Pääkirjoitus: Jaloja villejä, arktisia hysteerikkoja
Länsimaisen sivistyksen syntysijoilta nähtynä pohjoinen on ollut pelottava ilmansuunta. Keski- ja eteläeurooppalaisittain outoa periferiaa oli toki joka ilmansuunnalla, mutta pohjoisuus oli niistä se, johon liittyi vahvimmin myyttisiä mielikuvia. Taustalla on kulttuurisesti laajasti jaettu mielikuva pohjoisesta toiseuden ja tuonpuoleisuuden ilmentäjänä. Kansanuskossa pohjoisuus on ollut maagisesti vaikuttava, kuolemaan liitetty semanttinen elementti. Kirjallisen sivistyksen parissa tämän arkkityyppisen, tiedostamattoman kerroksen päälle sedimentoituivat usein pahasti puutteelliset ja vääristyneet asiatiedon sirpaleet.
Lopuksi kristinuskonkin näkökulmasta tuntematon pohjoinen maa, terra hyperborea incognita, oli perin epäilyttävää seutua. Sieltä, Magogin maasta oli nouseva Gog, lopunajallisen pahuuden edustaja (Hes. 38: 2, 15 ja Ilm. 20, 8).
Väekäs ilmansuunta
Halutessaan muuttautua sudeksi saamelainen kiersi kolme kertaa vastapäivään etelää kohti maahan taipuneen puun ympäri. Mutta kun tavoite oli tulla karhuksi, tarvittiin vahvempi maaginen lataus, ja puun täytyi olla taipunut pohjoiseen. Olihan karhu sutta huomattavasti tuonpuoleisempi eläin.
Omassa kalevalaisessa mielenmaisemassamme pohjoinen oli hallitseva topografinen tekijä. Pohjoinen-etelä -akselin korostumista pidetään jo kantauralilaiseen kulttuuriin kuuluneena piirteenä. Pohjoisessa, pitkän vesitien takana oli meikäläinen vainajala. Siellä oli myös vahvasti sen mielikuvastoa ilmentävä Pohjolan valtakunta, pelottava ”miesten syöjä sija, urosten upottaja”, joka kuitenkin sankarille tarjosi arvaamattomia mahdollisuuksia; näitä symboloi Pohjolan tytär. Edelleen suomalaisessa agraarissa magiassa pohjoisuus oli keskeinen väekäs semanttinen elementti; muita olivat kaikki kuolemaan liittyvä sekä mm. vastapäivään kulkeminen ja alastomuus.
Lapin noituus
Todellinen tieto äärimmäisestä Pohjolasta karttui hitaasti. Se antoi mahdollisuuden karkottaa sinne omasta piiristä kaikki vieras ja uhkaava Kukaan ei epäillyt siellä olevan amatsooneja, kyklooppeja, koirankuonolaisia ja yksijalkaisia ihmisiä. Mutta kun kreikkalainen tutkimusmatkailija Pytheas, vierailtuaan ”jäisen meren äärellä” 320 e.Kr., matkakertomuksessaan väitti, että kesäisin Thulessa aurinko ei yöllä laskenut lainkaan, hänet leimattiin pahimman luokan valehtelijaksi. Vielä Olaus Magnuksen Carta marinassa (1539) oudot hirviöt mellastavat pohjoisissa merissä.
Varhaisen keskiajan kirjoittajat hämmästelivät eniten Pohjolan luonnonoloja sekä sen asukkaiden hiihtotaitoa, ”taitoa kiidättää itseään lumikentillä käyrillä puunkappaleilla”, kuten Paulus Diaconus kirjoitti 700-luvulla. Sittemmin keskiajalla saamelainen noituus nousi kiinnostuksen keskiöön.
Lappi ilmestyy aikakirjoihin ensimmäisen kerran tiettävästi Saxo Grammatikuksen Gesta Danorum -teoksessa (1208). Saxo kertoo seudun asukkaitten siirrettävästä asumuksesta vaga domus, ja mikä tärkeintä, sanoo asukkaiden olevan mestareita noituudessa. Uuden ajan alussa tämä tieto oli jo siinä määrin populaari, että esim. John Milton saattoi käyttää sitä hyväksi kuvatessaan helvetin portinvartijoita Kadotettu paratiisi -runoelmassaan (1667).
Ajatus Lapista Kalevalan Pohjolan kaltaisena, siis rudolfottolaisittain tremendum et fascinans -luonteisena paikkana oli vakiintunut hieman aikaisemmin viimeistään mainitun Olaus Magnuksen Historia de gentibus septentrionalibus -teoksen (1555) myötä: Siinä tämä Ruotsista Roomaan uskonpuhdistusta paennut kirkonmies yhtäältä teologina kuvaa Pohjolan varsinaiseksi noitien kotimaaksi, toisaalta patrioottina kehuu sen ylivertaisia luonnonoloja ja ihmisten turmeltumattomuutta.
Moderni saamelaisia koskeva tutkimus juontaa juurensa viime kädessä aivan samasta asiasta, saamelaisesta noituudesta. Ruotsin käydessä 1600-luvulla suurvaltasotiaan Euroopassa sen sotamenestys oli alkuun hyvä. Vastapuoli väitti sen perustuvan saamelaisten noitien massiiviseen käyttöön sotatoimien tukena. Ruotsia vastaan taistelevien joukkojen pariin jopa levitettiin lentolehtisiä, joissa kuvan kanssa opastettiin tunnistamaan saamelaisnoidat eliminointia varten. Väite oli tietysti suurvalta-Ruotsille nöyryyttävä, ja siksi saksalainen oppinut Johannes Schefferus sai tehtävän kirjoittaa ”uusi ja luotettava kuvaus Lapista”. Teos Lapponia ilmestyi perusteellisten tutkimusten jälkeen 1673, ja saamelaisia koskevan tieteellisen tutkimuksen, ns. lappologian on katsottu alkavan tästä teoksesta. Valtiollinen toimeksianto kylläkin epäonnistui, sillä tunnollinen professori siinä kertoi laveasti mm. noitarummun käyttämisestä.
Pohjolan pasifistit ja arktiset hysteerikot
Schefferuksen kirjasta jäi elämään myös ajatus saamelaisista suurina pasifisteina, joiden kielestä sana ’sota’ puuttuu: tekijä kun asianmukaisesti oli korostanut, ettei lappalaisista ole sotamiehiksi (minkä luulon kylläkin saamelaissoturit 1941-45 osoittavat vääräksi!). Hieman myöhemmin ajatus sopi mainiosti rousseaulaiseen mielikuvaan ”jaloista villeistä”. Samassa hengessä englantilaisen James Thompson runoili 1726 runossaan The Seasons – aikansa alituisiin sotiin viitattuaan – seuraavasti:
Not such the sons of Lapland: wisely they Despise the’intensate barbarouis trade of war; They ask no more – than simple Nature gives, They love their mountains, and enjoy their storms. No false desires, no pride-created wants, disturb the peaceful current of their time.[1]
Saamelaiset nähtiin Euroopan viimeiseksi turmeltumattomaksi kansaksi, joka pohjoisen perillä eli onnellista elämänsä kaukana kaikesta sivistyksestä. Tämä ei kylläkään enää pitänyt täysin paikkaansa, sillä kuten Kylli tässä julkaisussa korostaa, Lapin kiihkein lähetysvaihe oli jo ohi. Sitä paitsi Kuusamon suunnalla Kemin Lapissa oli alkanut nopeasti etenevä suomalaistuminen sen jälkeen, kun Kaarle XI oli alkanut (1673) kannustaa uudisasutusta myös pohjoisen suuntaan.
”Arktinen hysteria” tuli populaariksi Marko Tapio romaanien (1967, 1968) myötä. Alun perin termin lanseerasi Maria Antoinette Czaplicka (1914) teoksessaan Aboriginal Siberia. Psykoanalyysin imussa tuolloin pohjoista shamanismia ja mentaliteettia usein tulkittiin ”arktisen hysterian” näkökulmasta kulttuurisena reaktiona pimeyden, kylmyyden ja puutteellisen ravinnon aiheuttamaan egon heikkouteen.
Sittemmin on myös Lohen ja Pentikäisen tarkasteleman lestadiolaisuuden piirissä esiintyviä ”liikutuksia” pyritty tulkitsemaan hieman samasta viitekehyksestä uralilaisen shamanismin myöhäisinä kaikuina. Näkemys ei ole aivan perustelematon, sillä liikutuksia ei juuri esiinny skandinaavisilla lestadiolaisilla. Yhtä selvää kuin että monet uskonnolliset ilmiöt määräytyvät uskontoekologisesti ympäristömielikuvien perusteella, lienee se, että ihmisen käyttäytyminen ja reagointivalmiudet määräytyvät osin luonnonoloista. Kuitenkin kaikenlaisen ekstaattisuuden yksioikoinen kytkeminen yksioikoisuuteen pohjoisuuteen tai uralilaisuuteen on kestämätöntä, koska vastaavia ilmiöitä kaikkiaan esiintyy joka puolella maailmaa.
Lapinromantiikka taiteessa ja tutkimuksessa
Periferia on aina kiinnostanut myös taiteilijoita ja tutkijoita. Perferiasta on haettu turmeltumatonta luontoa ja ihmistä. ”Lapin hulluus” eri muodoissaan voidaan nähdä karelianismin seuraajana 1900-luvulla. Lappiin suuntasi myös maailman ahkerin kansanperinteen kerääjä Samuli Paulaharju sen jälkeen, kun oli pettynyt itäisen periferian, Karjalan väestöön. Turmeltumaton, aito ihminen löytyi Paulaharjun mielikuvissa syrjäseudulta ja menneisyydestä, kuten kirje Jenny-vaimolleen hyvin osoittaa:
Kuinka minulle tuottaa suurta tyydytystä saada kulkea salomailla vanhoja haastattelemassa… … ja elää niissä vanhan kansan muistoissa ja mielikuvissa, elää niissä suureksi tyydytyksekseen! [2]
Sittemmin modernisoituvassa Suomessa Lapista muodostui populaarikulttuurinen elämysmaailma ensin taiteilijoiden ja kirjailijoiden tuotannon kautta ja myöhemmin myös massaturismin ja -retkeilyn myötä.
Periferiaa romantisoiva suhtautuminen ei ole ollut vierasta tieteessäkään. Varhaisempaa saamelaisia koskevaa tutkimusta, lappologiaa, on syytetty tutkimuskohteen katsomisesta ulkopuolisen silmin, esineellistettynä ja von oben. Mutta yhtä lailla vanhat lappologit jakoivat vanhan paulaharjumaisen estetisoinnin ja ihannoinnin. Kummastakin näkökulmasta hukkaantui helposti saamelaiskulttuurin elävyys sekä todellinen lihaa ja verta oleva ihminen sen taustalla. 1970-luvulta alkaen virinnyt saamelaisliike asettui vastustamaan tätä, ja tutkijat ottivatkin opikseen. Lappologian sijaan puhutaan nykyään saamentutkimuksesta. Helsingin yliopistossa uusi tutkimussuunta ollut virallisesti edustettuna vuodesta 1990-luvun puolivälistä alkaen, jolloin Suomalais-ugrilaiselle laitokselle perustettiin monitieteisen saamentutkimuksen opintokokonaisuus. Samalla saamentutkimus on osa kulttuurinsisäistä näkökulmaa kunnioittavaa pohjoisen etnografia tutkimusperinnettä.
Nykypäivän pohjoinen ihminen
Mentaliteetit, kulttuurin perustavat suhtautumisvalmiudet ja havaitsemista sekä ajattelua ohjaavat mielikuvat ovat äärimmäisen pitkäkestoisia. Pohjoisuuteen liittyvä toiseuden, vierauden mentaliteetti, joka kristillisenä aikana sai paheellisuuden leiman, on viimeksi näyttäytynyt massiivisesti vuonna 1918. Tuolloin punaiset – sikäli kuin heitä nyt yleensä kirkkomaahan otettiin – usein haudattiin hautausmaan halvimpaan, pohjoiseen kolkkaan. Samaan paikkaan päätyivät uskonnonvapauslain voimaanastumisen jälkeisinä vuosina usein myös kirkosta eronneet. Kun pohjoisuuden katsotaan olleen jo kantauralilaisen mielenmaiseman yksi hallitseva piirre, voidaan siten siihen liittyvän mentaliteetin sanoa eläneen kulttuurissamme jo n. 6000 vuotta.
Esimerkiksi shamanististen mielikuvien etsiminen myöhemmän ajan kansanuskosta tai jopa oman aikamme uskonnollisesta mielikuvastosta on näin aivan perusteltua. Pohjoinen ihminen ja pohjoinen kulttuuri ovat omanlaatuisiaan ja sellaisina ne tulevat säilymään vielä pitkään. Ei myöskään liene väärin saada tutkimuksista esteettistä mielihyvää. Sitä pohjoinen tarjoaa tänäkin päivänä; pohjoista tutkivan pohjoisen tutkijan mieli resonoi aineistojen äärellä.
Kirjoittaja Risto Pulkkinen (s. 1955) on Helsingin yliopiston uskontotieteen laitoksella työskentelevä teologian tohtori ja uskontotieteen dosentti sekä Pohjoisen Etnografian Seuran puheenjohtaja. Hän on erikoitunut pohjoiseen kansanuskoon ja mm. vastaa uskontotieteen osuudesta monitieteisen saamentutkimuksen opintokokonaisuudessa.
Kirjallisuutta:
Ahlström, Gunnar: De mörka bergen. En krönika om de lappländska malmfälten. Stockholm 1966.
Czaplicka, Maria Antoinette: Aboriginal Siberia. Oxford. 1914.
Harju, Marjut: Samuli Paulaharju. Ruijanrannan reppuherra. (Suomalaisen kirjallisuuden seuran julkaisuja 490). Helsinki. 1989.
Magnus Gothus, Olaus: Pohjoisten kansojen historia. Suomea koskevat kuvaukset. Keuruu. 1977.
Milton, John: Kadotettu paratiisi. Runoelma. Suom. Jylhä, Yrjö. Porvoo. 1933.
Pulkkinen, Risto: Myyttiset saamelaiset. Beaivi mánát. Saamelaisten juuret ja nykyaika. (Tietolipas 164). Vammala. 2000.
Pulkkinen, Risto: Saamelaiset – Javanin jälkeläisiä? Polku sydänmaalle, toim. Partanen, Anna. (Pohjoisen Etnografian Seuran julkaisuja 1.). Rooma. 2008. [Painossa].
Rydving, Håkan: Samerna som mytsika varelser: ett tema i eropeisk idétradition. Myte i møte med det moderne, red. Lisbeth Mikaelson. (KULTs skriftserie nr. 63). Oslo. 1996.
Schefferus, Johannes: Lapponia eli Lapin maan ja kansan uusi ja todenmukainen kuvaus [etc.].. Suom. Itkonen, Tuomo. Hämeenlinna. 1963
[1] cit. Ahsltröm 1966
[2] cit. Harju 1989.