Jeesuksen vertaukset uudessa valossa – Tuhlaajapojan isä olikin fariseus!

Tässä artikkelissa pyrin osoittamaan, miten tekstikeskeiset menetelmät avaavat tuoreita näkökulmia Raamattuun. Luen vertausta Tuhlaajapojasta sen omilla ehdoilla, ilman yliteologisointia tai historiallisen tilanteen veikkailua. Nähdäkseni vertaus ei mustamaalaa fariseuksia eikä korosta Jumalan yliluonnollista rakkautta. Kertojat Jeesus ja Luukas suostuttelevat kuulijoitaan taitavasti, osin kyseenalaisinkin keinoin.

Vertaus tuhlaajapojasta, Luuk 15:11-32, on maailman rakastetuimpia kertomuksia. Se on vaikuttanut kristinuskon muovautumiseen ja länsimaisen ihmiskuvan kehittymiseen. Vertaukselle sälytetty huikea teologinen ja filosofinen kuorma on kuitenkin tehnyt vaikeaksi kuunnella, mihin kertomuksella alkujaan pyrittiin. Tarinan viljelijä-isä ja hänen kaksi poikaansa ovat tukahtua uskonnollisten selitysten alle.

Kertomus avautuu uusilla työkaluilla

Aiemmin tutkijat selvittivät vertauksen yksityiskohtia ja historiallista viitekehystä. Kysyttiin myös leimasiko historiallinen Jeesus vertauksellaan fariseuksia? Vai onko kyseessä Luukkaan sepite, jolla hän mustamaalaa juutalaiskristittyjä? Myös dogmaattisia käsityksiä kääntymyksestä tai Jumalan armosta on pohdittu. Tällaiset kysymykset ovat vieneet huomion pois itse tarinasta.

Nykyaikainen narratiivis-retorinen tutkimus tarkastelee vertausta tekstin sisäisen vuorovaikutuksen välineenä.  Miten tarina toimii? Miten kehyskertomuksen ”Jeesus” pyrkii vaikuttamaan keskustelukumppaneihinsa, fariseuksiin ja lainopettajiin? Tai miten ylätason kertoja ”Luukas” muovaa yleisönsä näkemyksiä kokonaisuuden avulla?

Kertomus toimii ilman runsasta sosiohistoriallista taustatietoakin. Suomessakin voidaan kertoa kuninkaista ja prinsseistä, vaikka meillä ei ole ollut moisia vuosisatoihin.

Haastoiko Jeesus riitaa?

Eräät nykytutkijat näkevät Tuhlaajapoikavertauksen konfliktin kuvauksena. Jeesus hyökkää fariseuksia vastaan samastaen heidät kielteisen, hieman koomisenkin isoveljen kanssa. Näin hän voittaa riidan ainakin syntisten ja publikaanien silmissä. Vastaavasti Luukas käyttäisi kertomusta omien vastustajiensa nujertamiseen.

Vertaus sisältää kuitenkin piirteitä, jotka eivät tue edellä kuvattua tulkintaa. Jeesus ei puhu ulkopuolisille vaan fariseuksille itselleen. Isä suhtautuu isoveljeen merkillisen myönteisesti: ”Kaikki mikä on minun, on sinun.” Entä jos Jeesus halusikin suostutella fariseuksia omalle kannalleen?

Vertausta ei tule lukea yksisuuntaisena propagandana. Kyse on vuorovaikutuksesta tekstin eri hahmojen välillä. On hyvä kysyä, millä keinoin ja mitä varten kehyskertomuksen Jeesus pyrki vaikuttamaan kuulijoihinsa, fariseuksiin ja lainopettajiin.

Vertausta tulkittaessa on varottava yksioikoisesti identifioimasta sen hahmoja kehyskertomuksen tai historiallisen tilanteen henkilöihin. Kysymys on käännettävä toisin päin: keneen tarinan hahmoon Jeesus halusi fariseusten samastuvan?

Jeesus ei puhu hyvästä paimenesta

Vertaukset sadasta lampaasta, kymmenestä kolikosta ja kahdesta pojasta Luuk 15:ssa muodostavat kokonaisuuden kolmiloikan tapaan. Ensimmäisen pitkän hypyn jälkeen seuraa toinen lyhyempi, mutta vasta viimeisellä päästään perille. Lähtötilanteessa fariseukset ja lainopettajat arvostelevat Jeesusta, joka juhlii julkisyntisten kanssa. Jeesus alkaa puolustautua.

Ensimmäinen vertaus, Luukas 15:4-6, alkaa retorisella kysymyksellä, jonka raamatunkäännös tosin häivyttää. ”Jos joku teistä kadottaisi yhden lampaan sadasta, kuka ei muka lähtisi etsimään kadonnutta? Vasta sitten juhlitaan, kun kadonnut on saatu takaisin.” Retorinen kysymys houkuttelee kuulijan vuorovaikutukseen. Vastaus on päivänselvä: Näinhän jokainen järkevä toimii.

Vertauksen sanoma on perinteisesti hengellistetty puhumalla hyvästä paimenesta ja Jumalan ylimaallisesta rakkaudesta. Lampaanomistaja on kuitenkin ”joku teistä”, siis fariseus, ja hänen käytöksensä itsestään selvää. Paimenesta teksti ei puhu mitään, ei varsinkaan hyvästä paimenesta.

Kertomus demonstroi yleistä periaatetta: ilo syntyy löytämisestä, ei omistamisesta. Ajatus toimii, jos kuulija samastaa itsensä lampaanomistajaan. Kyse ei ole ylimaallisesta rakkaudesta, ei liioin ylettömästä ilosta. Vertaus on arkinen: näin te itse ja kuka tahansa normaali ihminen toimisi. Eikö ”taivas” eli Jumala tekisi samoin, Luuk 11:11-13?

Mikä on luontevaa käytöstä?

Seuraa ”köyhän naisen versio”, Luuk 15:8-9. Miehen tilalla on nainen, lampaan roolissa kolikko. Pelissä on vähemmän rahaa ja vähemmän tunnetta. Periaate on sama, nykyaikaistettuna: Kukapa juhlisi sitä, että yhdeksään varpaaseen ei satu, jos on potkaissut yhden tuolinkulmaan! Päinvastainen käytös olisi luonnotonta. Miksipä siis Jumalakaan toimisi niin.

Hyvä puhuja ei vastaa arvosteluun suoraan. Kriitikko pitää saada liikkeeseen, myöntämään edes jotakin. Jeesus voikin jo olettaa, että fariseukset ovat perusperiaatteesta samaa mieltä.

Fariseukset vastaavat Jeesukselle

Fariseukset eivät saa suunvuoroa, mutta vastaväite leijuu ilmassa: Periaate, että vasta löytäminen antaa aihetta juhlaan, ei sovellu tähän tilanteeseen. Nämä moraalittomat ihmiset eivät ole syyntakeettomia kuten lammas ja kolikko. Siksi heitä ei pidä etsiä eikä löytää, kaikkein vähiten juhlia. Kolmas ja painavin vertaus tuhlaajapojasta ja hänen isoveljestään vastaa tähän sanattomaan kritiikkiin.

Jeesus silittää syyttäjiä myötäkarvaan. Hän ei kaunistele tuhlaajapojan toimia eli hän jakaa fariseusten näkemyksen ateriakumppaniensa syyllisyydestä. Tähän sisältyy kuitenkin koukku. Rinnastus kadonneen pojan, lampaan ja kolikon välillä ajaa kuulijat myöntämään, että syntiset kanssajuhlijatkin ovat olleet omistajaltaan kadoksissa. Hekin ovat Abrahamin lapsia, aivan kuin tulliurakoitsija Sakkeus, Luuk 19:9-10. Heidän löytymistään on luonteva iloita.

Vertaus tuhlaajapojasta toistaa lammas- ja kolikkovertauksista tuttua periaatetta siitä, että vasta löytäminen antaa aihetta juhlia. Mutta tämä vertaus myös soveltaa periaatetta tilanteeseen, josta Jeesusta syytetään: Hän juhlii sellaisten ihmisten kanssa, joita vaivaa itseaiheutettu syyllisyys. Enää ei olekaan itsestään selvää, että kadonneita pitäisi juhlia. Siksi kertomus on vahvempi niin omaisuuden kuin tunnetasonkin suhteen: pelissä on suuri maatila ja isännän oma poika. Yksityiskohtia on enemmän, tarina on koskettavampi.

Kertomuksen alku ei riitä selittämään, miksi itsensä tahallaan kadottanut poika tulisi ottaa takaisin ja vielä juhlia hänen paluutaan. Mutta alun vihjaus, että poikia oli kaksi, johtaa ratkaisevaan loppunäytökseen, jolle ei löydy vastinetta aiemmista vertauksista.

Kuka on tuhlaajapojan isä?

Kertomuksen vaikuttavuuden kannalta on olennaista, millaisia mielleyhtymiä eri hahmojen oletetaan synnyttävän. Ensimmäinen mutkikas hahmo on isä. Kirkollinen perinne samastaa hänet Jumalaan. Mutta tekstissä ”taivas” eli Jumala ja isä eriytetään tietoisesti toisistaan,  j.18 ja 21.

Sen sijaan luvun rakenteessa isä, joka on kadottanut poikansa, vastaa kolikkonsa hukannutta naista ja lampaan kadottanutta miestä. Hän on siis ”joku teistä” eli Jeesuksen kuulija, fariseus tai lainopettaja! Itse asiassa näiden oli helpompikin samastua kunnialliseen viljelijään kuin edellisten kertomusten paimeneen tai naiseen.

Lopputuloksen kannalta on ratkaisevaa, ymmärtävätkö kuulijat isän asennetta, onko hänestä heille roolimalliksi? Isän reaktio hulttiopojan paluuseen ei ole yhtä itsestään selvä kuin edellisissä kertomuksissa. Miehellä on monta mielekästä vaihtoehtoa: torjua poika, ottaa hänet varauksellisesti vastaan, tai toimia kuten kertomuksessa tapahtuu.

Yllättäen Jeesus hankaloittaa tehtäväänsä. Poika ei osoita merkkiäkään katumuksesta, hän vain keksii keinon saada ruokaa. Mutta isä reagoi ylitsevuotavan ystävällisesti ja järjestää valtaisat juhlat. Juuri tällaisena kertomus sopii lähtötilanteeseen: Jeesus juhlii kyseenalaisten kumppaneiden kanssa.

Isä kuvataan sympaattiseksi hahmoksi ja hänellä on patria potestas, perheenisän ehdoton oikeus tehdä mitä haluaa. Kertomus vetoaa kuulijaansa: Etkö sittenkin toimisi samassa tilanteessa kuten tuo isä?

Mielleyhtymä isästä Jumalana ei silti ole sattumaa. Jo edelliset vertaukset päättyivät teologiseen rinnastukseen. Varhaisessa juutalaisuudessa isä oli yleinen kielikuva Jumalasta. Isän toiminta vihjaa myös vaaralliseen yhdistelmään: kehyskertomuksen Jeesus ottaa Jumalan roolin antamalla syntejä anteeksi.

Kertomus huipentuu isän ja isoveljen keskusteluun

Isoveli on erityisen kiinnostava hahmo, sillä hänellä ei ole vastinetta aiemmissa vertauksissa. Veli ei ole kokonaan paha eikä isä juurikaan moiti häntä. Hän on toiminut oikein ja ansaitsee tietynlaista sympatiaa, vaikka arvosteleekin isäänsä. Kuulijat joutuvat ymmälleen, tilanne on monitulkintainen. Juuri näin osaava puhuja käsittelee yleisöään.

Jokin menee vikaan. Veli eristäytyy ja taantuu lapseksi. Hän kiukuttelee ja käyttää epäaikuismaista kieltä menettäen kasvonsa yleisön edessä. Ajan kulttuurissa tällaista nöyryytystä voi tuskin yliarvioida.

Sijoittamalla itseään koskevan arvostelun tuollaisen hahmon suuhun Jeesus leimaa koko arvostelun naurunalaisiksi. Argumentaationa temppu on kyseenalainen, joskin tehokas. Veli on lopulta tarinan konna, johon kuulijoiden eli fariseusten nimenomaan ei haluta samastuvan.

Kertoja houkuttelee lempeästi

Vertaus ei mustamaalaa kuulijoitaan vaan suostuttelee heitä valitsemaan oikean roolimallin, isän. Se heijastaa Luukkaan ambivalenttia näkemystä fariseuksista, joka sopii varhaisjuutalaisuuteen paremmin kuin Matteuksesta ja Johanneksesta heijastuva yksipuolisempi linja.

Kuten tavallista, tarina huipentuu viimeisiin lauseisiin. Isä ei tyydy puolustautumaan. Hän ei myöskään edellytä vanhemmalta pojaltaan ylimaallista asennetta vaan normaalia käytöstä. Vastaavasti Jeesus ei jää puolustuskannalle vaan kutsuu arvostelijoitaan pöytään syntisten joukkoon. Kehys jää auki haastaen kaikentasoiset kuulijansa. Lopun vahva, osin kyseenalainen retoriikka osoittaa, että vastaus ei ole kertojankaan mielestä itsestään selvä.

Pohdintaa

Narratiivisen ja retorisen eksegetiikan näkökulmasta klassinen kertomus näyttäytyy inhimillisenä vetoomuksena hyväksyä marginalisoidut kanssaihmiset. Tarinalla on teologinenkin tasonsa, mutta ensin olisi ymmärrettävä miten kertomus itsessään toimii. Moni Jeesuksen vertauksista odottaa luontevaa, yliteologisoinnista puhdistettua tulkintaansa.

 

Kirjoittaja Lauri Thurén toimii eksegetiikan professorina Joensuun yliopistossa.

Kirjallisuutta:

Narratiivisesta tutkimuksesta:

Petri Merenlahti: Poetics for the Gospels?: Rethinking Narrative Criticism, 2005.

Retorisesta tutkimuksesta:

Lauri Thurén: Derhetorizing Paul – a Dynamic Perspective on Pauline Theology and the Law, 2002

Eksegetiikan uusista metodeista:

Dieter Mitternacht ja Anders Runesson, toim., Jesus och de första kristna – inledning till Nya testamentet, 2006, s. 387-481.

Tuhlaajapoikavertauksesta:

Michael Wolter, Lk 15 als Streitgespräch, in: EThL 78 (2002) 25-56.

Vesa Ollilainen, Luke, Jesus and the Prodigal Son (valmisteilla oleva väitöskirja).

Lauri Thurén: The Prodigal and His Pharisaic Father – Toward a Natural Reading of Luke 15 (valmisteilla).