Historia opettaa, mutta oppiiko kirkko? Kirjaesittelyssä Nikea 325: Jakamattoman kirkon perintö 2000–luvulla

Evankeliumien sanoma on universaali, mutta sitä julistava kirkko on jakautunut. Mitä nykykirkot voisivat oppia omasta historiastaan?

Tomi Karttusen teos Nikea 325: Jakamattoman kirkon perintö 2000-luvulla tarjoaa yhden näkökulman tähän kysymykseen: kirkkojen pitää erkaantua politiikasta ja keskittyä evankeliumien sanoman levittämiseen. Jakolinjat ovat yhä olemassa siitäkin huolimatta, että 1900-luvulta asti vaikuttanut ekumeeninen liike ympäri kristikunnan pyrkii kasvavaan yhteyteen kirkkojen kesken. Karttunen käsittelee seitsemää ensimmäistä ekumeenista kirkolliskokousta vuosilta 325–787. Ensimmäinen näistä oli Nikean I konsiili, joka pidettiin 1700 vuotta sitten. Onkin sopivaa, että Nikean juhlavuonna julkaistaan Nikeasta alkaneen ekumeenisen perinnön koontiteos myös suomeksi.

Kun kirkko loi itsensä: yhteisen opin ja organisaation vakiinnuttaminen varhaisessa kirkossa

Kirjassa on kaksi punaista lankaa: miten seitsemän ensimmäistä ekumeenista kirkolliskokousta kehittivät ja vakiinnuttivat papiston, piispojen ja ennen kaikkea Rooman piispan roolin suhteessa maalliseen hallitsijaan ja loivat kirkon organisaation, sekä miten kirkon keskeiset opit – kolminaisuusoppi ja Kristuksen kaksiluonto-oppi – määriteltiin näissä ensimmäisissä ekumeenisissa kirkolliskokouksissa. Erityistä huomiota kautta kirjan kiinnitetään Rooman piispanistuimen asemaan. Tämä on kysymys, joka yhä on hankalimpana esteenä kirkkojen syvemmälle ekumeeniselle yhteydelle.

Kysymys piispanvirasta oli ja on yhä myös kysymys poliittisesta vallasta ja liittoumista. Ylimpien piispojen asema ei ole vieläkään irtautunut maallisesta politiikasta, kuten Ukrainan ja Venäjän välinen sota ja sen mukainen Ukrainan kirkon irtautuminen Moskovan patriarkaatista on osoittanut. Kirjassa korostuu ihanne papiston itsenäisyydestä suhteessa valtiolliseen politiikkaan: kristinusko on pohjimmiltaan universaali uskonto, jonka ytimessä on ihmisen ja Jumalan, ei valtion ja Jumalan suhde.

 Toinen punainen lanka on kristinuskon keskeisen opin määrittäminen näiden kokousten aikana. 400 vuoden ajan myöhäisantiikin piispat ja keisarit muotoilivat lopullisesti kristinuskon uskontunnustuksen. Kirja osoittaa hyvin sen, että kristikunnalla kesti satoja vuosia päättää niinkin perusteellisia uskonoppeja kuten kuka itse asiassa on Kristus, mitä tarkoittaa kolminaisuusoppi (eli se, että Jumalalla on yksi olemus ja kolme persoonaa), ja mitä Marian asema Jumalansynnyttäjänä tarkoitti Kristuksen inhimillisen luonteen ymmärtämiselle. Mihinkään näistä kysymyksistä ei ollut helppo vastata, eikä mistään niistä oltu samaa mieltä.

Tapahtumien kaari kirjassa tuo esille lukuisia vastakkaisia poliittisia liittoumia, loanheittokampanjoita ja vetoomuksia maallista hallintoa kohtaan

Kaikki seitsemän ensimmäistä ekumeenista kirkolliskokousta (mukaan lukien viimeinen, joka käsitteli vain kristittyjä kuvia eikä sinänsä edes syvää ja monimutkaista filosofista ongelmaa), olivat täynnä ongelmia, eikä harmoniasta, tai yhteisestä linjasta ollut tietoakaan. Tapahtumien kaari kirjassa tuo esille lukuisia vastakkaisia poliittisia liittoumia, loanheittokampanjoita ja vetoomuksia maallista hallintoa kohtaan. Kirja tarjoaa loogisen ja helposti ymmärrettävän selityksen miten edellä mainitut keskeiset opit muodostuivat kaikesta tästä myllerryksestä huolimatta ja minkälaisia vasta-argumentteja ja kilpailevia filosofioita niiden ympärillä pyöri.

Missä on aristokratia? Kirkkohistorioitsijan kritiikki

Kirja on onnistunut yhdistämään monimutkaisen ja pitkän aikakauden systemaattisen teologian ja kirkkohistorian kiitettävän selkeästi. Myöhäisantiikki on aikakautena äärimmäisen kiehtova mutta samalla ajoittain turhauttava tutkimuskohde lähteiden valtavan määrän, niiden erikoisen retoriikan ja pitkän aikakauden monipuolisten vaiheiden takia. Asiaa ei helpota lähteiden suuresta määrästä kumpuava lukuisten keskeisten piispojen ja teologien sosiaalinen verkosto tältä ajalta. Karttunen on saanut keskeisiä vaikuttajia kuvauksiinsa ensimmäisistä konsiileista, mutta näiden taustaverkostoista ei juuri kerrota. Tämä on toki ymmärrettävää, sillä 400:aa vuotta ei ole helppo tiivistää yhteen kirjaan.

Henkilökohtaiset ja poliittiset liittoumat kirkon ulkopuoliseen maailmaan vaikuttivat kuitenkin myös kokousten politiikkaan, joten se, mitä historian näkökulmasta jää hieman puutteelliseksi on päätöksiä tehneiden ihmisten taustavaikuttajat ja näiden motiivien analysointi. Kirkko oli ensimmäiset vuosisatansa vielä heikko, hitaasti kasvava valtion instituutio, jonka suurin poliittinen ja taloudellinen etu tuli aristokratialta, eikä keisarilta. Tiedämme myös, että useat aristokraattiset suvut osallistuivat Nikean I:n ja usean muun kokouksen keskiössä olleeseen areiolaiskiistaan. Piispojen sidonnaisuus omiin taloudellisiin mesenaatteihinsa ja poliittisiin verkostoihin olisi avannut jakolinjojen syitä paremmin. Tätä yksityiskohtaa mukaan lukematta teos toimii erittäin hyödyllisenä oppaana monimutkaiseen, satojen vuosien pitkään filosofiseen debattiin, jonka pohjalta muodostui kristinusko ja kirkko.

Oppiko kirkko mitään historiastaan, vai kannattaako edes?

Mitä yhteistyömalleja kirkko voisi oppia menneistä ajoista? Kun kirkko oli vielä muodollisesti yhtenäinen, piispat olivat harvoin samaa mieltä ja politiikka meni usein teologian edelle. Kirkko koostuu yhä, ja on aina koostunut, myös ihmisistä omine vikoineen: henkilökohtaiset kaunat jakoivat ja jakavat kautta historian kirkkoa ja sen päätöksentekoa. Silti, seitsemän ensimmäistä kirkolliskokousta ovat esimerkkeinä myös siitä, miten yhteistyö voi parhaimmillaan toimia. Nämä seitsemän ensimmäistä saivat kaikista ongelmistaan huolimatta jotain suurta aikaan: niissä luotiin ja vahvistettiin se yhteinen usko, jota nykymaailman kirkot tunnustavat. Lisäksi niiden kautta kirkko käytännössä loi itsensä instituutiona, johon kaikki nykyiset kirkot perustuvat joko sitä mukaillen tai sitä protestoiden. Tarkastelemalla sitä, miten tämä yhteinen pohja luotiin – kiistoineen ja epäonnistumisineen – teos tarjoaa tervettä näkökulmaa, miten tätä yhteistyön traditiota voidaan jatkaa. Muistaen oman historiansa varoittavat esimerkit, nykyiset kirkkojen päätöksentekijät voivat välttää samoja sudenkuoppia, jotka ajoivat varhaisen kirkon erilleen.

Kirjoittaja

Linkit ja kirjallisuus

Karttunen, Tomi: Nikea 325 – Jakamattoman kirkon perintö 2000-luvulla. Väyläkirjat, 2024.