Moraalifilosofia tarvitsee muiden tieteenalojen tuloksia

Uskonnon julkinen asema on heikentynyt länsimaissa viime vuosikymmeninä. Kehitys on saanut jotkut huolestumaan moraalista: jos ihmiset eivät enää usko Jumalaan, myös moraali rapistuu vääjäämättä. Samaan aikaan sosiaalipsykologinen tutkimus on puolestaan osoittanut, että ihmisten käyttäytymistä eivät ohjaa heidän oppimansa moraaliperiaatteet. Paljon suurempi vaikutus kuin esimerkiksi uskonnollisella kasvatuksella näyttää olevan erilaisilla tilannetekijöillä ja ihmisten joukkokäyttäytymistä koskevilla lainalaisuuksilla.Jaana Hallamaa

Suomalaisia kauhistutti talvella 2011 tapaus, jossa kaksi miestä pahoinpiteli bussinkuljettajan keskellä Helsinkiä. Kukaan ei rientänyt kuljettajan avuksi, ja hän vammautui pahoin. Kiinassa uutisoitiin saman vuoden syksyllä pikkutytöstä, jonka yli ajoi kaksi autoa. Sen paremmin autonkuljettajat kuin ohi kulkeneet 18 ihmistäkään eivät pysähtyneet auttamaan tyttöä, joka kuoli seuraavana päivänä vammoihinsa. Molemmat tapaukset herättivät paljon keskustelua, ja monet tulkitsivat tilanteet osoituksiksi suurkaupunkien asukkaiden moraalisesta piittaamattomuudesta.

Sosiaalipsykologisen tutkimuksen avaamasta näkökulmasta tarkasteltuna ohikulkijoiden välinpitämättömyydelle on toinen selitys. Ihminen on sosiaalinen olento, jonka hengissä säilymisen kannalta on ollut – ja on – tärkeää kuulua ryhmään. Ryhmä tukee ja auttaa ihmistä monella tavalla ja useimmiten ihmiselle on paljon hyötyä siitä, että hän mieltää itsensä ryhmän jäseneksi. Kaikkea ei tarvitse osata eikä tietää itse, kun voi turvautua muiden tietoon ja apuun. Miellämme itsemme ryhmän jäseneksi silloinkin, kun emme tunne ympärillämme olevia ihmisiä. Kun joku esiintyy jossain tilanteessa luontevasti, tulkitsemme asian niin, että hänen käytöksensä perustuu tilannetta koskevaan tietoon. Turvaudumme muiden käyttäytymisestä johtamaamme malliin erityisesti oudoissa ja tavallisuudesta poikkeavissa tilanteissa. Väkivaltaisen tapahtuman tai onnettomuuden näkeminen on useimmille vieras tilanne, ja jos muut paikalla olevat sivuuttavat uhrin, tulkitsemme heidän käytöksensä arvioksi, ettei apua tarvita. Toisin sanoen muiden käyttäytyminen antaa tuolloin perusteen olla tarjoamatta apua. Mutta jos yksikin paikalla olija reagoi toisin ja puolustaa uhria, on todennäköistä, että myös muita rientää avuksi.  Siksi auttamatta jättäminen ei tästä näkökulmasta ole moraalista piittaamattomuutta, vaan pelkoa virhearvion tekemisestä ja erottautumisesta ryhmästä epämieluisalla tavalla.

Myös evoluution tutkijat ovat viime vuosina kiinnostuneet moraalista ihmisten käyttäytymisen säätelijänä. Evoluutioteorian tarjoaman selityksen mukaan moraalin alkuperä ja sisältö voidaan selittää samalla tavoin kuin ihmisen muukin kehitys. Hyväntahtoinen toiminta ja muiden huomioon ottaminen tarjoavat yhteisölle selviytymisedun. Vaikka muiden tarpeet omiensa edelle asettava yksilö kärsisikin henkilökohtaisesti epäitsekkyydestään, ryhmän selviytymisen kannalta pyyteetön käytös on tärkeää. Geenien säilymisen ja leviämisen näkökulmasta hyväntahtoisuus kannattaa, koska epäitsekäs toiminta takaa itsekkyyttä paremmin sen, että ainakin jotkut ryhmän jäsenet säilyvät hengissä vaikeissakin oloissa ja levittävät perintötekijänsä seuraaville sukupolville. Evoluution näkökulmasta epäitsekäs käyttäytyminen, altruismi, ei olekaan pyyteetöntä muiden edun asettamista oman edun edelle, vaan eräänlaista geenien itsekkyyttä, joka palvelee geenipoolin säilymistä ja leviämistä eloonjäämiskamppailussa.

Moraalifilosofisessa kirjallisuudessa ihmisen käyttäytyminen on tavattu esittää harkintaan perustuvaksi toiminnaksi, joka pohjautuu ihmisen arvoihin ja hänen omaksumiinsa eettisiin periaatteisiin. Monet ovat ajatelleet, että erityisesti uskontoon ankkuroituva moraali motivoi ihmistä moraalin mukaiseen toimintaan. Tätä taustaa vasten käyttäytymistieteiden tutkimustulokset ja evoluutioteorian sovellukset tarjoavat tervetulleen haasteen etiikalle. Niiden vakavasti ottaminen pakottaa korjaamaan ihmiskuvaa: suuri osa toiminnasta ja käyttäytymisestä ei pohjaudu harkintaan, eikä ihminen perustele sitä itselleen ennen kuin ryhtyy toimimaan. Jos perusteluita kysytään, muotoilemme ne jälkikäteen. Vain tavallisuudesta poikkeavat tilanteet saavat meidät pohtimaan arvoja ja normeja ja silloinkin harkinta edellyttää, että tiedostamme eteen tulleen ongelman. Käyttäytymistieteet ovat myös osoittaneet, että erilaiset tilannetekijät sekä ihmisten käyttäytymistä ja ajattelua ohjaavat rakenteelliset tekijät vaikuttavat toimintaamme ja ratkaisuihimme paljon enemmän kuin tietoinen moraaliharkinta. Lisäksi tilanne- ja rakennetekijät ohjaavat käyttäytymistämme ja päätöksentekoamme usein tavalla, jota emme edes havaitse, ja johon emme osaa siksi kiinnittää mitään huomiota.

Sinällään käyttäytymistieteen ja evoluutiotutkimuksen tulokset eivät merkitse moraalifilosofian loppua, eivätkä ne osoita uskonnollisten perinteiden eettistä opetusta turhaksi. Sen sijaan ne haastavat ottamaan vakavasti ryhmäprosessien vaikutuksen, ihmisen käyttäytymistä ohjaavat sosiaaliset voimat sekä inhimillisen toiminnan taustalla olevat taipumuksemme, jotka ovat kehittyneet evoluution myötä. Lisäksi käyttäytymistä ohjaavien mekanismien yhä parempi ymmärtäminen auttaa vahvistamaan niitä piirteitä, jotka edistävät eettisesti oikeaa toimintaa ja kiinnittämään huomiota sellaisiin seikkoihin, jotka johtavat toimimaan väärin. Tällaiseen kehitystyöhön myös moraalifilosofinen ja uskonnollinen perinne tarjoavat yhä edelleen monenlaisia välineitä.

Kirjoittaja Jaana Hallamaa, TT on sosiaalietiikan professori Helsingin yliopiston systemaattisen teologian laitoksella.