”Kuolemalla kuoleman voitti”: Kristuksen tuonelanmatka varhaiskristillisissä teksteissä

Missä ja miten Kristus vietti kuolemansa ja ylösnousemuksensa välisen ajan? Jos pelastus edellyttää uskoa Kristukseen, pääsevätkö ennen Kristusta eläneet hurskaat ollenkaan taivaaseen?  Vastauksena näihin kysymyksiin syntyi käsitys, että Kristus julisti tuonelassa häntä ennen kuolleille hurskaille ja vapautti heidät kuoleman vallasta. Yksityiskohtaisimmin tätä kuvaa varhaiskristillinen Nikodemoksen evankeliumi.  

”Kuolema on nielty ja voitto saatu”, julisti apostoli Paavali (1. Kor. 15:54; vrt. Jes. 25:8). Voitto kuolemasta perustuu Kristuksen ylösnousemukseen, joka kuitenkin on mahdollinen ainoastaan siksi, että Kristus ensin kuoli. Ortodoksisesta traditiosta tutun pääsiäistroparin sanoin Kristus ”kuolemalla kuoleman voitti ja haudoissa oleville elämän antoi.”

Myös apostolisessa uskontunnustuksessa korostetaan, että Kristuksen kuolema oli todellinen: ”kuoli ja haudattiin, astui alas tuonelaan”. Koska Kristus kuoli kuten kuka tahansa ihminen, hän myös päätyi sinne, minne kaikki muutkin kuolleet: tuonelaan eli kuolleiden valtakuntaan.

Venalainen ikoni: Kristus tuonelassa. Kuva: Wikimedia Commons.

Kristus tuonelassa Uuden testamentin kirjoituksissa

Uuden testamentin kirjoitukset ovat pidättyväisiä puhuessaan Kristuksen kuoleman ja ylösnousemuksen välisestä ajasta. Tuonelaan laskeutuminen on välttämätöntä ennen ylösnousemusta, mutta asialla ei sen kummemmin spekuloida (esim. Ap. t. 2:24, 27). Kahden raamatunkohdan on kuitenkin tulkittu kertovan enemmän. Efesolaiskirjeessä todetaan psalmia (Ps. 68:19) siteeraten: ”Hän nousi korkeuteen vangit voittosaaliinaan, hän antoi lahjoja ihmisille. Eikö se, että hän nousi korkeuteen, merkitse, että hän oli laskeutunut alas, aina maan alimpiin paikkoihin?” (Ef. 4:8–9.)

On kuitenkin epäselvää, viittaako ilmaisu ”maan alimmat paikat” tuonelaan vai yksinkertaisesti taivaasta alas laskeutumiseen, siis inkarnaatioon. Jälkimmäiseen vaihtoehtoon voisi viitata se, että vastakohtana on ”korkeuteen nouseminen”. Esimerkiksi Nag Hammadista löytyneessä Silvanoksen opetuksissa (NHK VII, 4) Kristuksen laskeutuminen Hadekseen kuvaa inkarnaatiota. Hades on maailma, jossa ihmiseksi syntynyt Kristus vapautti hengellisesti kuolleet synnin vallasta (Silv. op. 104.1–14).

Ensimmäisessä Pietarin kirjeessä Kristuksesta sanotaan: ”Hänen ruumiinsa surmattiin, mutta hengessä hänet tehtiin eläväksi. Ja niin hän myös meni ja saarnasi vankeudessa oleville hengille, jotka muinoin eivät totelleet Jumalaa, kun hän Nooan päivinä kärsivällisesti odotti sen ajan, kun arkkia rakennettiin.” (1. Piet. 3:18–20.)

Kohdasta ei käy ilmi, keitä ovat ”vankeudessa olevat henget” ja missä heidän vankeuspaikkansa sijaitsee. On mahdollista, että kyseessä ovat langenneet enkelit (vrt. 1. Moos. 6; 1. Henokin kirja 21–22). Olipa kyse enkeleistä tai ihmisistä, saarnaaminen heille näyttää tapahtuneen vasta sen jälkeen, kun Kristus oli ”tehty hengessä eläväksi”, siis ylösnousseena.

Kuinka entisaikojen pyhät pelastuvat?

Uuden testamentin ulkopuolisessa varhaiskristillisessä kirjallisuudessa on sen sijaan useita viitteitä siihen, kuinka Kristus vapautti myös ennen häntä eläneet hurskaat kuoleman vallasta. Kiinnostus kohdistuu nimenomaan Vanhan testamentin patriarkkoihin ja profeettoihin, joiden katsottiin uskoneen ennalta Kristukseen (esim. Ignatios Antiokialainen, Magn. 9.2; Irenaeus, Adv. hair. 4.27.1–2; Tertullianus, De anima 55.2; Epistula apostolorum 27).

Toisen vuosisadan alkupuolelta peräisin olevassa ja varhaisessa kirkossa laajalti arvostetussa Hermaan Paimenessa esiintyy käsitys, että ”apostolit ja opettajat” saarnasivat (ja kastoivat?) kuoltuaan tuonelassa (Paimen 93:2–7), mutta yleensä kuolleille saarnaaja on Kristus, apokryfisessä Pietarin evankeliumissa Kristuksen risti (Piet. ev. 41–42).

Aleksandrialaiset oppineet Clemens ja Origenes (sekä eräät muut kreikaksi kirjoittaneet teologit) katsoivat, että Kristuksen kuolemasta saavuttama voitto koitui myös muiden hyväksi. Kumpikin viittaa siihen, että Ensimmäisessä Pietarin kirjeessä puhutaan vedenpaisumuksessa hukkuneista syntisistä. Clemensin mukaan sekä lakiin turvautuvat juutalaiset että filosofiaan turvautuvat kreikkalaiset tarvitsevat uskoa pelastuakseen. Siksi Kristus (ja myöhemmin apostolit) saarnasivat myös tuonelassa (Strom. 6.6.37–53; vrt. Origenes, De princ. 2.5.3).

Useissa teksteissä Kristuksen tuonelanmatka kuvataan taisteluna, jossa hän selviytyy suvereenina voittajana. Kristus murtaa tuonelan muurit ja salvat, murskaa kahleet ja vapauttaa kuoleman vangit ilman, että kuoleman vallat voivat häntä estää (esim. Meliton, Peri pascha, fragm. 13.102–103; Salomon oodit 42.11–14; Kolmimuotoinen protennoia [NHK XIII 1] 41.5–10).  

Eusebios siteeraa apostoli Taddeuksesta kertovaa legendaa, jossa tämä saarnaa, kuinka Kristus ”astui alas yksin, mutta nousi suuren joukon kanssa” (Kirkkohistoria 1.13.20). Taustalla saattaa vaikuttaa Matteuksen evankeliumin erikoinen kuvaus, jonka mukaan Jeesuksen kuollessa ”haudat aukenivat, ja monien poisnukkuneiden pyhien ruumiit nousivat ylös. He lähtivät haudoistaan, ja Jeesuksen ylösnousemuksen jälkeen he tulivat pyhään kaupunkiin ja näyttäytyivät siellä monille.” (Matt. 27:52.)

Nämä monenlaiset traditiot Kristuksen tuonelan matkasta, vanhurskaiden kuolleiden vapauttamisesta, tuonelan mahdin murskaamisesta ja kuolleiden ilmestymisestä Jerusalemissa yhdistyvät apokryfisessä Nikodemoksen evankeliumissa.

Fra Angelico: Kristus tuonelassa. Kuva: Wikimedia Commons.

Nikodemoksen evankeliumi: Kristus tyhjentää tuonelan

Nikodemoksen evankeliumi on sikäli tyypillinen apokryfinen teksti, että se tunnetaan monina erilaisina versioina. Kaikki niistä eivät sisällä kuvausta Kristuksen tuonelanmatkasta. Jotkut käsikirjoitukset tuntevat tekstin nimellä Pilatuksen teot. Teksti kertoo Jeesuksen oikeudenkäynnistä, kuolemasta ja ylösnousemuksesta. Se korostaa Pilatuksen syyttömyyttä ja on voimakkaan juutalaisvastainen. Pilatusta keskeisempi hahmo on kuitenkin Nikodemos, Jeesusta salaa seurannut juutalainen oppinut (vrt. Joh. 3:1–21; 19:39–42), jonka eräät käsikirjoitukset nimeävät tekstin kirjoittajaksi.

Ei ole mielekästä yrittää ajoittaa Nikodemoksen evankeliumia tarkasti tai rekonstruoida sen ”alkuperäistä” tekstiä. On selvää, että kyseinen evankeliumi sisältää varhaisiakin traditioita, mutta teksti on kehittynyt moneen suuntaan. Se lienee alun perin kirjoitettu kreikaksi, mutta siitä tuli erityisen suosittu latinankielisessä lännessä. Tekstistä tunnetaan lukuisia erikielisiä versioita, mukaan lukien monet eurooppalaiset vernakulaarit (mm. muinaissaksa, vanha- ja keskienglanti, muinaisnorja, kymri).  

Kristuksen tuonelanmatkasta kertoo kaksi silminnäkijää, vanhan Simeonin hieman aiemmin kuolleet kaksospojat. Hadeksessa he havahtuvat kirkkaaseen valoon, jonka loisteessa patriarkat ja profeetat tunnistavat toisensa ja puhkeavat ylistyksiin. Heidän seuraansa liittyy Johannes Kastaja, joka ilmoittaa olevansa edelläkävijä ja kehottaa kaikkia tuonelan asukkaita uskomaan kohta saapuvaan Kristukseen. Myös Aadam kertoo poikansa Setin kuulleen, että Kristus saapuu 5500 vuoden päästä, herättää Aadamin kuolleista ja avaa portin paratiisiin.

Kertomuksessa Hades ja Saatana esiintyvät henkilöhahmoina. Kun Saatana kuulee Kristuksen lähestyvän, hän kehottaa Hadesta taisteluun, sillä tämä on toiminut heitä vastaan parantamalla sokeita ja rampoja, jopa herättämällä kuolleita. Saatana kuitenkin kerskuu voittaneensa: Jeesus on naulittu ristille ja on nyt kuollut ja tulossa tuonelaan kuten kuka tahansa kuolevainen. Ymmärtäessään, että kyseessä on sama Jeesus, joka anasti hänen vallastaan Lasaruksen, Hades vihastuu Saatanalle: jos Jeesus pääsee sisälle kuolleiden valtakuntaan, hän tyhjentää sen asukkaista.

Hadeksen pelko käy toteen. Kristus saapuu tuonelan asukkaiden toistaessa psalmin sanoja: ”Kohotkaa korkeiksi, portit, avartukaa, ikiaikaiset ovet! Kirkkauden kuningas tulee.” (Ps. 24:9–10.) Hän sitoo Saatanan ja antaa tämän Hadeksen haltuun ”aina toiseen tulemiseeni asti”. Toisissa versioissa myös Hades ja Kuolema tuhotaan. Hades valittaa Saatanalle: ”Se, minkä sait omaksesi tottelemattomuuden puulla, olet nyt menettänyt ristinpuulla.”

Kristus tarttuu Aadamia kädestä ja johdattaa hänet ja kaikki muut pyhät arkkienkeli Mikaelin luo paratiisiin. Siellä he tapaavat Henokin ja Elian, joista uskottiin, etteivät he koskaan kohdanneet kuolemaa. Siksipä he eivät olleet tuonelassakaan. Joukkoon liittyy myös ristin ryöväri, jolle Jeesus sanoi: ”Totisesti: jo tänään olet kanssani paratiisissa” (Luuk. 23:43).

Tässä vaiheessa kuolleet palaavat kolmeksi päiväksi viettämään pääsiäistä Jerusalemiin. Johannes kastaa heidät Jordanissa, minkä jälkeen heidän taivaaseen pääsylle ei ole estettä. Todistuksensa annettuaan myös Simeonin pojat katoavat näkyvistä – epäilemättä hekin taivaaseen, muitten pelastettujen hurskaiden seuraan.

 

Kirjoittaja Outi Lehtipuu on Uuden testamentin eksegetiikan dosentti, joka on perehtynyt väitöskirjassaan (2004) ja useissa muissa tutkimuksissaan varhaiskristillisiin tuonpuoleisuuskäsityksiin ja ylösnousemususkoon.

Ingressin kuva: Pieter Huys: Kristus laskeutuu tuonelaan. Wikimedia Commons.

Kirjallisuutta:

Bauckham, Richard: The Fate of the Dead: Studies on the Jewish & Christian Apocalypses. Supplements to Novum Testamentum 93. Leiden: Brill, 1998.

Bernstein Alan E.: The Formation of Hell: Death and Retribution in the Ancient and Early Christian Worlds. Ithaca, NY: Cornell University Press, 1993.

Ehrman, Bart & Pleše, Zlatko: The Apocryphal Gospels: Texts and Translations. Oxford: Oxford University Press. (pages 419–489.), 2011.

Elliott, James Keith: The Apocryphal New Testament. Oxford Clarendon. (pages 164–204), 1993.

Lehtipuu, Outi: ”Eschatology and the Fate of the Dead in Early Christian Apocrypha.” The Oxford Handbook of Early Christian Apocrypha, ed. Andrew Gregory & Christopher Tuckett. Oxford: Oxford University Press, 343–360, 2015.