkohallintoperinteen pohjalta ja pitää venäjän kirkon kielenä. Jotkut heistä olivat myös saaneet vaikutteita venäläisestä kiihkonationalismista ja osallistuivat poliittishenkiseen venäläistämistyöhön.

Toinen ryhmä muodostui Venäjän hengellisissä oppilaitoksissa opiskelleista suomalaistaustaisista miehistä, jotka opiskeltuaan palasivat työhön Suomeen. He ajattelivat, että ortodoksista kirkkoa piti Suomessa kehittää suomalaisen yhteiskunnan ja lainsäädännön kehyksessä. Venäläisistä käytänteistä ei tullut ottaa mallia. Keisariajan lopulle tultaessa näiden ryhmien suhteet olivat varsin kärjistyneet. Venäläismieliset pitivät hallussaan hiippakunnan johtopaikkoja.

Paasikiven hallitus perustaa Suomen ortodoksisen kirkkokunnan

Suomen sisällissodan päätyttyä hallitusvastuuseen noussut J. K. Paasikiven hallitus antoi marraskuussa 1918 asetuksen, jolla järjesteltiin ortodoksien lainsäädännöllinen asema ja annettiin määräykset kirkkokunnan järjestysmuodosta ja hallinnosta. Ortodoksien asemaa määriteltiin myös vuoden 1919 hallitusmuodossa ja vuoden 1923 uskonnonvapauslaissa. Näiden kolmen säädöksen seurauksena Suomeen syntyi nykyäänkin voimassa oleva asetelma, jossa valtio tunnustaa erityissuhteen kahteen uskontokuntaan eli luterilaiseen ja ortodoksiseen kirkkoon.

Väkimäärältään vähäisen ortodoksisen kirkon saamaan erityisasemaan vaikutti pitkä vaikutushistoria Suomessa ja se, että kirkko oli keisariajalla ollut valtionkirkon asemassa Suomessa. Myös Paasikiven hallituksen Itä-Karjalan politiikka vaikutti asiaan. Suomeen tarvittiin vahva kansallinen kirkko Itä-Karjalan ortodoksisen väestön integroimiseksi Suomeen.

Suomi ei saanut Itä-Karjalaa, eikä toteutunut myöskään Paasikiven hallituksen ja kirkon kansallismielisten yhteinen toive täysin itsenäisestä (autokefaalisesta) Suomen kirkosta. Sen esti ortodoksien ylikansallinen kanoninen lainsäädäntö, jonka määräysten valossa Suomen ortodoksinen kirkko oli liian pieni autokefaaliseksi kirkoksi. Moninaisten vaiheiden lopputuloksena oli, että kirkko sai autonomisen arkkipiispakunnan aseman Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin alaisuudessa vuodesta 1923 lukien. Vaikka järjestely ei ollut valtiovallan ja kansallismielisten ensisijaisten toiveiden mukainen, ongelmalliseksi koettu kanoninen suhde Venäjän kirkkoon saatiin kuitenkin katkaistua. Samalla kirkon johtopaikkoja hallussaan pitäneet venäläismieliset syrjäytettiin ja tilalle nousivat kansallismieliset ortodoksit.

Jälleenrakentaminen toisen maailmansodan jälkeen

Sota vei ortodoksit evakkotaipaleelle eri puolille Suomea. Vastaanotto uusilla asuinalueilla ei aina ollut varauksettoman myönteinen. Ortodoksisiirtolaiset, mutta myös Kannaksen luterilaiset siirtokarjalaiset saivat välistä kuulla olevansa ”ryssiä”.

Kirkkokunnan jälleenrakentamiseksi säädettiin vuoden 1950 alussa voimaan tullut jälleenrakennuslaki. Kymmenvuotisen jälleenrakennusohjelman aikana valtio myönsi varoja jälleenrakennustoimintaan runsaat 900 miljoonaa markkaa. Jälleenrakennuslain nojalla ortodoksisille seurakunnille rakennettiin 13 uutta kirkkoa, 44 rukoushuonetta, 19 pappilaa tai virka-asuntoa sekä kaksi hautausmaata.

Venäjän kirkko koettaa palauttaa Suomen takaisin yhteyteensä

Heti toisen maailmansodan päättymisen jälkeen Venäjän ortodoksinen kirkko pyysi Suomen ortodokseja palaamaan takaisin Moskovan patriarkaatin alaisuuteen. Runsaan vuosikymmen kestäneen prosessin tuloksena oli, että Moskovan sitkeät suostuttelut torjuttiin ja suomalaiset ortodoksit pysyivät ekumeenisen patriarkaatin yhteydessä lukuun ottamatta kahta Moskovan alaisuuteen jäänyttä yksityistä kreikkalaiskatolista yhdyskuntaa. Prosessin alussa kommunistitaustaiset ministerit tukivat Moskovan-yhteyden palauttamista, mutta kommunistien vallan ohennuttua 1950-luvulle tultaessa valtiovalta antoi kirkkokunnalle vapaat kädet päättää kanonisesta suhteestaan.

Asetukset vaihtuvat laeiksi

Viisikymmenluvulta alkaen ryhdyttiin enenevässä määrin kiinnittämään huomiota siihen erikoisuuteen, että kirkkokunnan asemasta säädettiin edelleen asetuksella eikä lailla. Esimerkiksi seurakuntien verotusoikeusmääräykset olisi suomalaisen oikeusjärjestyksen mukaisesti pitänyt antaa laissa eikä asetuksessa.

Asetuksen käyttö oli ollut Paasikiven hallituksen tarkkaan harkittu päätös. Oikeudellisen perustan asetusmenettelylle oli antanut se, että ortodoksisen kirkon asioista oli keisariajalla säädetty asetuksin. Samaa käytäntöä oli mahdollista jatkaa myös itsenäisessä Suomessa. Ennen muuta poliittiset syyt olivat kuitenkin puhuneet lakivaihtoehtoa vastaan. Jos nimittäin kirkkokunnan asemasta olisi säädetty laki, lakiehdotus olisi pitänyt viedä eduskunnan käsittelyyn. Tämä olisi ollut riskialtista, sillä silloisessa poliittisesti tulenarassa tilanteessa ei ollut mitään takeita siitä, että eduskunta olisi suhtautunut myötämielisesti ortodoksien asioihin.

Kun kirkkokunnan asema suomalaisessa yhteiskunnassa oli 1960-luvulle tultaessa vakiintunut, aika oli kypsä kirkkokuntaa koskevan lain säätämiselle. Korkeimman oikeuden tuomarin Kurt Kairan johtaman komiteatyön pohjalta säädettiin vuonna 1969 laki ortodoksisesta kirkkokunnasta (521/1969). Laki oli voimassa liki neljäkymmentä vuotta, kunnes vuonna 2006 astui voimaan laki ortodoksisesta kirkosta (985/2006).

Kummatkin lait ovat säätämisjärjestykseltään tavallisia eduskuntalakeja, jolloin aloite lain muuttamiseksi voi tulla muualtakin kuin ortodoksisesta kirkosta. Vuoden 2006 lakiuudistuksessa ortodoksisen kirkon ja valtion suhteita löyhennettiin siirtämällä hiippakuntien ja kirkon keskushallinnon kustannukset kirkon itsensä maksettavaksi. Muutos on osittain näennäinen, sillä kirkolle koituneet tulonmenetykset kompensoidaan vuotuisina avustuksina valtion budjetista.

 

Kirjoittaja Mika Nokelainen, TT toimii Diakonia-ammattikorkeakoulussa opetus- ja työelämän kehittämistehtävissä.

sposti: mika.nokelainen@diak.fi

twitter: @MikaNokelainen

Kirjallisuutta

Isä Ambrosius & Haapio, Markku (toim.): Ortodoksinen kirkko Suomessa. Lieto, 1979.

Kananen, Heli: Kontrolloitu sopeutuminen. Ortodoksinen siirtoväki sotien jälkeisessä Ylä-Savossa. Diss. Jyväskylä, 2010.

Nokelainen, Mika: Vähemmistövaltiokirkon synty. Ortodoksisen kirkkokunnan ja valtion suhteiden muotoutuminen Suomessa 1917 – 1922. SKHS toim. 214. Diss. Helsinki, 2010.

Riikonen, Juha: Kirkko politiikan syleilyssä. Suomen ortodoksisen arkkipiispakunnan ja Moskovan patriarkaatin välinen kanoninen erimielisyys 1945 – 1957. Joensuun yliopiston teologisia julkaisuja 18. Diss. Joensuu, 2007.