Pohjoinen ulottuvuus ja vanha pohjoinen hiippakunta 1851 – 1939

Suomen evankelisluterilainen kirkko sai vuonna 1851 kolmannen hiippakunnan, kun Kuopiosta tuli Turun ja Porvoon rinnalle oma piispankaupunki. Kuopion hiippakuntaa saattoi epävirallisesti kutsua ”pohjoiseksi hiippakunnaksi”, käsittihän se sekä Itä- että Pohjois-Suomen, Pohjois-Karjalasta perimmäiseen Lappiin ulottuvan alueen.

Pohjois-Karjala siirrettiin 1897 toimintansa aloittaneeseen neljänteen eli Savonlinnan hiippakuntaan. Muutoin pohjoisen hiippakunnan alue pysyi samana vuoteen 1939 saakka. Tosin piispanistuin siirrettiin pohjalaisten laajamittaisen kampanjan jälkeen 1900 Kuopiosta Ouluun, ja hiippakunta nimettiin 1923 uudestaan piispankaupungin mukaisesti. Petsamon liittäminen Suomeen Tarton rauhassa 1920 vahvisti vielä kirkollisen hallinnon pohjoista ulottuvuutta.  

Kuopion hiippakunnan perustamiseen, sen piispanistuimen siirtämiseen Ouluun ja Kuopion nykyisen hiippakunnan perustamiseen 1939 liittyi osaltaan valtiovallan huolenpitoa Lapin kirkollisista oloista. Lapin seurakuntia oli 1800-luvun puolivälissä huomattavasti helpompaa valvoa ja ohjata Kuopiosta kuin Turusta käsin.

Muutoksen merkitystä on Oulun hiippakunnan myöhempi piispa J. A. Mannermaa korostanut Lappiin suuntautuneiden piispantarkastusten näkökulmasta: ”Mikä helpotus hiippakuntahoidolle, kun Kuopio tuli lähtökohdaksi!” Toki matkat Lapin perukoille olivat kulkuyhteyksien ja -välineiden vaatimattomuuden vuoksi edelleenkin vaivalloisia. Vasta 1886 hiippakunnan toinen esipaimen Gustaf Johansson toi kirkon piispan muodossa Utsjoen ja Inarin seurakuntien asukkaiden – ja myös saamelaisten – keskelle.

Lapin seurakuntien ja  pappien erityisasema

Lapin seurakunnat ja niiden harvalukuinen papisto olivat pitkään erikoisasemassa pohjoisessa hiippakunnassa ja koko kirkossakin. Lapin rovastikuntaan eli varsinaiseen Lappiin kuuluivat alkuvaiheessa vain Sodankylän, Muonion ja Utsjoen seurakunnat. Sodankylällä oli kappelina Kittilä, Muoniolla Enontekiö ja Utsjoella Inari. Kittilä itsenäistyi omaksi kirkkoherrakunnakseen vuonna 1854 ja Inari 1881.

Lapin papeille oli jo Ruotsin vallan aikana vahvistettu erioikeuksia, joiden oli määrä tehdä sikäläiset papinvirat riittävän houkutteleviksi. Turun tuomiokapitulin esityksestä keisari oli vuonna 1817 laajentanut Lapin pappien privilegioita, koska suuriruhtinaskunnan pohjoisimmissa osissa oli edelleen ilmennyt pulaa pätevistä hakijoista.

Tuomiokapituli täytti avoimiksi tulleet virat ilman ehdokasasettelua, vaalisaarnaa ja vaalia, mikä säästi mahdolliset hakijat vaivalloisilta matkoilta. Sitä paitsi Lapin seurakuntien pappien palkkaus oli väestön köyhyyden vuoksi suurimmaksi osaksi valtionavun varassa.

Arktisissa oloissa työskentelevien sielunpaimenten ei tarvinnut pelätä, että he joutuisivat jäämään seurakuntaansa loppuiäkseen. Esivalta oli valmis tarjoamaan heille raskaan Lapin-vaiheen jälkeen turvatun virkauran suosimalla heitä myöhemmissä viranhauissa. Noin kymmenen vuotta oli aika, jonka Lappiin määrättyjen pappien tarvitsi pysyä asemapaikallaan.

Maan pohjoisimmassa osassa virkaan astuville papeille maksettiin muuttoavustusta. Saamen kielen taidosta palkittiin ylimääräisellä palkanlisällä. Lapinseurakunnissa uutterasti palvelleilla pappismiehillä oli oikeus lukea hyväkseen kaksinkertaiset virkavuodet. Valtiovalta pyrki soveltamaan lapinseurakuntiin kannustavaa palkkapolitiikkaa; niilläkin oli oikeus omiin sielunpaimeniin.

Lisäksi Lapin papit saattoivat päästä vaalisijalle ennen vanhempia hakijoita, kun hiippakunnassa täytettiin edullisempia virkoja. Heitä voitiin, vaikka eivät ehdolla olleetkaan, nimittää kykyjensä ja ansioidensa mukaan niin sanottujen keisarinpitäjien kirkkoherranvirkoihin myös eteläisemmissä hiippakunnissa. Keisarille kuuluvaa nimitysoikeutta käytti hänen nimissään toimiva maan hallitus, senaatti. Näin Lapin papit saattoivat yllättäen tulla missä tahansa ”häiritsemään” kirkkoherran virkojen täyttämistä vielä itse vaalin jälkeen.

Useiden privilegioiden ohella Lapinmaahan aikovia pappeja koski yksi erityisvaatimus. Vuonna 1853 annetussa keisarillisessa käskykirjeessä määrättiin, että kruununpalvelijoiksi ja papeiksi Lappiin, etenkin sen pohjoisimpiin pitäjiin, oli määrättävä vain naimisissa olevia eikä liian vanhoja henkilöitä. Ohjetta perusteltiin tuolloin tunnetulla tarpeella saada ”parempi järjestys” suuriruhtinaskunnan Norjan-vastaiselle rajalle. Vaikka naimapakkokysymykseen palattiin myöhemmin sekä maallisella että hengellisellä taholla, alkuperäistä määräystä ei liene koskaan kumottu.                 

Kun nuori rautiolainen pastori Viktor Alfred Virkkula sai 1880-luvun alussa siirron Inarin kappalaiseksi, hänelle myönnettiin muuttomatkaa varten kahden kuukauden virkavapaus. Itse matkantekokin vei Virkkulalta, hänen Jenny-puolisoltaan ja Eino-pojaltaan kolme viikkoa. Loppumatka tunturiselänteen yli Sodankylästä eteenpäin oli kuljettava jalan. Papinrouva pääsi käymään etelässä seuraavan kerran vasta neljän vuoden kuluttua.

Pohjoisen hiippakunnan piispanistuin Kuopiosta Ouluun 1900

Kuopion hiippakunta sai pohjoisen hiippakunnan nimelleen entistä enemmän katetta, kun sen piispanistuin siirrettiin kesällä 1900 Ouluun. Vastaava nimenmuutos seurasi vasta itsenäisessä Suomessa, vuonna 1923.

Piispanistuimen siirto oli tulosta pitkällisestä kampanjasta, jossa oli mukana kirkonmiesten ohella pohjalaisia maallikkovaikuttajia ja äänitorvena ennen muuta Oulussa ilmestynyt Kaiku-lehti. Kuopiossa muutos koettiin luonnollisesti raskaaksi tappioksi, kuopiolaisten ”helmikuun manifestiksi” (1898). Loogisesti lopputulos oli seurausta siitä, että kirkko oli 1890-luvun lopulla saanut vain yhden uuden eli Savonlinnan hiippakunnan. Tämän johdosta Kuopion hiippakunnan painopiste muuttui ratkaisevasti.

”Pohjoinen ulottuvuus” vaikutti eri tavoin piispanistuimen siirtohankkeessa, sekä sen perusteluissa että torjunnassa. Hanketta nousi vastustamaan ennen muita Kuopion määrätietoinen piispa Gustaf Johansson, joka viestitti senaatin kirkollistoimituskunnan päällikölle G. Z. Yrjö-Koskiselle: ”Olen jo niin paljon kylmää kärsinyt matkoilla, etten tahtoisi pohjoiseenpäin. – – Rangaistuksena pitäisin, jos minun täytyisi siirtyä Ouluun.”

Pohjalaisten mukaan Kuopio taas oli hiippakunnan eteläosassa sijaitsevana täysin sopimaton piispanistuimen paikaksi. Heränneiden johtomiehen, Paavolan kirkkoherran Wilhelm Malmbergin (sittemmin Vilhelmi Malmivaara) mukaan Kuopiosta käsin tehtävät tarkastusmatkat kävivät kalliiksi valtiolle. Kun piispanistuinkampanjassa oli mukana myös körttiläisten maallikkojohtaja, rehtori Mauno Rosendal, herännäisyys halusi näyttää suuntaa koko hiippakunnalle. Oulu oli tuolloin myös herännäisyyden keskus sikäli, että siellä painettiin sen äänenkannattajaa Hengellistä Kuukauslehteä.

Heränneiden vaikutus näkyi piispanistuinkampanjan argumentoinnissa myös viittauksena Ouluun 1860-luvulta lähtien vyöryneen lestadiolaisvaikutuksen valvomiseen. Kampanjaan keskeisesti liittyneessä kansalaiskokouksessa todettiin, miten Ruotsin puolelta oli tullut kirkolle vieraita virtauksia, joiden haitallinen vaikutus oli ulottunut Pohjanmaalle.

Kysymykseen piispanistuimen perustamisesta Ouluun liittyi myös kansallisuuspoliittisia näkökohtia. Oulun piispan toivottiin nimittäin kiinnittävän huomiota suomenkielisen väestön asemaan Pohjois-Ruotsissa ja Pohjois-Norjassa (Länsipohjassa ja Ruijassa). Tätä näkökulmaa piti esillä erityisesti senaattori Yrjö-Koskinen, suomalaisen puolueen johtaja. Ruotsissa piispanistuimen siirtäminen Kuopiosta Ouluun puolestaan palveli yhtenä argumenttina, kun siellä vaadittiin pohjoisimman piispanistuimen siirtämistä eli Härnösandin laajan hiippakunnan jakamista. Rajaseutupoliittisesti oli varsin loogista, että Luulajasta tuli hiippakunta 1904, neljä vuotta Oulun jälkeen.

Oulu oli vanhastaan ollut Pohjois-Suomen kaupan, opetuslaitoksen ja hallinnon keskus. Oulun lääni käsitti vielä koko Pohjois-Suomen. Oulussa ilmestyi monipuolinen lehdistö, jonka vaikutus ulottui perimmäiseen Lappiin saakka. Pohjois-Suomen pääkaupungin ja sitä ympäröivän maaseudun yhteys oli kiinteä. Kaupunki oli vuosisadanvaihteessa Suomen lestadiolaisuuden ja muunkin uskonnollisen toimeliaisuuden keskus. 1900-luvun myötä siitä tuli myös hiippakunnallisen hallinnon tyyssija.

Lapin kirkollisen aseman turvaaminen ja vuoden 1939 hiippakuntamuutos

Lapin seurakuntien erityisaseman turvaaminen palveli vielä keskeisenä argumenttina, kun Oulun hiippakunta jaettiin ja Kuopion uusi hiippakunta perustettiin vuonna 1939. Kun Lappi oli vuoden 1938 alussa saanut oman lääninsä, jota johdettiin Rovaniemeltä käsin, Kotimaa-lehti vaati Oulun hiippakunnan supistamista. Pohjoisen hiippakunnan johdolle oli lehden mukaan turvattava edellytykset seurakuntien asianmukaiseen valvontaan.

Valtiovalta oli jo kaikessa hiljaisuudessa käynnistänyt hiippakuntakysymyksen valmistelut. Siinä keskeisen roolin sai maaliskuussa 1937 asetetun A. K. Cajanderin punamultahallituksen opetusministeriksi tullut kemiläinen päätoimittaja Uuno Hannula. Elokuussa 1938 julkistamassaan budjettiesityksessä Cajanderin hallitus ehdotti määrärahan myöntämistä Kuopion hiippakunnan perustamiseen. Perusteena oli muun muassa Oulun hiippakunnan laajuus, käsittihän se yli puolet maan pinta-alasta.

Viedessään käynnistämänsä hankkeen ripeästi päätökseen punamultahallitus ja sen maalaisliittolainen opetusministeri sovelsivat kansallisen eheyttämisen politiikkaa valtakunnan pohjoisimpiin osiin ja rajaseuduille. Lapin ja pohjoisen rajaseudun sekä Kuopion ja itäisen rajaseudun edut liittyivät tällä kertaa vahvasti yhteen.

Kun Kuopion uuden – eli maan kuudennen – hiippakunnan perustamista verrataan maan kolmannen hiippakunnan perustamiseen vuonna 1850, paljastuu yksi yhteinen kirkollishallinnollinen taustatekijä: pyrkimys kohentaa Lapin seurakuntien asemaa. Kysymys oli siis pohjoisen – jos kohta itäisenkin – ulottuvuuden vahvistamisesta kirkon piirissä.

 

Kirjoittaja Hannu Mustakallio on Joensuun yliopiston kirkkohistorian professori. Hän valmistelee tutkimusta Kuopion – Oulun hiippakunnan historia 1851 – 1939. Kirkollisesti hän kuuluu Oulun hiippakunnan papistoon.