Toisenlainen Lars Levi Laestadius – Lapin tutkijan juuria etsimässä
Lars Levi Laestadius on löytänyt paikkansa jopa Suomen kansallisbibliografiassa, vaikkei koskaan asunut Suomessa eikä ollut suomalainen. Hänet tunnetaan herätyssaarnaajana, ”Pohjolan pasuunana”, jonka julistuksesta syntynyt herätysliike on Suomen suurin ja levinneisyydeltään laajin ja kansainvälisin. Hänen juuristaan ja moninaisista tutkijan profiileistaan tiedetään huomattavasti vähemmän. Varsin yleisen määritelmän mukaan hän oli Ruotsin kirkon pappi, joka leimautui loppuelämässään kirkkokriittiseksi herätysjohtajaksi, erään kirjansa otsikon mukaan suorastaan ”hulluinhuonelaiseksi”.
Harvinaisen monipuolisen tutkijan saavutukset on ollut helppo lakaista paitsi Laestadiuksen persoonaa myös hänen nimeään kantavaa liikettä koskevien ennakkoluulojen alle. Linnén opetuslapsista häntä on sanottu ”ahkerimmaksi”. Vähemmän tunnettu on vasta 1995 kokonaisuudessaan ruotsiksi julkaistu Lappalaisten Mytologian katkelmat, nykytutkimuksen valossa merkittävin saamelaisten mytologia; eittämättä pohjoisen etnografian klassikkoja. Teoksen vahva motivaatio on tähänastisessa tutkimuksessa vaiettu Laestadiuksen saamelaisuus; hän lienee tunnetuin saamelainen kautta aikojen.
Laestadiuksen elämän keskeiset vaiheet
Lars Levi Laestadius syntyi Jäckvikissä, eteläisessä Ruotsin Lapissa 10.1.1800 ja kuoli Pajalassa 21.2.1861. Laestadiuksen elämä jakaantuu neljään jaksoon, joita hallitsevat erilaiset fyysiset, sosiaaliset ja kulttuuriset ympäristöt sekä eri roolit, tehtävät ja kiinnostukset. Jokaista periodia luonnehtii sille ominainen Laestadiuksen henkilökohtainen, sosiaalinen, kulttuurinen ja uskonnollinen identiteetti.
Merkille pantavaa on, että Laestadius eli keskellä useaa eri saamenkieltä puhuvaa ja ekologisesti ja etnisesti omaleimaista aluetta oppien näiden kielet ja sisäistäen niiden elämäntavat. Varhaisin lapsuus (1800-1808) Petrus-veljen kanssa kului Piitimen saamen tunturi- ja metsäsaamelaisten alueella. Jäckvikin koti oli saamelaissyntyisen äidin vastuulla; ruotsalaisen isän kiertävän ammatin ja juoppouden vuoksi äärimmäisen köyhä. Ratkaiseva muutos tapahtui 1808, jolloin perhe muutti Luulajan saamen alueelle, missä Laestadius-veljesten nuoruus kului Kvikkjokkissa velipuolen, Carl Erik Laestadiuksen pappilassa tämän kuolemaan asti (1808-1816).
Opiskeluajan (1816-24) Lars Levi Laestadius vietti Petrus-veljen kanssa Härnösandin lukiossa ja Uppsalan yliopistossa. Petrus Laestadius, sittemmin lehtimies ja lappologi, jakoi Lars Levin ekologiset harrastukset ja etnologiset intressit. Uppsalan aika merkitsi kosketuksia siellä heränneen romantiikan kansallisiin virikkeisiin. Tutuiksi tulivat Turun romantikot A.I. Arvidssonin johdolla. Carl Axel Gottlund panee Otavassaan(1832) merkille ”äärimmäisessä köyhyydessä, heinäkengissä kulkeneiden” Laestadius-veljesten elämäntavat, joista kuitenkin vielä erottui vaeltava porolappalainen Anders Fjellner, Otto Donnerin sittemmin nimeämä ”lappalaisten Lönnrot.”
Opintojensa jälkeen Laestadius vihittiin papiksi 1824. Hän oli aluksi pappina Arjeplogissa, kunnes 1826 määrättiin Karesuvannon kirkkoherraksi. Koko Ruotsin lapinmaiden seurakuntien tarkastuspappina (1824-44) hän oli ”käynyt Ruotsin Lapin jokaisessa kolkassa ja kodassa”, kuten Mytologian esipuheessa kirjoittaa. Tämä jakso oli aktiivisen, monipuolisen tieteellisen kenttätutkimuksen ja toiminnan kautta kasvi- ja eläintieteilijänä, etnografina, teologina ja filosofina.
Henkilökohtainen kääntymys, jota enteileviä merkkejä on luettavissa hänen saarnoistaan, kirjeistään, teoksistaan (mm. Crapula mundi, Maailman kohmelo 1843), tapahtui varsinaisesti 1844. Herätysten voimistuttua ja laajetessa nopeasti yli Pohjoiskalotin vuodesta 1845 toiminta suuntautui syntyneeseen uskonnolliseen kansanliikkeeseen, joka oli etenkin saamelaisessa alkuvaiheessaan osa ns. lukijaisuutta (läsare).
Laestadius toimi paitsi julistajana, myös koulu-, raittius- ja lehtimiehenä saamelaisenemmistöisessä Karesuvannossa vuoteen 1849 ja sen jälkeen suomenkielisessä Pajalassa, Köngäsen ruukin lähellä sijainneessa pappilassa, kuolemaansa 1861 asti. Näin uskonnollien toiminnan keskukseksi tulee Tornionjokilaakso, jossa puhuttiin sekä saamea, suomea (”meän kieltä”) ja ruotsi oli aluksi virkamiesten ja koulun kieli.
Laestadius oli monipuolinen tutkija
Laestadius oli aktiivinen niin monilla eri tieteenaloilla ja erilaisissa rooleissa, että niistä yhden miehen ja elämän mittapuissa yhdessä muodostuu harvinaisen mittava ja sellaisena täysin uniikki kokonaisuus. Laestadiuksen tutkijaura profiloituu neljään osaan.
Hän oli ekologi ja kasvitieteilijä, jolla oli vahva pohjoisen asiantuntemus. Hän avusti professori J. Wahlenbergia tämän kasvienkeruumatkoilla Skooneen, Ruotsin ja Norjan Lappiin. Laestadiuksen Lapin kasvikokoelma on luku- ja lajimääräisesti ainutlaatuinen. J. P. Gaimardille – Skandinavian, Huippuvuorten ja Grönlannin La Recherche -retkikunnan (1838-40) johtajalle – Ranskaan myyty herbaario käsitti 6700 kasvia. Tukholman luonnonhistoriallisen museon Laestadiana-kokoelma; kasveja, piirroksia ym. muistiinpanoja todistaa elämänmittaisesta tieteellisestä harrastuksesta, joka alkoi koulupoikana Kvikkjokkissa ja päättyi Laestadiuksen viimeiseen kesään 1860.
Teologina ja uskonnonfilosofina Laestadius hyödynsi mittavaa valistusajan psykologian, filosofian ja teologian tuntemustaan pastoraaliväitöskirjassaan Crapula mundi (Maailman kohmelo, 1843), 3-osaisessa Dårhushjonet -teoksessa (Hulluinhuonelainen, kirjoitettu ennen 1851), muissa uskonnollisissa kirjoituksissaan sekä suomen-, ruotsin- ja saamenkielisessä saarnatoiminnassaan. Laestadius katsoi edustavansa luonnollista protestia Ruotsin kirkon ”kuolleita keskuksia”, Uppsalaa, Tukholmaa ja Härnösandia, vastaan. Matalakirkollisuutta edustaen hän kritisoi ankarasti piispojen ym. kirkon johtajien opetuksesta löytämäänsä ”kuollutta” opillisuutta.
Lappologina Lars Levi Laestadius oli merkittävä filologi, joka hallitsi luulajansaamen ja tunturisaamen äitinsä piitimensaamen lisäksi. Hän kehitti piitimen- ja luulajansaamen pohjalta ns. kotalapin – ”lapinkodissa kuulemansa”, ja siksi aidon – lapin ortografian.
Mytologin ja etnografin uran pääteos Fragmenter i Lappska Mythologien valmistui Ranskan La Recherche -retkikunnan tilaamana 1840-45. Se jäi kuitenkin lähes kokonaan ranskaksi kääntämättä Ranskan poliittisten myllerrysten vuoksi. Suurelle yleisölle eri arkistoihin jääneet käsikirjoituksen osat ovat jääneet tuntematta. Kokonaisuudessaan merkittävä teos ilmestyi aloitteestani ja toimestani in extenso alkukielellä 1997, suomeksi Risto Pulkkisen kääntämänä 2000 (Lappalaisten mytologian katkelmia) ja englanniksi Börje Vähämäen käännöksenä 2002.
Laestadius oli Lapin tutkijana ekologi, saamelaisten etnografi, mytologi ja mytografi. Etnografina hän teki muistiinpanoja saamelaisten muinaisuudesta, mytologina kokosi kansanuskomuksista lappalaisten mytologiaksi kutsumansa systeemin. Mytografina hän mytologia lähtökohtanaan pyrki kirjoittamaan saamelaisille heidän ”omaa historiaansa”, jonka kokoamista hän harkitsi jo 1833.
Laestadius oli kenttätutkija, joka asui keskellä tutkimuskenttäänsä. Huomionarvoista on, että sekä Mytologia että pastoraaliväitöskirja Crapula mundi valmistuivat kesken Laestadiuksen omaa hengellistä murrosta, joka lopulta johti hänet pohjoisen herätyksen johtoon. Laestadiukselle tyypillistä oli elää kokosydämisesti mukana saamelaisten ”sisäisessä taloudessa”, kuten hän heidän mielenmaisemaansa, oikeastaan uskontoaan, kutsui.
Lapin mytologin oma saamelainen ”uskonto”?
Laestadiuksen ”kulttuurinen äidinkieli” oli saame, saamelaisidentiteetti sukuperintöääidin puolelta.Hän ilmaisi uskonnollisen ja kulttuurisen identiteettinsä ohjelmallisesti Crapula Mundissa (18. kappale suomennoksen 1965 mukaisesti):
”Mutta minä Laestadius, jos minussa on jonkin verran jumalisuutta, jos jotakin luottamusta Jumalaan, jos jotain kärsivällisyyttä vastoinkäymisissä, niin varmasti minä en ole oppinut näitä hyveitä kouluissa, vaan isän kodissa ja äidin helmassa olen saanut sen, mitä minussa on uskontoa ja uskoa. Sillä sen onnellisen ajan esimerkille, kyynelille ja öisille huokauksille olen minä kiitollisuuden velassa kaikesta siitä, mitä minä olen saanut opetusta uskonnossa ja uskossa.”
Laestadius rinnastaa näin uskonnon äidinkieleen, joka opitaan kuin äidin sylissä. Hän oli itse syvästi kokeva homo religiosus, joka uskoi yliluonnollisen maailman olemassaoloon ja myös koki sen saamelaisella tavalla. Herätysjohtajan roolissa Laestadius kutoi saamelaisten etnistä uskontoa koskevan tietonsa saarnoihin, jotka sisältävät saamelaismytologian käsitteitä uusin kristillisin merkityksin. Maahiset, maan alla asuvat ihmisen kaltaiset olennot, eivät enää olleet positiivisessa roolissaan saamelaisten auttajina ja kauniitten, houkuttelevien naisten hahmoissa. Maahiset nähtiin nyt negatiivisin arvolatauksin, Aatamin ja Eevan piilotettuina lapsina, jotka ryöstivät lapsia ja vaihtoivat niitä omiinsa. Kuulijat, jotka saivat kuulla olevansa kääntymättömiä ”maahisia” tai ”äpäröitä” (eahrapas*), eivät näytä tiedostaneen tätä arvotuksen muutosta tai olleen siitä kiinnostuneita.
Laestadiuksen saarnakokoelmien, Postillojen, arvovalta on kohottanut eräitten saamelaisen uskomusperinteen yliluonnollisten olentojen totuusarvoa: ”Kyllä varmasti se on totta, kun Laestadiuskin siitä on puhunut.” Laestadiuksen koko tuotanto ilmaisee saamelaisesta maailmankuvasta nousevia kokemuksia ja metaforia, jossa raja elämän ja kuoleman välillä on ollut kuin veteen piirretty ja jossa kuolleiden läsnäolon kokemukset ja unet ovat elämysten keskeinen osa-alue.
Laestadius oli myös sananjulistaja ja saamelaiskirjailija
Laestadiuksen, saarnat, sittemmin myös elämä ja kuolema 21.2.1861 kanonisoitiin hänen seuraajiensa piirissä pyhäksi kertomukseksi. Laestadiuksen muisto saarnoissa ja Vanhinten kirjeissä haluttiin pitää voimassa kaikkialla siellä, minne liike nopeasti levisi Pohjoismaissa ja Atlantin takana. Itse hän ei katsonut uutta herätysliikettä perustaneensa, vaan lähinnä ”koonneensa heränneitä sieluja” yhteen hengellisenä kotina mainittu lukijain liikkeen ns. maltillinen haara. Lestadiolaisina hänen kannattajistaan aletaan puhua Pohjoismaissa vasta vuodesta 1875.
Lars Levi Laestadius oli Ruotsin kirkon pappi, jonka latinan-, ruotsin-, suomen- ja saamenkielinen kirjallinen hengellinen ja uskonnonfilosofinen tuotanto on hyvin laaja. Hänen luulajansaameksi tekemänsä kirjoitukset, mm. Hålaitattem Ristagase ja Satte almatja kaskan, ’Kristityn ja tavallisen ihmisen välinen keskustelu’ (1839), Tåluts Suptsahah, Jubmela pirra ja Almatji pirra, ’Vanha kertomus Jumalasta ja ihmisestä’ (1844), tekivät hänestä myös yhden ensimmäisistä saamelaiskirjailijoista.
Kirjoittaja Juha Pentikäinen on uskontotieteen emeritusprofessori ja Lapin yliopiston taiteiden tiedekunnan pohjoisen etnografian ja kulttuurin dosentti.
Kirjallisuutta:
Castrén, Kaarlo, Kiveliön suuri herättäjä Lars Levi Laestadius. Helsinki. 1932.
Gottlund, C.A. , Otava II. Tukhulmi.
Hætta, Lars – Baer, Anders, Usko ja elämä. Vaasa. 1993
Laestadius, L.L. ,
Crapula Mundi. Hernoesandie. 1843. Ens Ropandes Röst i Öknen. Piteå. 1852-54 Dårhushjonet. (Suomen Kirkkohistoriallisen Seuran toimituksia L:1, 2, 3). Vasa (1949), Åbo (1964). 1949-64
Fragmenter i lappska mythologien. (Svenska landsmål och svenskt folkliv, B 61.). Uppsala. 195 Katkelmia lappalaisten mythologiasta. Toim. Outakoski, N. Tallinn. 1994
Fragmenter i lappska mythologien. Red. Kvideland, R. (NIF Publication 37.). Åbo. 1997
Lappalaisten mytologian katkelmia. Toim. Pentikäinen, J., suom. Pulkkinen, Risto. (SKS tietolipas 170). Vammala. 2000
Fragments in Lappish Mythology. Ed. Pentikäinen, J. transl. Vähämäki, Börje. Beaverton. 2002
Lohi, Seppo, Sydämen kristillisyys. Lars levi laestadius ja lestadiolaisen herätyksen alkuvaiheet. Oulu. 1989
Outakoski, Nilla, Lars Levi Laestadiuksen saarnojen maahiskuva verrattuna Karesuvannon nomadien maahiskäsityksiin. (Scripta Historica XVII). Oulu. 1991.
Pulkkinen, Risto, Lars Levi Laestadius och debn finska mytologista skolan. Lars Levi Laestadius. Botaniker – lingvist – etnograf – teolog. (Det Norske Videnskaps-Akademie, Mat.- Naturv. Klasse, Skrifter, Ny serie 40 – Kungl. Vetenskapsakademien, Hist.-Filos. Klasse, Skrifter, Ny Serie 24). Oslo. 2000.
Pentikäinen, Juha , Saamelaiset – Pohjoisen kansan mytologia. (SKST 596). Hämeenlinna. 1995.
Raittila, Pekka, Lestadiolaisuuden matrikkeli ja bibliografia. Biographia et bibliographia Laestadiana. (SKHST 74). Helsinki. 1967