Ilman Ukrainaa ei ole Venäjää, ilman Kosovoa ei ole Serbiaa

Serbiaa ja Venäjää yhdistävät slaavilaisuuden ja ortodoksisen uskon lisäksi myös kaipaus kadotettuihin alueisiin. Ukrainan ja Kosovon tarinat nivoutuvat toisiinsa niin kirkollisessa kuin poliittisessa merkityksessä.

Venäjän imperialistiset pyrkimykset

Venäjän imperialistiset pyrkimykset ovat tulleet yhä ilmeisemmiksi viimeisen kahden vuosikymmenen aikana. Vielä 2000-luvun alussa kollektiivinen länsi ajatteli, tai ainakin toivoi, että Venäjä siirtyisi kohti demokraattista järjestelmää, vaikkakin valuvikaisena. Putinin puhe Münchenin turvallisuuskonferenssissa vuonna 2007, Georgian sota vuonna 2008 ja Krimin valtaus vuonna 2014 murskasivat nämä kuvitelmat. Helmikuussa 2022 alkanut hyökkäyssota Ukrainaa kohtaan muutti lopullisesti geopoliittisia asemia.

Serbia kahden tulen välissä

Samaan aikaan kun suurin osa Euroopasta sulki ovensa Venäjälle, vanha slaavilainen liittolainen Serbia oli jälleen kahden tulen välissä. Serbia oli pyrkinyt Eurooppaan jo 2000-luvun alusta lähtien ja ottanut merkittäviä edistysaskeleita 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen aikana, jolloin maata hallitsi Eurooppa-myönteinen hallitus ja presidentti. EU:n kandidaattistatus saavutettiin vuonna 2012, kun valta oli vaihtunut populistiseen Serbian progressiiviseen puolueeseen. Aleksandar Vučić nousi puolueen johtohahmoksi ja toimi myöhemmin sekä pääministerinä että presidenttinä. Vučić tasapainotteli Euroopan ja Venäjän välillä, kuten Serbia oli aina tehnyt. Serbian kansallispyhimys, ortodoksisen kirkon perustajaisä Pyhä Sava, on todennut kerran, että ”Serbia on aina väärässä paikassa – olemme itä lännessä ja länsi idässä.”

Näissä molemmissa maissa paikallinen ortodoksinen kirkko on ollut iso osa julkista tilaa ja keskustelua. Serbiassa kirkko (SOK) on ollut osa kansallista ja kansainvälistä poliittista keskustelua jo 1980-luvulta, Venäjällä kirkon (VOK) rooli on kasvanut 1990-luvulta lähtien, ja noussut kansainvälisen median kiinnostuksen kohteeksi helmikuun 2022 jälkeen.

Serbian uusi limbo

Itään, erityisesti Venäjän suuntaan, Serbiaa vetivät vanhat panslavistiset yhteydet sekä Venäjän tuki Jugoslavian hajoamissodissa 1990-luvulla. Länteen, kohti Eurooppaa, Serbiaa vetivät taloudelliset mahdollisuudet sekä käsitys siitä, että Serbia kuuluu Euroopan vanhojen kristillisten kansojen keskuuteen. Serbian kristilliset sotilaat taistelivat osmaneja vastaan kohtalokkaassa ja myöhemmin myyttiset mittapuut saaneessa Kosovo Poljen taistelussa vuonna 1389. Tästä taistelusta tuli symboli Serbian asemalla kristillisen Euroopan suojelijana islaminuskoista itää vastaan. Kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, Serbia jäi kuitenkin uuteen limboon: miten tasapainottelu onnistuisi tässä tilanteessa? Samaan limboon jäi SOK. Kun melkein kaikki muut ortodoksiset kirkot tuomitsivat jyrkästi sodan, SOK tyytyi korulauseisiin. Kyse oli kuitenkin slaavilaisesta veljeydestä, ortodoksisesta yhteydestä ja molemminpuolisesta tuesta. Lisäksi Venäjä ja Serbia ja näiden maiden kirkot jakoivat asian, mikä yhdisti heitä enemmän kuin mikään muu. Molempien maiden retoriikassa väitettiin, että heiltä oli viety jotain pois. Jotain niin pyhää, että ilman sitä kansakunta ei olisi kokonainen.

Historialliset pyhät alueet

Venäjällä tämä paikka oli Ukraina, jonka maantieteellisellä alueella sijaitsi Kiovan Rusin poliittinen ja kirkollinen keskus. Siellä kuningas Vladimir Suuri otti kasteen kristinuskon itäiseen muotoon vuonna 988 ja saattoi kaikki itäslaavilaiset kansat (venäläiset, ukrainalaiset, valkovenäläiset) Venäjän alaisuuteen. Serbialla tämä paikka on Kosovo, jossa sijaitsevat Serbian ortodoksisen kirkon tärkeimmät keskiaikaiset monumentit sekä edellä mainittu Kosovo Poljen taistelu. Myöhemmän perimätiedon mukaan Jumala antoi Serbian prinssi Lazarin valita kahden vaihtoehdon välillä: voittaako hän osmanit ja saa näin maallisen Serbian elinajakseen vai uhraako hän Serbian Kosovon ristillä ja saa tulevaisuudessa taivaallisen Serbian. Prinssi valitsi viimeisen, ja Serbia joutui tulevien vuosikymmenien saatossa Osmanivaltakunnan alaisuuteen.

Länsimaiden käsinuket ja fasistit

Lukiessa aineistoja ajalta, kun Kosovo julistautui itsenäiseksi vuonna 2008, argumentit, joita kirkko ja Serbian valtio käyttivät perusteluinaan itsenäisyysjulistusta vastaan, kuulostivat tutuilta myös vuonna 2022.

Kosovossa oli tapahtunut ”fasistinen vallankumous”, jossa ”albaanit, länsimaiden- ja USA:n käsinuket” olivat vieneet osan toisesta maasta, levittäen ”liberaalia, vääränlaista eurooppalaisuutta” Serbiaan, joka on esimerkki oikeasta, konservatiivisesta kristillisestä valtiosta. Putin ja patriarkka Kirill kertovat, että Ukraina ei ole oikea valtio, vaan ”natsien ja fasistien ohjaama nukkevaltio”, joka ”levittää länsimaista homopropagandaa”.

Venäjä ja VOK kokevat, että isot osat entistä Neuvostoliiton ja aikaisempien Venäjän valtakuntien alueita kuuluvat sen kulttuurilliseen ja teologiseen vaikutuspiiriin

SOK puhuu Kosovosta kansainvälisissä yhteyksissä ”erityisenä tapauksena”, koska sillä oli harvinainen itsenäistymisprosessi, jossa emävaltio ei ollut antanut lupaa itsenäistymiseen, eikä liittovaltio hajonnut ”luonnollisesti” useampiin valtioihin. Esimerkkejä tästä on Kosovon lisäksi vain kaksi: Eritrea ja Bangladesh. Venäjä ja VOK vetosivat “Kosovo-esimerkkiin” Georgian sodassa vuonna 2008, väittäen että Venäjän tukemilla Abkahazian ja Etelä-Ossetian alueilla on samanlainen oikeus irtautua emämaastaan. Venäjä ja VOK kokevat, että isot osat entistä Neuvostoliiton ja aikaisempien Venäjän valtakuntien alueita kuuluvat sen kulttuurilliseen ja teologiseen vaikutuspiiriin. Tämän takia esimerkiksi Ukrainalla ja Georgialla on ”oikeus” ja velvollisuus kuulua Venäjän alaisuuteen. Näihin paikkoihin sidotaan myyttejä, tarinoita, henkilöitä ja perinteitä, erityisesti ortodoksisen uskon kautta. Ne ovat eläviä asioita monelle serbialaiselle ja venäläiselle.

Sota ketä vastaan?

Ukrainan sota muodostuu Serbian ortodoksiselle kirkolle vaikeaksi, jos sitä verrataan liikaa Kosovoon. Kosovo halutaan pitää erikoistapauksena. Ukraina on ollut kiistattomasti itsenäinen valtio. Serbia ja SOK eivät pidä Kosovoa tällaisena, koska kaikki YK:n jäsenvaltiot eivät ole sitä tunnustaneet. Myös viisi EU-maata ei tunnusta Kosovoa: Espanja, Kreikka, Romania, Slovakia ja Kypros. Nämä maat pelkäävät, että Kosovon tunnustaminen antaisi esimerkin niiden omille vähemmistöilleen tai tuhoaisi ortodoksisen kulttuurin vaalimia suhteita. Kuitenkin tiettyjä elementtejä käytetään molemmissa tapauksissa. Serbivähemmistön asema Kosovossa on ollut SOK:n mukaan alistettu ja vaikea. Samanlaisia syytöksiä Venäjä ja VOK ovat esittäneet venäläisväestöstä Ukrainan itäisissä osissa. Venäjä ja VOK ovat puolustaneet Serbian omistajuutta Kosovoon 1990-luvulta alkaen, ja Serbia on pidättynyt äänestämästä Venäjän vastaisten pakotteiden puolesta YK:ssa. Venäjä on myös veto-oikeudellaan estänyt Kosovon hyväksymisen YK:n täysjäseneksi.

Ortodoksisen maailman muutokset

SOK on ollut myös kriittinen Ukrainan ortodoksisuudessa tapahtuneista muutoksista. Kun Konstantinopolin patriarkaatti tunnusti Ortodoksisen kirkon Ukrainassa itsenäiseksi (OKU) vuonna 2018, Venäjän ortodoksinen kirkko protestoi. Ukrainassa sijaitsi myös Ukrainan ortodoksinen kirkko (UOK), joka kuului Moskovan patriarkaatin alaisuuteen. Venäjästä riippumattoman OKU:n pelättiin Moskovassa vievän Venäjän vaikutusvaltaa. Myös SOK syytti OKU:a ortodoksisen maailman hajottamisesta. SOK myös pelkää, että sen entiset alusmaat alkavat himoita kirkollista itsenäisyyttä. Tästä on nähty merkkejä jo Montenegrossa ja Pohjois-Makedoniassa, jossa sekä poliittiset että kirkolliset voimat haluavat autonomiset kirkot pois SOK:n vaikutuspiiristä. Serbian kirkon patriarkka Porfirije on kritisoinut suorasanaisesti kaikkia Moskovan patriarkaattia vasten tehtyjä toimia, jotka vahvistavat Ortodoksista kirkkoa Ukrainassa.

Serbia ja Venäjä siis jakavat paljon muutakin kuin slaavilaisen perimän ja ortodoksisen uskon. Sota Ukrainassa vaikuttaa molempien kirkkojen käsityksen mukaan siihen, mikä tekee maista sellaiset kuin ne ovat. Venäjän ortodoksinen kirkko tarvitsee Ukrainan, ja Serbian ortodoksinen kirkko tarvitsee Kosovon.

Kirjoittaja