Väitös: Karhuseremonia kertoo muinaisesta suomalaisesta uskomusmaailmasta

Otso, mesikämmen, metsän auvo ja kuningas – kontiolla on monta nimeä suomalaisissa runolauluissa ja loitsuissa, syystäkin. Karhun useille nimityksille löytyy Vesa Matteo Piludun mukaan selitys eläimen monen rituaalisen muutoksen kautta. Uusi tutkimus tarkentaa suomalaisten ja karjalaisten karhuseremoniaa sukupuolen ja elämän kierron näkökulmista. 

 

Vesa Matteo Piludu on analysoinut väitöskirjassaan mittavan määrän karhuvirsiä, runonlaulajien ja runonkerääjien välittämiä kalevalamittaisia rituaalilauluja, joihin liittyy karhu. Piludu on juuri julkaistussa väitöskirjassaan “The Forestland´s Guests: Mythical Landscapes, Personhood, and Gender in the Finno-Karelian Bear Ceremonialism” kääntänyt myös englanniksi useimmat 1800–1900-luvuilla kerätyt suomalaiskarjalaiset karhulaulut. Nyt karhulaulut ovat ensimmäistä kertaa laajan tiedeyleisön saatavilla. Piludu esittää uusia huomioita karhuseremonian kulttuurisesta merkityksestä. Karhuvirsiä laulettiin metsästyksen aikana metsän haltioiden ja itse kontion mieleksi.

– Karhunkaato ja sitä seuranneet juhlallisuudet osoittivat kyläyhteisön valtarakenteita, hierarkiaa sekä naisten ja miesten aseman, Piludu kertoo. Tapahtumasta on käytetty myös ilmaisua karhunpeijaiset, mutta itse käytän Irving Hallowellin käsitettä karhuseremonia, sillä se kuvaa eläimen ympärille syntynyttä monivaiheista ja tarkkaa rituaalia, lauluperinnettä, sekä sen tarkoitusta yhteisössä kokonaisvaltaisemmin.

Karhuseremonia on Piludun mukaan saanut vaikutteita ajan hautajais- sekä hääseremonioista, monitasoisista siirtymärituaaleista. Toisin sanoen, tavoista juhlistaa elämän tärkeitä hetkiä. Karhu itsessään on erikoinen, maaginen ja mystinen olento, tuonpuoleinen mutta ihmisenkaltainen, jonka myyttinen alkuperä on läsnä lauluissa. Metsähaltioiden poikana esiintynyt tai taivaan tähdistä, Otavasta, laskeutunut karhu herätti pelkoa ja kunnioitusta siten ansaiten kunniavieraan paikan omissa juhlissaan.

Karhunkaato suojasi kylää

Rituaalisesti tapettavaa karhua ei suinkaan metsästetty ensisijaisesti ruoaksi, vaikka karhun kaatoa seurasi sen säästeliäs syöminen.

– Karhu oli uhka karjaeläimille tai kyläläisille, ja sen kaato merkitsi kylän yhteistä suojautumista. Karhun metsästys alkoikin jo enneunista. Mikäli metsästäjä näki unessa vaimonsa, kertoi se metsästysonnesta. Ennen kuin metsälle lähdettiin, suoritettiin aseille, itselle ja metsälle suojautumisloitsulauluja. Näissä kylän naiset suojasivat myös oman maagisen “väkensä” avulla metsälle menijät. Naiset kipusivat esimerkiksi portin pielille seisomaan, jonka ali miehet kulkivat metsään, kertoo Piludu.

Naisten kontrolloidessa kylän ja kodin aluetta, heidän välittämä suoja oli hyvin tärkeä elinpiirien merkkaaja. Kylän ja metsän, karhun kodin ja ihmisten elinalueen rajat oli tärkeä tunnustaa lauluissa, joiden säestämänä lähdettiin metsään osoittaen kunnioitusta, mutta samalla nöyrästi pyytäen metsän haltioilta metsästysonnea.

Karhuseremonia järjestettiin kunniavieraan mieliksi

Karhuseremonian päätöksessä juhlaillallisella, kaadettu karhu aseteltiin pöydän päähän kunniavieraaksi, jolle tarjottiin oluttuoppiakin.

– Karhua puhuteltiin aina ihmismäisesti mairitellen ja miellyttäen. Tästä syystä karhua saatettiin puhutella morsiamena taaten metsästysonnen, mutta myös viitaten karhuseremonian hääjuhlien kaltaisuuteen. Mystisen metsän pojan ja metsästäjän kohtaaminen oli kuin sukuja yhdistävä avioliito, jonka symboliikkaa karhuseremonian laulut sisältävät, kertoo Piludu.

Juhlan jälkeen karhun luut kannettiin kokonaisina takaisin metsään ja kallo ripustettiin puuhun, joka osoitti Otavaan. Hampaat ja kynnet säilytettiin amuletteina. Jos jokin rituaalin vaihe ei mennyt oikein, saattoi seurata karhun tai metsän kosto ja viha, josta koitui kyläläisille harmia. Karhunkaato merkitsi taas metsästäjälle eeppistä sankaruutta, oman maskuliinisuuden huipentumaa.

– Karhulaulujen tavoitteena ei ollut vain koston välttäminen vaan karhun miellyttäminen. Karhulaulut sisältävät monta myönteistä lempinimeä. Karhun ajateltiin ymmärtävän ja osaavan laulaa ja puhua ihmisten kieltä. Jos rituaali meni hyvin, eräiden karjalaisten laulujen mukaan karhu meni kertomaan eteenpäin metsänhaltioille miten hyvin häntä oli kohdeltu, josta seurasi hyvää metsästysonnea. Karhun monet nimitykset kertovat myös sen elinkaaren muutoksista ja rituaalin vaiheista.

Karhu ei koskaan kuollut

Piludun mukaan kristinuskon levitessä karhuperinteet kirkon ja yliopiston puolelta leimattiin pakanallisiksi, vaikka seremonia eli rinnan ihmisten arjessa, josta säilyneet laulut kertovat. Reformaation jälkeen katolisen perinteen pyhimykset jatkoivat silti eloaan karhulauluissa, joissa esimerkiksi puhuteltiin samalla Neitsyt Mariaa ja Mielikkiä metsän emäntää pyytäen apua ja suojelua metsästykseen. Usein kevättalveen ajoittunut karhunmetsästys kieli varmasta kaadosta karhun nukkuessa, vaikka se ensin lempeästi heräteltiin. Karhun talvihorros näyttäytyi yliluonnollisena tilana, minkä tähden karhun kuolemakaan ei ollut missään vaiheessa lopullinen.

– Karhu regeneroituu lauluissa, joissa kerrotaan siitä miten karhu palaa kaadon ja juhlien jälkeen myyttiseen maisemaansa Honkaan, tähtiin taivaan emonsa luo laskeutuakseen taas myöhemmin eheänä maalliseen pesäänsä nukkumaan. Karhulauluissa kerrotaan miten karhua ei olekaan koskaan tapettu, eikä metsä ole vihainen. Sama karhu palaa metsään uusin kynsin ja hampain, Piludu täydentää.

 

FM Vesa Matteo Piludu väittelee lauantaina 19.1. klo 11 Helsingin Yliopiston humanistisessa tiedekunnassa aiheesta ”The Forestland´s Guests: Mythical Landscapes, Personhood, and Gender in the Finno-Karelian Bear Ceremonialism”. Väitöstilaisuus järjestetään Yliopiston päärakennuksessa Fabianinkatu 33, Sali 12. Vastaväittäjänä toimii professori Andrew Wiget, Moscow State University, ja kustoksena professori Lotte Tarkka Helsingin yliopiston humanistisesta tiedekunnasta.

Väitöskirja on luettavissa Helsingin yliopiston e-thesis palvelusta.

Vastaväittelijä professori Andrew Wiget (Moscow State University) pitää myös kutsuluennon otsikolla “The Khanty of Siberia and circumpolar Bear ceremonialism” Perjantaina 18.1. klo 16-18. Helsingin yliopiston Metsätalossa (Unioninkatu 40) luentosalissa 6, 3 krs.

. Kuva: Vesa Matteo Piludu, Kirjan kansikuva: Susanna Aarnio.