Kaisamari Hintikka – Ekumenian erityisosaaja ja tuoreehko Espoon hiippakunnan piispa

Kaisamari Hintikka aloitti opinnot teologisessa tiedekunnassa 1986, kun kirkolliskokous päätti pappisviran avaamisesta naisille. Paikallisseurakunnan kasvatille rippikoulun jälkeen muodostui selkeä ajatus siitä, että tulevaisuus olisi seurakuntatyössä. Opintojen aikana ajatukset suuntautuivat kohti yhteiskunnallisia kysymyksiä, kirkon kansainvälistä vastuuta ja ekumeniaa, josta piispa tänä päivänä ehkä parhaiten tunnetaankin.

Kuka?

Kysyttäessä piispa Hintikalta kuka hän oikeastaan on, Kaisa kertoo useamman asian määrittävän hänen piispan identiteettiään. Ensinnäkin työvuodet luterilaisen kommuunion palveluksessa määrittävät identiteettiä merkittävästi. Toisekseen hän on ainakin toistaiseksi Suomen ainoa naispiispa. Lisäksi oman merkityksensä tuo se, että Hintikka on juuri Espoon hiippakunnan piispa. Kaisa kertoo myös olevansa hyvin helsinkiläinen identiteetiltään. Hänen onkin pitänyt miettiä, miten helsinkiläisestä tulee espoolainen.

Piispa kertoo hiippakuntaan ja ihmisiin tutustumisen olleen luontevaa ja kokee, että hänet on otettu hyvin vastaan. Kaisa muistuttaa, että hiippakunnat ovat erilaisia, eikä evankelisluterilaista kirkkoa enää välttämättä nähdä itsestään selvänä yhteiskunnallisena instituutiona. Hintikka miettiikin, miten voisi itse olla parhaalla mahdollisella tavalla vahvistamassa kirkon identiteettiä osana kansalaisyhteiskuntaa.

Matka piispuuteen kulki halki Euroopan

Hintikka valmistui teologian maisteriksi Helsingin yliopistosta pahimpaan lama-aikaan vuonna 1993. Pro gradu −tutkielmaa tehdessään hän löysi tutkimustyön mielekkyyden. Itä-Euroopan tutkimuksen ollessa pinnalla väitöskirjatutkimus Romanian ortodoksikirkosta sai nopeasti alkunsa. Helsingin yliopiston Nuoren tutkijan apuraha mahdollisti työskentelyn arkistoissa Romaniassa ja tutustumisen ortodoksikirkkoon ja sen työntekijöihin, jotka ovat vaikuttaneet Kaisa piispan elämässä merkityksellisesti myöhemminkin.

Hintikka väitteli teologian tohtoriksi Helsingin yliopistosta 2001. Akateemisen uran jälkeen hän päätyi mentorointiprosessiin, jossa kirkastui ajatus kirkon työstä ja siitä, miten hän voisi omalla osaamisellaan palvella kirkkoa. Mentorointiprosessi vei Hintikan Kirkon ulkoasiainosastolle töihin, josta matka jatkui Geneveen vuonna 2011.  Ennen Geneveen lähtöä Hintikka vihittiin papiksi vuonna 2009. Genevessä hän toimi elokuusta 2012 lähtien Luterilaisen maailmanliiton teologian ja julkisen todistuksen osaston (Department for Theology and Public Witness) johtajana ja ekumeenisten asioiden apulaispääsihteerinä ennen nykyistä piispan virkaansa, joka alkoi 1.2.2019.

Diakoniaa ja palvelua

Työskentely Luterilaisessa maailmanliitossa oli merkittävää aikaa, josta piispa sanookin olevansa valtavan kiitollinen. Tuo aika määrittää myös jollain tavalla sitä, kuka hän tänään on. Piispa kokee pystyvänsä hyödyntämään Geneven vuosien aikana hankkimaansa työnäkyä nykyisessä työssään. Hänellä on ollut mahdollisuus tarkastella etäisyyden päästä omaa kirkkoa. Nämä kokemukset ovat avanneet piispalle näköalaa siihen, miten kirkko voi olla täysivaltaisesti kirkko muuttuvassa maailmassa, ja mihin suuntaan pitäisi mennä.

Mihin suuntaan kirkon sitten pitäisi mennä? Kaisa pohtii kirkon olleen jo kauan itsestäänselvyys yhteiskunnassa, joka on kääntynyt rajoitteeksi. Hän kysyykin, mitä sellaista voidaan tehdä nyt, mitä ennen ei voitu? Mistä kirkko vapautuu silloin kun se vapautuu itsestäänselvyytenä olemisesta? Kirkastuuko ydinsanoma, kun kirkko joutuu priorisoimaan? Miten hyvä sanoma voisi olla mahdollisimman monelle relevantti tässä ajassa, kun uskonnollinen kieli monella painuu unholaan ja kasteen merkitys ihmisten arjessa vähenee koko ajan?

Hintikan mukaan ratkaisu voisi löytyä diakoniasta ja palvelusta. Hän näkee, että asioita on sanoitettava ymmärrettävään muotoon kuitenkaan menettämättä keskeistä asiasisältöä ja uskon mysteeriä. Tarvitaan puhetta Jumalan sillan ylityksestä. Jumalasta, joka on tullut ihmiseksi ja jonka tunnemme, mutta joka on samalla Jumala, josta voimme aavistaa vain vähän.

Se mitä kirkko tekee ja sanoo ei tulisi olla ristiriidassa keskenään. Kirkko voisikin sanoittaa enemmän sitä, mitä tekee. Tämä voisi näkyä diakonian ja palvelun kautta. Erityisesti niin, että tuotaisiin niiden ihmisten ääni kuuluviin, jotka ovat pudonneet kaikkien turvaverkkojen läpi. Puhuttaisiin yksinäisten ihmisten äänellä. Ei tulisi olla niinkään huolissaan kirkosta instituutiona, vaan keskittyä diakonian ja palvelun kehittämiseen, sillä diakonia on tärkeä kosketuspinta ihmisiin, erityisesti kaikkein heikoimmassa asemassa oleviin.

Terveisesi teologian opiskelijoille

Hintikka toivoo, että kirkon työhön tuleminen olisi teologian opiskelijoille relevantti vaihtoehto, ja että mahdollisimman monenlaiset teologian opiskelijat ajattelisivat, että voisivat olla hyviä työntekijöitä kirkossa. Kirkko kaipaa teologista osaamista, teologiaa, joka pyrkii vastaamaan ihmisten elämän haasteisiin. Kirkko tarvitsee uusia lahjakkaita ihmisiä työhön, ja tässä on hyvä tehdä yhteistyötä yliopistojen kanssa.

Mitä toivot tulevaisuudelta?

Hintikka korostaa tiimityön ja yhteistyön merkitystä. Piispa toivookin löytävänsä oikeat ihmiset, joiden kanssa tehdä töitä, jolloin positiiviset muutokset, ilosanoman ja toivon tuominen korostuisi institutionaalisen jäykkyyden sijaan. Hintikka toivoo voivansa osaltaan muokata käsitystä siitä, miten monella tavalla johtajuus voi toteutua kirkossa ja miten monenlaisia johtajia kirkossa voisi olla. Hän tiedostaa asian olevan pitkä prosessi, jossa tarvitaan pitkäjänteisyyttä ja jatkuvaa työtä. Kaiken kaikkiaan piispa toivoo, että on niitä, joille muutoksen kapulaa siirretään. Kunhan suunta on oikea niin voi tyytyä siihen, ettei itse välttämättä näe kaikkien asioiden toteutuvan vaan jonkun toisen aikana päästään maaliin.

Kuka on esikuvasi?

-Ei ole yhtä tiettyä esikuvaa, mutta yksi esikuva-arkkityyppi on nainen, joka menee semmoiseen maastoon, jossa naiset eivät ole aiemmin liikkuneet ja pystyy toimimaan sen mukaan, minkä katsoo oikeaksi, vaikka joutuisi sen tuntemaan nahoissaan.

Erikoisin asia, mitä olet opiskellut?

-Romanian kieli.

Minkä kirjan luit viimeksi?

-Tommi Kinnusen Neljäntienristeys.

Mikä on inspiraation lähteesi?

-Keskustelut ihmisten kanssa, ajatteleminen ääneen toisten kanssa, tai vaipuminen ajatuksiin esimerkiksi metsässä tai pitkällä junamatkalla.

Mistä sinua ei tunneta?

-Väitöskirjatyön aikoihin jalkoihin jääneestä orastavasta intohimosta metalligrafiikan tekemiseen. Siihen aion vielä palata joskus tulevaisuudessa.