Valistunutta teologiaa

Miten valistusaate ja uskonnonfilosofian teistinen tulkinta yhdistyvät Kantin ajattelussa? Perehdyn tähän kysymykseen tarkastelemalla ajankohtaisen tutkimuksen näkökulmia kantilaisen uskonnonfilosofian teistisestä tulkinnasta sekä kantilaisesta valistusaatteesta.

Turun yliopiston filosofian yliopistolehtorin Hemmo Laihon ja emeritusprofessori Olli Koistisen toimittama Valistuksen haaste: Kirjoituksia järjen ja tiedon merkityksestä (2024) tarjoaa monipuolisen kokoelman akateemisia näkökulmia valistusaatteeseen. Laiho tarkastelee luvussa Sapere aude – kaksiteräinen miekka? valistusaatetta erityisesti Kantin filosofian näkökulmasta. Laiho väittää, että jo Horatiukselta peräisin olevaa ja Kantin käyttämää kehotusta ”sapere aude” (”uskalla tietää” tai ”uskalla ajatella”) ei tule tulkita liian subjektivoivaksi. Tämä tarkoittaa sitä, että valistusaatteen ihannetta ei vastaa liioitellusti järjenkykyihinsä luottava ja itsensä ulkopuolisiin tietoväitteisiin epäilevästi suhtautuva ihminen, eli valistunut ajattelija ei voi olla omien ajatustensa ainoa mitta. Laihon mukaan lähempänä valistusaatteen ihannetta, ainakin kantilaisessa kontekstissa, on rohkeus pysyä objektiivisena omien käsitystensä suhteen.

Essessään Vastaus kysymykseen: mitä on valistus? (1784) Kant kehottaa ihmisiä oman järjen käyttämiseen ja lopettamaan auktoriteettien kritiikittömän seuraamisen, minkä vuoksi Kantista voi muodostua osin uskontokriittinen vaikutelma kirkon lukeutuessa 1700-luvun yhteiskunnan merkittävimpiin auktoriteetteihin. Peter Byrne osoittaa nojaten Manfred Kuehniin, että Kant olisi ollut hyvinkin epäuskonnollinen, joskin tämäkin vaikutelma on vähintäänkin monitulkintainen. Vaikka Kantin eetos valistusesseessä onkin tiukka kirkkoa kohtaan, Allen W. Woodin mukaan Kant ei suinkaan vastustanut uskontoa. Tätä käsitystä tukee Stephen Palmquistin tuore artikkeli Kantin uskonnonfilosofian teistisestä tulkinnasta.

Tarkastelen yleisellä tasolla sitä, miten kantilainen valistusfilosofia on sovitettavissa yhteen hänen uskonnonfilosofiansa teistisen, eli hyvinkin uskonnollisen, tulkinnan kanssa. Käyn läpi Laihon kirjoituksen näkökulmasta kantilaista valistusaatetta, minkä jälkeen esittelen Palmquistin tulkintaa Kantin uskonnonfilosofiasta hänen artikkelissaan Reason’s Need for God’s Actual Existence in Kant’s Religion (2023). Katsaukseni perustuu Laihon ja Palmquistin kirjoitusten lisäksi muuhun tutkimuskirjallisuuteen.

Kantilainen valistusaate

Kirjoituksessaan Laiho esittelee kaksi tapaa tulkita kantilaista valistusaatetta: subjektivistisen ja universalistisen. Subjektivistisen tulkinnan mukaan valistusaatteen ytimessä on yksilön vapaus ajattelua ohjaavista auktoriteeteista. Laihon mukaan Kantin valistusaatteen subjektivistinen tulkinta on peräisin filosofi Christian Wolffilta (1679–1754), koska hän korosti itsenäisyyttä yhtenä ajattelun vapauden keskeisenä tunnusmerkkinä.

Järjestäytynyt ja hyvä yhteiskunta vaatiikin ajattelulle objektiivisia mittapuita, joita itsenäiset ajattelijat luovat yhdessä

Valistusaatteen ei tule, ainakaan kantilaisessa tulkinnassa, johtaa Kantin nimeämään ”loogiseen egoismiin”, eli yksinomaisesti omaan ajatteluun tukeutumiseen. Kantilainen valistusaate ei ole kehotus hylätä kaikkia itsensä ulkopuolella olevia vaikuttimia muodostaessamme käsityksiä ja mielipiteitä. On olemassa tilanteita, joissa oma käsitys tulee suhteuttaa itsensä ulkopuolella oleviin asiantiloihin, mistä Laiho antaa esimerkkinä ammatinharjoittamisen. Tietyssä ammatissa ihmisen on toimittava ohjeiden mukaan, olipa ammatissa toimiva henkilö itse mitä mieltä tahansa näistä ohjeista.

Kantilaisen valistusaatteen universalistisessa tulkinnassa korostuvat ajattelua sitovat ehdot, kuten järki. Ajattelu tuskin koskaan on, tai ainakaan sen ei koskaan tulisi olla, täydellisen vapaa kaikista ulkopuolisista vaikuttimista, koska tällöin järjellä ei olisi roolia ajattelun ”unilukkarina.” Laihon mukaan kantilaisen valistusaatteen universalistinen tulkinta mahdollistaa sen yhteisöllisen puolen hahmottamisen. Valistusaatteen tarkoituksena on yksilöiden vapaan ajattelun myötä paremman yhteiskunnan järjestäminen. Laihon mukaan ihmiset voivat osoittaa toisen ihmisen ajattelussa ilmeneviä erehdyksiä. Maailma, jossa jokainen pitää omia käsityksiään totuudenmukaisina, olisi epäjärjestäytynyt. Järjestäytynyt ja hyvä yhteiskunta vaatiikin ajattelulle objektiivisia mittapuita, joita itsenäiset ajattelijat luovat yhdessä.

Laihon otsikko on kuvaava. Kantilaista valistusaatetta voidaan hyvällä syyllä pitää kaksiteräisenä miekkana: kehotuksena itsenäiseen ja vapaaseen ajatteluun, sekä itsensä ulkopuolella olevien vaikuttimien käytännölliseen huomioonottamiseen omassa ajattelussa. Laiho kiteyttää kantilaisen ”sapere aude”-valistusaatteen kehotukseksi toimia yhdessä paremman yhteiskunnan puolesta kyseenalaistamalla käsityksiä itsenäisen ajattelun keinoin. Näin ollen kantilainen valistusaate tasapainottelee individualismin ja kollektivismin rajalla.

Kantin uskonnonfilosofian teistinen tulkinta

Artikkelissaan Palmquist väittää, että Kant olisi uskonut aktuaalisen Jumalan olemassaoloon. Hän toteaa myös sen, että Puhtaan järjen kritiikissä (1781/1787) Jumala on Kantille ”heuristista fiktiota.” Tämä tarkoittaa sitä, että Kantille Jumala oli hypoteesi, jonka avulla ihminen pystyy hahmottamaan todellisuuden samalla jättäen Jumalan aktuaalisen olemassaolon avoimeksi kysymykseksi. Palmquist väittääkin, että Kantin pääteosten tutkiminen ei ratkaise kysymystä siitä, oliko Kant teisti. Vastaus kysymykseen löytyy vuonna 1793 ilmestyneestäUskonto pelkän järjen valossa – teoksesta, johon Palmquist artikkelissaan nojaa. Teoksen ensimmäinen osa on käännetty myös suomeksi. Kantin uskonnonfilosofian teistisen tulkinnan mukaan Kant olisi uskonut Jumalan olevan aktuaalisesti olemassa ajattelustamme riippumatta. Tämä tulkinta selkeästi asettuu vastakkain Kantin uskonnonfilosofian yleisen tulkinnan suhteen, missä Jumalan olemassaoloa ei voida todistaa, mutta samalla Jumala on käytännöllisen järjen postulaattina vastaus moraalisiin tarpeisiimme.

Kysymys Jumalan olemassaolosta liittyy oleellisesti Kantin filosofiseen pääprojektiin, eli transsendentaaliseen idealismiin. Toni Kanniston kirjoitusten mukaan transsendentaalista idealismia voidaan kuvailla Kantin tutkielmana järjen rajoista, kokemuksesta sekä siitä, mitä kokemuksen ulkopuolelle jää, ja sitä voidaan tulkita ainakin episteemisesti sekä metafyysisesti. Kanniston ja Sami Pihlströmin kirjoitusten pohjalta Jumalan olemassaolosta transsendentaalisen idealismissa voidaan todeta seuraava. Transsendentaalisen idealismin niin sanotun episteemisen tulkinnan hyväksyminen johtaa siihen, että vaikka Kantin filosofia sisältäisikin käsityksen ajattelustamme riippumattoman Jumalan aktuaalisesta olemassaolosta, transsendentaalinen idealismi ei salli metafyysisiä väitteitä, joiden mukaan Jumala olisi olemassa oliona, koska tämä rikkoisi transsendentaalisen idealismin lähtökohtia. Pihlströminmukaan transsendentaalisen idealismin tehtävä on osoittaa ajattelun rajat. Jumalan olemassaolon olettaminen onkin virhepäätelmä, johon järjen on puututtava. Tämän lisäksi olemassaolo on transsendentaaliseen idealismiin sisältyvä ymmärryksen kategoria, minkä vuoksi episteeminen tulkinta pakottaa olemassaoloa koskevien väitteiden episteemisen hyväksymisen sen sijaan, että ne olisivat transsendentaalisesta idealismista erillään olevia metafyysisiä väitteitä. Tätä tulkintaa kannatti esimerkiksi Henry E. Allison. Toisaalta transsendentaalisen idealismin metafyysisen tulkinnan hyväksyminen mahdollistaisi metafyysiset väitteet esimerkiksi Jumalan olemassaolosta.

Palmquistin tulkinnan lisäksi Kantin uskonnonfilosofiasta on olemassa muitakin tulkintoja, joiden mukaan uskon kohteilla voi olla ihmisestä riippumaton todellisuus, toteavat Lawrence Pasternack ja Courtney Fugate. Matti Tanelin mukaan Palmquist edustaa tulkinnallaan jumalakeskeistä ajattelua. Allisonin mukaan Kantin filosofiaa voidaan tulkita siirtymänä jumalakeskeisyydestä ihmiskeskeisyyteen. Palmquistin teistinen tulkinta onkin kiinnostava esimerkki uskonnollisesta Kant-tulkinnasta.  

Valistunutta teologiaa?

Kuinka uskonnollisuutta vastustava eetos on sovitettavissa hyvinkin uskonnollisen Kant-tulkinnan suhteen? Kuten todettu, Woodin mukaan tämä näennäinen ristiriita ratkeaa sijoittamalla Kant tiiviimmin valistusajan historialliseen kontekstiin. Evan F. Kuehn ja Wood selittävät tätä siten, että valistus ei ollut jyrkän uskontovastainen aikakausi. Wood kuvaileekin Kantin uskonnollisuutta valistuneeksi. Tämä tarkoittaa sitä, että Kant tulisi ensisijaisesti hahmottaa tieteilijänä, jonka maailmankuvaan eivät kuuluneet ihmeet tai muut uskonnollisuuden mystiset elementit. Woodin mukaan Kant vastusti kirkollista auktoriteettia, mutta tästä ei vielä voida johtaa päätelmää Kantin epäuskonnollisuudesta. Woodin mukaan Kantin filosofiassa korostuu rationaalinen teologia, johon sisältyy perinteinen käsitys Jumalasta. Kantin filosofia oli kuitenkin aikaansa nähden radikaalia, koska hän kielsi Jumalasta hankittavan tiedon mahdollisuuden, mutta samalla Jumalan olemassaololle annetaan keskeinen asema käytännöllisen järjen postulaattina. Tanelin mukaan Woodin tulkinnassa Kant on teologisen ajattelun kehittäjä. Kant pyrki tuomaan silloiseen teologiseen ajattelutapaan omaleimaisen kriittisen näkökulman sen sijaan, että hän olisi pyrkinyt jotenkin kumoamaan vallitsevan teologisen ajattelun.

Onko Kantin uskonnonfilosofian teistinen tulkinta sovitettavissa yhteen hänen valistusaatteensa kanssa? Woodin huomioiden pohjalta on perusteltua vastata kysymykseen myönteisesti. Laihon esittelemä universalistinen tulkinta valistusaatteesta vaikuttaisi jossain määrin tukevan Palmquistin teististä tulkintaa, koska tällöin uskonnollisuudella on selkeä funktio paremman maailman järjestämisessä. Woodin mukaan Kantille kristillinen kirkko oli tarpeellinen ihmiskunnan moraalisen kehityksen kannalta.Pihlström väittää, että vaikka Jumalasta hankittava tieto onkin Kantin mukaan mahdotonta, Jumalalla voi olla perustavanlaatuinen merkitys ihmiselämän kannalta tarkastellessamme sitä etiikan kautta, joskin tällainen uskonnollisuus ei voi perustua metafysiikkaan.

Kaikki edellinen huomioonotettuna Kantin uskonnonfilosofian teistisellä tulkinnalla on sijansa kantilaisen valistusaatteen sisällä. Kant-tutkimuksessa esitettyjen huomioiden perusteella käy ilmi se, että Kantin uskonnonfilosofian tutkiminen on mielenkiintoinen tapa tarkastella hänen valistusaatteensa luonnetta. Esimerkkinä tästä onKuehnin (2021)väite, jonka mukaan uskonnollinen sensuuri, jonka kanssa Kant kamppaili, ei ollut välttämättä hyökkäys vapaata ajattelua kohtaan, vaan laajempi toimi yleisen keskusteluilmapiirin rauhan takaamisen kannalta 1700-luvun Preussissa. Woodin mukaan käsitys Kantista uskontoa vastustavana ajattelijana ei ole koko totuus Kantin uskonnollisesta asemoitumisesta. Kant edusti valistunutta teologiaa, jolloin hänen tarkoituksenansa oli taata uskonnollisuuden kehityksen kriittinen tarkastelu.

Kirjoittaja

Linkit ja kirjallisuus

Allison, Henry E. (2004). Kant’s Transcendental Idealism: An Interpretation and Defense. New Haven, London: Yale University Press.

Byrne, Peter (2007). Kant on God. London & New York: Routledge.

Kant, Immanuel (2013). Puhtaan järjen kritiikki. Suomentanut Markus Nikkarla & Kreeta Ranki. Helsinki: Gaudeamus.

Kant, Immanuel (2004). Uskonto pelkän järjen valossa. Ari Hirvonen & Toomas Kotkas (toim.), Immanuel Kant: Radikaali paha – Paha eurooppalaisessa perinteessä. Helsinki: Loki-Kirjat.

Kant, Immanuel (2017). Vastaus kysymykseen: Mitä on valistus? Suomentanut Tapani Kaakkurinniemi. Juha Koivisto; Markku Mäki & Timo Uusitupa (toim.), Mitä on valistus? Tampere: Vastapaino.

Kannisto, Toni (2007). Kant: Etiikka. Filosofia.fi. https://filosofia.fi/fi/ensyklopedia/kant-etiikka

Kannisto, Toni (2007). Kant, Immanuel. Filosofia.fi. https://filosofia.fi/fi/ensyklopedia/kant-immanuel

Kannisto, Toni (2007). Kant: Puhtaan järjen kritiikki (Kritik der reinen Vernunft). Filosofia.fi. https://filosofia.fi/fi/ensyklopedia/kant-puhtaan-jarjen-kritiikki-kritik-der-reinen-vernunft

Kannisto, Toni (2007). Kant: Transsendentaalinen idealismi. Filosofia.fi. https://filosofia.fi/fi/ensyklopedia/kant-transsendentaalinen-idealismi

Kuehn, Evan F. (2021). The idea of the end: Kant’s philosophical eschatology. International Journal of Philosophy and Theology vol. 82 (1), 17-33.

Kuehn, Manfred (2001). Kant: a biography. Cambridge: Cambridge University Press.

Laiho, Hemmo & Olli Koistinen (toim.) (2024). Valistuksen haaste: Kirjoituksia järjen ja tiedon merkityksestä. Helsinki: Gaudeamus.

Laiho, Hemmo (2024). Sapere aude – kaksiteräinen miekka? Hemmo Laiho & Olli Koistinen (toim.) Valistuksen haaste: Kirjoituksia järjen ja tiedon merkityksestä. Helsinki: Gaudeamus. 76–92.

Palmquist, Stephen (2023). Reasons’s Need for God’s Actual Existence in Kant’s Religion. Ina Goy (toim.), Kant on Proofs for God’s Existence. Berlin & Boston: De Gruyter. 161-184.

Pasternack, Lawrence & Courtney Fugate (2022). Kant’s Philosophy of Religion. Edward N. Zalta (toim.). Stanford Encyclopedia of Philosophy. https://plato.stanford.edu/entries/kant-religion/

Pihlström, Sami (2019). Jumalatodistusten paluu? Jaana Hallamaa & Timo Koistinen (toim.), Jumalan paluu 2000-luvulle. Suomanalinen Teologinen Kirjallisuusseura: Helsinki.

Pihlström, Sami (2010). Uskonto ja elämän merkitys. Suomalainen Teologinen Kirjallisuusseura: Helsinki.

Taneli, Matti (2024). Millainen oli Kantin jumalakäsitys? Vartija-lehti. https://www.vartija-lehti.fi/millainen-oli-kantin-jumalakasitys/

Wood, Allen W (1996). General Introduction. Allen W. Wood & George di Giovanni (toim.), The Cambridge Edition of the Works of Immanuel Kant: Religion and Rational Theology. Cambridge: Cambridge University Press. 11-24.