Luterilaisen reformaation vaikutus moraaliin

Luterilainen reformaatio alkoi Wittenbergin yliopiston piiristä. Sen vaikutus tuntui kuitenkin pian myös ruhtinaiden saleissa, raatihuoneissa ja kaupunkien kaduilla. Kun kysytään, miten reformaatio vaikutti moraaliin, on heti aluksi huomautettava, etteivät reformaattorit käyttäneet yliopiston ulkopuolella sanoja moraali tai etiikka, vaan puhuivat näistä asioista toisenlaisilla nimillä. Niitä olivat esimerkiksi Raamattu, Jumalan tahto, luonnollinen laki, rakkaus ja tuomio. Toiseksi on syytä pitää mielessä, että luentosalien ja katujen maailmat olivat vuorovaikutuksessa. Teologien sanoma vaikutti arkiseen elämään, mutta sieltä tullut palaute myös pakotti teologeja arvioimaan opetustaan.Kaarlo Arffman

Reformaatioajan Saksan polttavin moraalinen ongelma oli köyhyys ja sen synnyttämät ongelmat. Tilastoja ei tuohon aikaan tehty, mutta on kuitenkin arvioitu, että kaupungeissa ehkä kymmenesosa ihmisistä eli toimeentulominimin rajalla. Heillä ei ollut tietoa, mistä he saisivat ruokaa seuraavalla viikolla tai seuraavassa kuussa. Tämä johtui viime kädessä siitä, että väkiluku oli mustan surman jälkeen kasvanut. Kaupunkeihin muutti väkeä, joka ei pystynyt enää löytämään niistä pysyvää toimeentuloa. Työttömyys taas johti kerjäläisyyteen, rikollisuuteen ja prostituutioon.                                                              

Katolisen kirkon opetus motivoi kyllä ihmisiä lahjoittamaan runsaastikin varoja kirkolle ja köyhille. Ongelmana kuitenkin oli, että lahjoitusvaroja ei pystytty koordinoimaan ja käyttämään järkevästi. Kirkossa havaittavissa ollut jähmettyminen näkyi siis selvästi tälläkin alueella.

Martin Lutherin alkuperäinen sanoma

Martin Luther antoi moraalille uudenlaisen pohjan vuonna 1520. Kun aikaisemmin oli ajateltu, että ihminen voi vaikuttaa pyhittymiseensä, Luther julisti laajalle levinneissä kirjoituksissaan, että pyhitykseen pyrkiminen oli mahdotonta ja täysin turhaa. Ihmisen tarvitsi vain uskoa. Tuolloin hän saattoi jättää vastuun elämästään ja pyhityksestään Kristukselle. Kristityn vapaudesta -kirjasessa Luther vakuutti:

Sillä siihen, mihin et pysty lukuisten mutta hyödyttömien käskyjen ja tekojen avulla, pääset helposti ja nopeasti uskon avulla. Uskolla tarkoitan kaikkea. Siksi uskova saavuttaa kaiken ja tulee autuaaksi. Sen sijaan sillä, joka ei usko, ei ole mitään. Näin Jumalan lupaukset täyttävät käskyjen vaatimukset, jotta kaikki olisi Jumalan omaa, niin käskyt kuin niiden täyttäminenkin. Niin kuin hän yksin käskee, niin hän yksin myös täyttää [käskyt].

Koska Jumala synnytti uskovassa tahtonsa mukaisen elämän, se seurasi ”itsestään” oikeaa uskoa:

Katso, näin uskosta pulppuaa esille rakkaus ja mieltymys Jumalaan ja rakkaudesta halu palvella lähimmäistä vapaaehtoisesti, ilomielin ja palkintoa toivomatta.

Lutherin sanomalla oli valtava vaikutus. Se antoi vastauksen monelle pyhityksen taakan ja kiirastulen pelon alla kamppailleelle sielulle. Ihmisen ei siis tarvinnutkaan itse pyrkiä pyhittymään. Kaikki sitä varten kehittyneet perinteet ja apukeinot olivat turhia! Hädässä olevien auttamista varten seurakuntiin perustettiin rahastoja, jotka antoivat apua suunnitelmallisesti ja koordinoidusti. Niihin alkoi kertyä suuria lahjoituksia. Koska kenenkään ei enää tarvitsisi kerjätä tai hankkia elantoaan ilotyttönä, voitiin kerjääminen ja prostituutio kieltää. Lisäksi joissakin kaupungeissa uskottiin 1520-luvun alkuvuosina, että rahastojen varat riittäisivät jopa muihinkin tarkoituksiin kuin seurakunnan menoihin ja köyhien tarpeisiin.

Lutherin julistuksen vaikutukset

Pian tuli kuitenkin näkyviin myös Lutherin kirjoitusten välittämän sanoman toinen puoli: monet lakkasivat maksamasta seurakunnalle vanhastaan kuuluneita maksuja ja käymästä messussa. Entinen kirkkokuri murtui ja tilalle tuli hälläväliä-elämäntyyli. Monet oppineet kauhistuivat Lutherin julistuksen seurauksia ja sanoutuivat siitä irti. Tunnetuin heistä oli Erasmus Rotterdamilainen, joka katsoi Lutherin vievän pohjan koko moraalilta. Lopulta kaaos huipentui vuoden 1525 talonpoikaissotaan, jonka ruhtinaat kukistivat verisesti eri puolilla Saksaa. Tämän jälkeen Luther saattoi itsekin kuvata saarnoissaan, miten alas myös luterilaisuuden mallikaupunkina pidetyn Wittenbergin asukkaat olivat vaipuneet.

Asettumalla ruhtinaiden puolelle Luther pelasti evankelisen liikkeen. Samalla Lutherin oli hiljaisesti myönnettävä, että hänen julistamansa usko ei kyennyt synnyttämään odotettua parempaa elämää. Tämän vuoksi luterilaisten oli käännyttävä heitä tukevien ruhtinaiden puoleen ja pyydettävä näitä palauttamaan järjestys alueensa seurakuntiin. Saksissa tämä tapahtui ruhtinaan käskemien seurakuntien tarkastusten eli visitaatioiden avulla. Nyt ei enää uskottu siihen, että oikea usko ilman muuta johtaisi oikeaan elämään.

Uusi tilanne vei Lutherin ja hänen kannattajansa vaikean kysymykseen eteen: Miten pitää kiinni väitteestä, että oikea elämä ”pulppuaa” oikeasta uskosta ja että Jumala itse täyttää käskynsä uskovan puolesta, mutta toisaalta kuitenkin vaatia saarnoissa kuulijoita elämään oikein?  Monessa seurakunnassa kyseinen ongelma konkretisoitui, kun pappi ja rahastonhoitajat katselivat murheellisin mielin tyhjänä ammottavaa rahaston arkkua: ihmiset eivät enää halunneetkaan antaa omastaan. Tällainenko oli luterilaisen evankeliumin hedelmä? Itselleen Luther pystyi selittämään tuloksen sillä, että Kristuksen paluu oli jo hyvin lähellä. Olihan Raamatussakin sanottu, että ennen sitä rakkaus kylmenisi ja laittomuus lisääntyisi.

Kiristyvät vaatimukset

Kaikille seurakuntapapeille ja opettajille edellä kuvattu selitys ei kuitenkaan riittänyt. Siksi luterilaisuuden piirissä syntyi 1520-luvun lopulta lähtien kiistoja, joiden keskeisenä kysymyksenä oli se, miten ihmisiltä voitiin vaatia oikeaa elämää luopumatta kuitenkaan Lutherin alkuperäisestä sanomasta, jonka mukaan oikea elämä seurasi ”automaattisesti” oikeaa uskoa. Kyseisestä lähtökohdastaanhan luterilaiset eivät voineet julkisesti luopua, sillä se olisi samalla merkinnyt luterilaisuuden keskeisen lähtökohdan kieltämistä. Käytännön opetuksessa heidän oli kuitenkin tehtävä näin. Esimerkiksi Nürnbergin vuonna 1533 hyväksytyssä luterilaisessa kirkkojärjestyksessä kuuluvat jo aivan toisenlaiset äänenpainot kuin Lutherin julistuksessa vuonna 1520:

Sellaiseen oikeaan elämään tulee ihmisiä mitä ahkerimmin kehottaa, sillä kehottamisen ja kannustamisen paikka on varsinkin tässä ja se vaikuttaa hyötyä ja parannusta. Siksi myös rakkaat apostolit ovat erityisesti ahkeroineet sen harjoittamisessa. Sillä vaikka me olisimmekin jo – kuten edellä on selitetty – uudestisyntyneet, pysyy kuitenkin paljon vanhasta lihallisesta Adamista meissä edelleen. Se haluaa olla laiska hyviin tekoihin ja tottelematon Henkeä kohtaan. Siksi sitä on painettava alas ja sen tahtoa nujerrettava.

Pappien ja opettajien oli siis kehotettava ja jopa vaadittava kuulijoitaan elämään oikein. Lisäksi Saksan luterilaisiin kirkkojärjestyksiin ilmestyi 1530-luvulla vieläkin uhkaavampi sävy. Pappien oli muistutettava kuulijoitaan Jumalan tulevasta tuomiosta ja kehotettava heitä kysymään itseltään, olivatko he eläneet Kristuksen käskemällä tavalla. Niitä, joiden elämä herätti julkista pahennusta, ohjattiin oikeaan tiukkenevalla kirkkokurilla, minkä takana taas oli maallisen vallan kovakourainen käsi.

Lopuksi

Luterilaisilla alueilla maallisen vallan kanssa saumattomassa yhteistyössä toimivalla kirkolla oli muutamien vuosisatojen ajan kahdet kasvot. Toisaalta kirkko julisti Lutherin alkuperäisen sanoman mukaisesti, että ihminen pelastui ”yksin uskosta” ilman mitään omia suorituksia. Toisaalta kirkko kuitenkin käytännössä vaati maallisen vallan tuella ihmisiltä yhä enemmän ja enemmän: oman elämän valvomista entistä tarkemmin, katekismuksen opettelemista ja lopulta myös lukemaan oppimista. Armon sanoman ja kiristyvien vaatimusten välillä ei kuitenkaan nähty ristiriitaa. Vaatimustenhan ajateltiin tähtäävän siihen, että ihmiset sisäistäisivät armon sanoman.

 

Kirjoittaja Kaarlo Arffman, TT, FM, on kirkkohistorian professori Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan kirkkohistorian osastolla.

Kirjallisuutta

Arffman, Kaarlo: Mitä oli luterilaisuus? Johdatus kadonneeseen eurooppalaiseen kristinuskon tulkintaan. 3 painos. Helsinki: Yliopistopaino, 2004.

Arffman, Kaarlo: Auttamisen vallankumous. Luterilaisuuden yritys ratkaista köyhyyden aiheuttamat ongelmat. Historiallisia tutkimuksia 236. Suomen kirkkohistoriallisen seuran toimituksia 205. Helsinki: SKS, 2008.

Arffman, Kaarlo: Hyvinvointivaltion synty ja kerjäämisen katoaminen Pohjoismaista. Teoksessa Kerjääminen eilen ja tänään. Historiallisia, oikeudellisia ja sosiaalipoliittisia näkökulmia kerjäämiseen. Toim. Virpi Mäkinen & Anne Birgitta Pessi. Tampere: Vastapaino, 2009.

Bossy, John: Christianity in the West 1400–1700. Oxford & New York: Oxford University Press, 1985.

Brecht, Martin: Martin Luther 1–3. Stuttgart: Calwer Verlag, 1981–1987.