Miten Uuden testamentin kirjakokoelma syntyi?

Artikkelissa pohditaan Uuden testamentin kirjakokoelman, kaanonin, syntyä ja varhaista kehitystä. Kaanonin muotoutumisprosessi osoittaa, että Uusi testamentti ei ole yhtenäinen teos sen enempää sisältönsä kuin syntyprosessinsakaan puolesta. Teologisesti katsoen kaanon antaa oikeutuksen kristinuskon sisäiselle monimuotoisuudelle ja moninaisuudelle. Kaanonin syntyhistorian tunteminen voi näin ollen avartaa myös omaa käsitystämme Raamatusta, sen luonteesta ja merkityksestä tänä päivänä.

Mitkä lähteet valottavat kaanonin varhaisinta kehitystä?

Antiikin ajan kirjallisista lähteistä meille on säilynyt valitettavan vähän aineistoa, joka loisi valoa Uuden testamentin kaanonin syntyyn. Lähdeaineiston niukkuus ja fragmentaarisuus koskee ennen kaikkea toista ja kolmatta vuosisataa, jotka olivat kaanonin kehittymisen kannalta keskeisiä. Sen sijaan neljännellä vuosisadalla kaanonin ja sen rajoihin liittyvä pohdinta lisääntyi merkittävästi. Kaanonin rajoista keskustelivat monet yksityiset kristilliset kirjoittajat, mutta se oli aiheena myös useissa neljännen vuosisadan loppupuolella ja viidennen vuosisadan alkupuolella järjestetyissä kirkolliskokouksissa.

Varhaisten tiedonantojen niukkuudesta huolimatta kaanonin synnystä voidaan saada tietoa myös muilla tavoin. Esimerkiksi vanhimpien, 300-luvulta peräisin olevien, raamatunkäsikirjoitusten sisältämistä teoksista voidaan päätellä, mitkä kirjoitukset ovat nauttineet arvostusta kyseisen käsikirjoituksen laatineessa ja sitä käyttäneessä yhteisössä. Varhaisten kristinuskon filosofisten puolustajien, apologeettojen, ja kirkkoisien tavasta käyttää tai siteerata kristillisiä kirjoituksia voidaan päätellä jotain siitä, kuinka autoritaarisena he kutakin teosta ovat pitäneet. Näiden lisäksi meille on säilynyt muutamia mielenkiintoisia katkelmia keskusteluista, jotka liittyvät esimerkiksi kiistanalaisiin kirjoituksiin tai evankeliumien oikeaan lukumäärään.

Varhaiskristittyjen kaksi auktoriteettia: Septuaginta ja Herran sanat

Ajatus Vanhan testamentin rinnalle tulevasta kristillisten kirjoitusten muodostamasta Uudesta testamentista ei liity elimellisesti kristinuskon alkutapahtumiin vaan kuuluu myöhempään kehitykseen. Jo alkuun on huomattava, että itse nimitys ”Vanha testamentti” on kristillisen itseymmärryksen muovaama: ”Vanha testamentti” on vanha vain johonkin uuteen verrattuna. Ja kristittyjen näkökulmasta tämä uusi on tietenkin ”Uusi testamentti”.

Termit ”Vanha testamentti” ja ”Uusi testamentti” eivät kuitenkaan syntyneet vasta silloin, kun Uusi testamentti oli lopullisesti koossa. Tämä vanhan ja uuden kahtiajako tulee esille jo varhaisimmissa lähteissä, mutta niissä se ei kohdistu kirjoituksiin vaan liittoajatukseen. Jumalan Aabrahamin kanssa tekemä liitto (1. Moos. 15) muuntuu kristittyjen puheenparressa ”vanhaksi liitoksi”, sillä heidän näkökulmastaan Jumala oli tehnyt Jeesuksessa ”uuden liiton”. Mutta siinä missä ”vanha liitto” rakentui kirjoitusten, ennen kaikkea Tooran ympärille, ”Uusi liitto” oli erilainen. Se oli jotain ”uutta” suhteessa ”vanhaan”. Mutta tämä ”uusi” ei ollut löydettävissä mistään uusista kirjoituksista.

Esimerkiksi varhaisin tuntemamme kristillinen kirjoittaja, Paavali, liittää kirjallisen elementin yksinomaan Vanhaan testamenttiin: sen kirjoituksia voidaan lukea (2. Kor.3:14), sen säädökset on kaiverrettu kivitauluihin (2. Kor. 3:7). Uutta liittoa ei sen sijaan kuvaa kirjain vaan Henki (2. Kor. 3:6).

Erityistä kristillisten kirjoitusten ohjeellista kokoelmaa Paavali siis tuskin uumoili, mutta sen vaatiminen häneltä olisikin historiallisesti katsoen epäoikeutettua. Kun Paavali saneli kirjettään Korinttiin noin vuonna 54 jKr., vasta muutama Uuden testamentin kaanoniin myöhemmin sisältyneestä teoksesta oli kirjoitettu – ja nekin olivat hänen omia kirjeitään.

Niin Paavalilla kuin muillakin varhaisilla kristityillä oli pyhät kirjoitukset jo valmiiksi olemassa. Vanhan testamentin kreikankielinen käännös, Septuaginta, oli käytännössä varhaiskristittyjen Raamattu. Vanhan liiton kirjoitukset säilyttivät heille edelleen merkityksensä – kuitenkin niin, että niiden sisältö tulkittiin Jumalan uuden pelastusteon näkökulmasta.

Toinen varhaisen kristinuskon auktoriteetti olivat ”Herran sanat”, joihin Paavalikin viittaa kirjeissään muutaman kerran esimerkiksi perustellessaan ohjeistustaan (1. Kor. 7:10-11) tai välittäessään traditionaalista opetusta (1. Tess. 4:15). Myös ensimmäisen vuosisadan evankeliumikirjallisuus ja niissä käytetyt lähteet rakentuivat paljolti Jeesuksen sanojen ja opetusten ympärille.

Kaanon-kysymyksen kannalta olennaista on kuitenkin, että vielä tässä vaiheessa ei ajateltu, että Herran sanat ”sitoutuisivat” vain joihinkin tiettyihin dokumentteihin. Vastaavasti ei myöskään katsottu, että ne välittyisivät luotettavimmassa muodossaan vain joistain yhteisesti sovituista evankeliumeista.  Päinvastoin, niin Herran sanat kuin Jeesus-traditio yleensäkin välittyivät varhaisimmassa vaiheessa eteenpäin pitkälti suullisena perimätietona.

Alussa oli… Markion?

Lienee mahdotonta aloittaa kaanonin syntyyn vaikuttaneiden tekijöiden käsittelyä muulla kuin varhaisen kirkon tunnetuimmalla harhaoppisella, Markionilla. Hän oli alkujaan rikas laivanvarustaja Mustanmeren rannalta Sinopesta, joka karkotettiin radikaalien uskonnollisten näkemyksiensä vuoksi Rooman seurakunnasta n. 144. Markion on varhaisin tuntemamme henkilö, joka on laatinut kristillisten kirjoitusten ohjeellisen kokoelman. Markionin kokoama kaanon koostui kymmenestä Paavalin kirjeestä ja Luukkaan evankeliumista, joista hän oli poistanut myöhempinä lisäyksinä pitämänsä juutalaisen aineksen. Hän hylkäsi – linjalleen johdonmukaisena – myös Vanhan testamentin kokonaisuudessaan.

Markionin kokoama ja tekstuaalisesti toimittama kaanon ei jäänyt vaille huomiota. Se sai kirkon valtauomassa ja erityisesti sen terävimmissä kirjoittajissa, kuten Irenaeuksessa, aikaan voimakkaan vastareaktion. Ei liene siis sattumaa, että toisen vuosisadan jälkipuoliskolla kaanonimme neljä evankeliumia saivat selkeän erityisaseman muuhun evankeliumikirjallisuuteen nähden. Toisen vuosisadan päätyttyä evankeliumien oikeasta lukumäärästä ei enää juuri kiistelty, ellei mukaan lasketa Syyrian aluetta. Siellä Tatianoksen valmistelema neljän evankeliumin harmonia, Diatessaron, oli pitkään suosittu.

Myös Paavalin 13 kirjeen kokoelma vakiinnutti asemansa toisen vuosisadan loppupuolelle tultaessa. Muut kaanoniimme päätyneet teokset, jotka saavuttivat tukevan jalansijan kolmannen vuosisadan alkaessa, ovat suuret katoliset kirjeet eli 1. Pietarin kirje, 1. Johanneksen kirje ja Jaakobin kirje.

Yleisesti ottaen voidaan sanoa, että ”valtakirkon” taistelut erilaisia harhaoppisina pitämiään ryhmiä ja oppeja vastaan toisella vuosisadalla loivat myös tarpeen sen oman profiilin tarkentamiseen. Tähän kuului luonnollisesti myös sen määrittäminen, mitkä teokset vastasivat sisällöltään valtakirkon teologista itseymmärrystä ja mitä teoksia näin ollen voitiin käyttää julkisesti jumalanpalveluksissa ja opetuksessa.

Myös kirjanvalmistustaidon kehittyminen edisti kaanonin syntyä

Edellä mainittujen enemmän tai vähemmän kristinuskon sisäisten tekijöiden lisäksi kaanonin syntyprosessiin ovat vaikuttaneet myös eräät ulkoiset tekijät, joita ei aina tulla edes ajatelleeksi.

Yksi mielenkiintoisimmista esimerkeistä voidaan löytää kirjanvalmistustaidon parista. Kristityt kulkivat kehityksen etunenässä, kun he siirtyivät viimeistään toisen vuosisadan alkupuolella käyttämään aikansa uutuutta, kirjanmuotoisia koodekseja, aikaisempien papyrus- tai pergamenttikääröjen asemesta. Toisella vuosisadalla koodeksin valmistustekniikka mahdollisti noin reilun sadan pergamenttilehden sitomisen kirjaksi. Se vastaa kutakuinkin neljän kaanonimme evankeliumin edellyttämää tilaa. Aiemmin papyruskääröissä erillään olleet teokset voitiin siis nyt liittää yksiin kansiin. Tästä seurasi kuitenkin käytännön ongelmia: mitkä teokset tulisi sisällyttää tekeillä olevaan koodeksiin ja mitkä jättää pois? Kirjoitusmateriaalin korkean hinnan sekä valmistamiseen kuluvan ajan ja vaivan vuoksi tilannetta ei voi verratakaan kirjapainotaidon kehittämisen jälkeiseen aikaan, jolloin uusia vedoksia ja painoksia voidaan tehdä käden käänteessä.

Toinen tekijä, joka vaikutti ainakin välillisesti kaanonin syntyyn, oli juutalaisuus. Palestiinan juutalaisten tilanne kiristyi kiristymistään erityisesti 60-luvulla jKr. Kapinamieliala Roomaa ja sen hallintoa kohtaan puhkesi lopulta vuonna 66 Kesareassa ja levisi siltä muualle Palestiinaan. Tämä tapahtumasarja tunnetaan nimellä juutalaissota, joka sijoittuu vuosien 66-74 väliseen aikaan. Juutalaisten kannalta sota päättyi katkeraan tappioon Rooman ylivoimaisen sotakoneiston edessä. Häviön katkeruutta symboloi ehkä kaikkien voimakkaimmin Jerusalemin temppelin tuhoutuminen vuonna 70.

Epäonnistunut kapina Roomaa vastaan ja voittajan sanelemat raskaat sanktiot saivat aikaan juutalaisuudessa eräänlaisen sisäänpäin kääntymisen ja oman identiteetin selkeyttämisen. Tämä johti mm. siihen, että juutalaisuudessa pyhien kirjojen kokoelma lyötiin lukkoon ensimmäisen vuosisadan lopussa. Huomattavaa on myös se, että Mishna, myöhemmälle juutalaisuudelle keskeinen teos, koottiin suullisista traditioista rabbi Juda Ha-Nasin johdolla 200-luvun alussa. On todennäköistä, että näillä kristinuskon ”äitiuskonnon” parissa tapahtuneilla asioilla on ollut jonkinasteinen vaikutus myös kristillisen kaanonin kehittymiseen.

Eräs taho, joka on myös saattanut vaikuttaa kaanonin syntyyn, on Aleksandria. Siellä oli tapana laatia kirjallisuudesta ja sen eri lajeista listoja, joita kutsuttiin kaanoneiksi. Näihin listoihin merkittiin kunkin kirjallisuuden lajin keskeisimpien ja tärkeimpien teosten tekijät. Tämä käytäntö on saattanut olla tuttu ainakin hieman korkeamman sivistyksen saaneille kristityille. Sellaiseksi voidaan luokitella ainakin Aleksandriassa pitkään vaikuttanut Origenes (185-254), joka laati listan hyväksytyistä ja kiistellyistä kristillisistä teoksista.

27 kirjan kaanon vakiintuu 300-luvun loppupuoliskolla

Kolmannelle vuosisadalle tultaessa neljä evankeliumia, Apostolien teot, 13 Paavalin kirjettä ja kolme suurta katolista kirjettä, olivat vakiinnuttaneet paikkansa arvovaltaisina kristillisinä kirjoituksina suurimmassa osassa läntistä ja itäistä kristikuntaa. Sen sijaan lopuilla kuudella kirjoituksella oli mutkaisempi tie Raamattuumme.

Ilmestyskirja kohtasi suurta vastustusta itäisessä kristikunnassa erityisesti siksi, että millenaristiset lahkot hyödynsivät sitä opetuksessaan. Heprealaiskirje oli puolestaan pitkään epäsuosiossa läntisessä kristikunnassa. Syy tähän oli ennen kaikkea se, että se opetti, että kasteen jälkeisiä syntejä ei voi saada enää anteeksi (vrt. 6:4-8; 10:26-27). Neljä pientä katolista kirjettä kohtasivat puolestaan vastustusta sekä itäisessä että läntisessä kristikunnassa.

Edellä mainittujen kiisteltyjen mutta lopulta kaanoniin päätyneiden teosten vastapainona ovat useat varhaisen kirkon arvostamat teokset, jotka jäivät kaanonistamme melkein kuin ”kalkkiviivoilla”. Esimerkiksi Hermaan paimen ja Barnabaan kirje olivat aikanaan hyvin suosittuja. Ne molemmat löytyvätkin yhdestä varhaisimmista säilyneistä raamatunkäsikirjoituksista, 300-luvun puolivälin paikkeilla laaditusta Codex Sinaiticuksesta.

Kristikunnan valtauoman osalta 27 kirjan Uuden testamentin kaanon hyväksyttiin 300-luvun viimeisellä puoliskolla. Aleksandrian piispa Atanasius on ensimmäinen tuntemamme henkilö, joka määritteli Uuden testamentin sisällöksi juuri ne 27 kirjaa, jotka siihen lopulta päätyivätkin. Tämän hän teki vuonna 367 Egyptin seurakunnille ja luostareille lähettämässään 39:ssä juhlakirjeessä. Atanasiuksen ratkaisu sai pian tukea myös monilta muilta kirkollisilta vaikuttajilta. Erityisesti läntisen kristikunnan näkökulmasta virallinen keskustelu Uuden testamentin kaanonin sisällöstä vietiin päätökseen Hippossa (393) ja Karthagossa (397 ja 419) käydyissä synodeissa, joissa 27 kirjan kaanon vahvistettiin.

Näidenkin ratkaisujen jälkeen joitakin yksittäisiä teoksia kohtaan saatettiin osoittaa kritiikkiä esimerkiksi jättämällä se pois valmisteilla olevasta koodeksista. Esimerkiksi Heprealaiskirje, joka oli kiistelty kirje ennen kaikkea läntisessä kristikunnassa, puuttuu 800-luvulle ajoitetusta Codex Boernerianuksesta. Yleisellä tasolla voidaan kuitenkin sanoa, että, että keskiajan kynnykselle astuttaessa kristikunnalla oli käytössään laajasti hyväksytty Uuden testamentin kirjakokoelma.

Lopuksi

Uuden testamentin kaanon ei siis ole yhtenäinen kokoelma sen enempää sisältönsä kuin syntyprosessinsakaan puolesta. Miten tähän tulisi suhtautua nykypäivänä?

Yksi tapa on hahmotella kaanonin ydintä, eräänlaista ”kaanonia kaanonissa”. Mikäli kriteeriksi asetetaan teosten nauttima laaja arvostus ja varhainen käyttö, kaanonin ydin löytynee Matteuksen, Markuksen ja Luukkaan evankeliumeista sekä Paavalin kirjeistä.

On kuitenkin yhtä lailla merkittävää, että varhaisessa kirkossa ei lopulta päädytty tällaiseen ”virtaviivaistettuun” ja ”typistettyyn” ydinkaanoniin. Laajemman kaanonin hyväksyminen antoi olemassaolon oikeutuksen useammalle kuin vain muutamalle todistukselle Jumalan uudesta pelastusteosta. Toisaalta laaja kaanon oli myös melkoinen teologinen riski – onhan Uudessa testamentissa nyt rinnakkain monenlaisia toisistaan eroavia painotuksia ja tulkintoja.

Jälkikäteen ­- ja jälkiviisaasti – voi miettiä, mitä kaikkea olisi voitu välttää jättämällä tiettyjä teoksia kaanonista pois. Esimerkiksi Ilmestyskirjan spekulatiiviset tulevaisuuden visiot ovat saaneet aikaan monissa ihmisissä enemmän pelkoa ja ahdistusta kuin lohdutusta. Mutta toisaalta tämän kirjan poisjättäminen olisi myös erään varhaiskristillisen äänen vaimentamista, menneisyyden muokkaamista miellyttävämmäksi ja vähemmän ajatteluamme loukkaavaksi. Kaanon asettaa jokaisen sitä tulkitsevan moninaisuuden haasteen eteen. Vaiennammeko jotkin äänet, jotta kuulisimme toiset selvemmin?

Kirjoittaja TM Kenneth Liljeström on Uuden testamentin eksegetiikan apurahatutkija, joka parhaillaan valmistelee Helsingin yliopistossa väitöskirjaa 2. Tessalonikalaiskirjeestä.

Kirjallisuutta

Aejmelaeus, Lars (1986). ”Kaanon historian ja teologian näkökulmasta”. Teologinen Aikakauskirja 91. 210-220.

Gamble, Harry Y. (2002). The New Testament Canon. Its Making and Meaning. Eugene, Oregon: Wipf and Stock Publishers.

Harnack, Adolf von (1921). Marcion: Das Evangelium vom fremdem Gott. Leipzig: Hinrichs’.

McDonald, Lee M. (1995). The Formation of the Christian Biblical Canon. Revised & Expanded Edition. Peabody, Massachusetts: Hendrickson.

Metzger, Bruce M. (1987). The Canon of the New Testament. Its Origin, Development, and Significance. Oxford: Clarendon Press.