Kirkko, valtio ja yliopistoteologia Turun akatemiasta nykypäivään

Kirkkoa ja valtiota koskevassa keskustelussa yksi kestoaihe on ollut teologikoulutuksen asema yliopistossa. Millaiseen historiaan teologian asema yliopistossa perustuu? Mikä perustelee sen asemaa nykyään? Artikkeli valaisee valtiovallan, kirkon ja yliopistoteologian suhteissa tapahtuneita muutoksia Turun akatemian perustamisesta nykypäivään.

Uskottavuus vaarassa?

Ylioppilaslehden päätoimittajan Vappu Kaarenojan taannoinen kirjoitus Haluan pappikouluun sisälsi usein kuullun väitteen siitä, että kirkon ja yliopistoteologian ”kohtalonyhteys” vaarantaisi yliopiston tieteellisen uskottavuuden. Teema oli ajankohtaistunut Suomen evankelisluterilaisen kirkon piispainkokouksen pappiskelpoisuuksia koskeneen uuden päätöksen vuoksi. Sitä seurannut piispan vierailu Helsingin teologisessa tiedekunnassa oli todiste yliopiston riippumattomuutta uhkaavasta vaarasta. Kirjoittajan mukaan oli ongelma, jos yliopiston tutkintovaatimuksien sisältöjä määritteli – tai niihin vaikutti – kirkko.

Keskustelu yliopistoteologian asemasta ei ole uusi, ei edes Ylioppilaslehden historiassa. Myös teologia.fi on julkaissut aiheesta aiemmin teemanumeron.

Valtiokirkon aika

Teologia oli sekä tärkein että arvostetuin ala suomalaisen yliopistohistorian kahdella ensimmäisellä vuosisadalla. Teologian ja kirkon ”kohtalonyhteys” oli itsestään selvä. Reformaation jälkeisinä vuosisatoina Ruotsi omaksui luterilaisuuden valtioideologiakseen. Kirkko valvoi yliopistossa harjoitettua tutkimusta ja siellä annettua opetusta. Turun akatemian perustaminen (1640) oli osa reformaation jälkeistä yliopistouudistusta, jonka tärkeitä tavoitteita oli huomion kiinnittäminen myös papiston koulutukseen. Valtiossa piti olla riittävän hyvin koulutettua papistoa huolehtimaan vakaudesta, sillä ”yksimielisyys uskonnossa ja oikeassa jumalanpalveluksessa on arwollisen, sopuisan ja pysyväisen hallituksen vahvin perustus”.

Luterilaisen papiston koulutus tapahtui pääasiassa yliopistossa. Varsinainen pappistutkinto suoritettiin kuitenkin tuomiokapitulissa, joten pappisvirkaan vihkiminen oli viime kädessä piispan ja tuomiokapitulin harkintavallassa. Yliopistollista teologista loppututkintoa ei ollut ennen vuonna 1824 annettua asetusta pappistutkintojen järjestämisestä. Se teki papiston yliopistollisesta koulutuksesta aiempaa säännönmukaisempaa. Nyt otettiin käyttöön myös alempi teologinen esitutkinto, sacri ministerii candidatus -tutkinto. Pappisvirkaan oikeuttava varsinainen virkatutkinto suoritettiin kuitenkin edelleen tuomiokapitulissa. Vuonna 1846 annettu uusi asetus teki yliopistossa suoritettavan teologisen erotutkinnon pakolliseksi.

Yliopiston valvonta kuului kirkolle pitkälle 1800-luvun puolelle saakka. Vähitellen kirkon kontrolli muuttui epäsuoraksi ja suuntautui koko yliopiston sijasta lähinnä vain teologiseen tiedekuntaan. Vaikka eurooppalaisen tiede- ja yliopistoihanteen muuttuminen vaikutti monin tavoin myös teologikoulutuksen kehitykseen 1800-luvun Suomessa, kirkon ja yliopistoteologian suhde säilyi läheisenä. Vuoden 1886 asetus kytki teologiset opinnot lujasti yhteen luterilaisen kirkon pappisvirkaan valmistumisen kanssa. Valtiovallan näkökulmasta tiedekunnan ensisijainen tehtävä oli siis palvella kirkkoa ja sen pappiskoulutusta.

Teologikoulutus itsenäisyyden ajan Suomessa

Tasavaltaisen hallitusmuodon myötä Suomesta tuli tunnustukseton valtio. Muutos ei juuri vaikuttanut luterilaisen kirkon asemaan, eikä liioin näkynyt akateemista teologista koulutusta koskevassa lainsäädännössä. Vasta vuoden 1938 asetus muutti tilanteen. Aiempi sanamuoto tulevien pappien koulutuksesta Aleksanterin yliopistossa oli uudessa asetuksessa korvattu ilmaisulla ”Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa suoritettavasta tutkinnosta”.

Muutos merkitsi siirtymistä nykyiseen tulkintaan siitä, että teologisen tiedekunnan asiana ei ole määritellä, mihin tehtävään yliopistossa suoritettava tutkinto antaa pätevyyden. Tosin mainittu asetus sisälsi vielä joitakin säännöksiä, joissa varsin selvästi ilmaistiin tiedekunnan ja luterilaisen kirkon välinen yhteys. Esimerkiksi opiskelijalle annettavaan todistukseen oli merkittävä, ”onko opiskelijalla se siveellinen vakavuus, jota papinvirkaan pääseminen kirkkolain 108 §:n mukaan edellyttää”. Tämä säännös jäi pois vuoden 1947 asetuksesta.

Vuonna 1918 yksityisillä varoilla perustetussa Åbo Akademissa alkoi 1924 teologikoulutus, joka oli suunnattu ensi sijassa maan ruotsinkieliselle väestölle. Vaikka yliopisto ja sen teologikoulutus oli yksityisen säätiön ylläpitämä vuonna 1981 tapahtuneeseen valtiollistamiseen saakka, sen julkinen asema oli samankaltainen kuin Helsingin teologisen tiedekunnan. Åbo Akademin teologisen tiedekunnan oikeus järjestää tutkintoja ja antaa oppiarvoja kytkettiin nimittäin yhteen Helsingin yliopiston teologista tiedekuntaa koskevien säännöksien kanssa.

Kolmannen teologisen tiedekunnan perustamista puuhattiin Suomessa vuosikymmeniä, mutta vasta vuoden 2002 alussa Joensuun yliopiston teologinen tiedekunta aloitti toimintansa itsenäisenä tiedekuntana. Sen perustaminen liittyi sekä vuosikymmeniä kestäneeseen keskusteluun toisen suomenkielisen teologisen tiedekunnan saamisesta Suomeen että pyrkimykseen aloittaa ortodoksisen kirkon teologikoulutus yliopistossa. Vuonna 1918 perustettu valtion kustantama ortodoksinen pappisseminaari oli vastannut papiston, uskonnonopettajien ja kanttoreiden koulutuksesta, kunnes ortodoksinen teologikoulutus aloitettiin 1988 Joensuun yliopistossa. Sen rinnalle perustettiin vuonna 1997 läntisen teologian koulutusohjelma.  Evankelisluterilaisen kirkon virkaan pätevöityminen on ollut Joensuussa mahdollista vuodesta 2001 lähtien. Itä-Suomen yliopiston perustamisen myötä teologinen tiedekunta muuttui filosofisen tiedekunnan teologian osastoksi, mutta sen koulutusohjelmat ja -tehtävät säilyivät ennallaan.

Teologikoulutus ja pappiskelpoisuus

Nykytilanne Suomessa on edellä kuvatun historiallisen kehityksen tulos. Teologista koulutusta antavat Helsingin yliopiston ja Åbo Akademin teologiset tiedekunnat sekä Itä-Suomen yliopiston teologian osasto. Jokaisella teologian alan yksiköllä on omat erityispiirteensä ja painopisteensä, mutta kaikkia yhdistää se, että ne eivät ole tunnustuksellisia, eikä teologian opiskelijoilta edellytetä minkään kirkon tai uskonnollisen yhteisön jäsenyyttä. Samoin teologisten tiedekuntien opettajien pätevyysvaatimukset noudattavat yliopistojen yleisiä pätevyysvaatimuksia eikä niitä ole enää sidottu minkään kirkkokunnan pappisvirkoja koskeviin pätevyysvaatimuksiin.

Teologisen tutkimuksen ja opetuksen riippumattomuudesta huolimatta sekä luterilainen että ortodoksinen kirkko edellyttävät omissa pappispätevyyttä koskevissa kelpoisuusehdoissaan yliopistotasoista teologista koulusta. Kirkot kuitenkin määrittelevät itse, mitä papiksi vihittävän maisterintutkintoon on sisällyttävä. Siksi teologista yliopisto-opetusta antavien yksiköiden on opetusohjelmassaan ollut tarkoituksenmukaista ottaa huomioon tutkintojensa sovellettavuus kirkkojen kannalta.

Yliopistollisen ortodoksisen teologian koulutusohjelman side ortodoksiseen kirkkoon on julkisen vallan takaamana edelleen tiiviimpi kuin luterilaisen kirkon. Itä-Suomen yliopiston filosofiselle tiedekunnalle on määritelty kansallinen erityistehtävä huolehtia ortodoksisen kirkon työntekijäkoulutuksesta. Tätä varten opetus- ja kulttuuriministeriö myöntää koulutusohjelmalle erillisrahoitusta. Muilta osin yliopistoteologian rahoitus määräytyy yliopistojen rahoituksen yleisten periaatteiden mukaisesti.

Lopuksi

Vanhastaan luterilaisen kirkon tehtävä oli valvoa paitsi teologian myös koko yliopiston oikeaoppisuutta. Nykyään kirkko voi esittää – siinä missä muutkin työnantajat – yliopistolle vain toiveita koulutuksen sisällöstä. Julkisuudessa aika ajoin ilmaistu pelko kirkon vaikutusvallasta näyttää usein perustuvan vanhaan käsitykseen. Teologian itsenäisyyttä tai tutkimuksen vapautta ei uhkaa se, että teologisista koulutusohjelmista valmistuvien maisterien tutkinto sisältää myös kirkkotyönantajien kannalta tarkoituksenmukaisia opintoja. Teologien työllistymismahdollisuudet kirkoissa ovat päinvastoin taanneet sen, että alalle hakeutuvia on riittänyt. Suomalaisen kansainvälisesti korkeatasoiseksi arvioidun teologisen tutkimuksen jatkuvuudellekin on näin olemassa edellytykset.

 

Kirjoittaja Ilkka Huhta, TT on kirkkohistorian yliopistonlehtori Itä-Suomen yliopistossa ja dosentti Helsingin yliopistossa.

s-posti: ilkka.huhta@uef.fi

Kirjallisuus

Heikkilä, Markku: Teologia. – Suomen tieteen vaiheet. Toim. P. Tommila & A. Korppi-Tommola. Helsinki: Helsinki University Press 2003.

Heininen, Simo: Kirkko, teologia ja yliopisto. – Teologia kirkossa ja yhteiskunnassa. Toim. H. Mustakallio & S. Peura. STKSJ 180 & SKHST 158. Helsinki 1992.

Kettunen, Paavo: Joensuun teologisen tiedekunnan synty – sadan vuoden prosessi. – Teologinen aikakauskirja 6/2006.

Murtorinne, Eino: Suomalainen teologia autonomian kautena (1828–1918). Helsinki: Gaudeamus 1986.