Yksityinen, yhteisöllinen ja yhteiskunnallinen kuoleman kulttuuri kohtaavat toisensa hautauksessa ja hautausmailla

Paavi Johannes Paavali (paavina 1978–2005) käytti käsitettä kuoleman kulttuuri tarkoittamaan kuolemaan liittyviä monia uskomuksia, asenteita ja käsityksiä eri tahoilla. Suomessa tämä käsite on yhdistetty vuonna 2017 eutanasiaa käsittelevään keskusteluun. Käsite on kuitenkin liitettävissä monesta näkökulmasta myös hautaukseen ja hautausmaihin. Vaikka kuolema koskettaa 2010-luvun loppupuolen ihmistä samalla tavalla kuin aikaisempina vuosisatoinakin, hautaus ja hautausmaat ovat olleet sekä käsitteinä että ilmiöinä muutoksessa.

Kuoleman kulttuurin monet muodot

Kuoleman kulttuurin voidaan ymmärtää tarkoittavan kaikkia niitä inhimillisiä tunteita ja niihin liittyviä uskomuksia, rituaaleja ja muita toimitapoja, jotka liittyvät kuolemaan, siihen valmistautumiseen, sen kohtaamiseen sekä siihen liittyvään suruun ja jälkimuistamiseen. Käsite voidaan jakaa yksityiseen, yhteisölliseen ja yhteiskunnalliseen kuoleman kulttuuriin eli suhtautumiseen kuolemaan eri näkökulmista.

Yksityiseen kuoleman kulttuuriin kuuluu yksilön asennoituminen kuolemaan, sen pelko, siihen valmistautuminen sekä suru läheisen kuoltua ja tämän jälkimuistaminen. Yhteisö määrittelee tätä suhtautumista ja yhteiskunta puolestaan määrää siitä lainsäädännössään. Yhteisö sanoittaa kuoleman suhteen elämään erilaisine uskomuksineen, tapoineen ja menettelyineen. Esimerkkejä näistä ovat uskonnolliset näkemykset elämän jatkumisesta kuoleman jälkeen, kuoleman kohtaamisesta sekä kuolleen suremisesta ja muistamisesta. Yhteiskunnallisen lainsäädännön määräyksiä kuolemaan liittyvistä asioista ovat esimerkiksi kuoleman juridinen määrittely, hautaamiseen liittyvät käytännön asiat sekä kuolleen henkilön perintöasiat.

Yksityinen, yhteisöllinen ja yhteiskunnallinen kuoleman kulttuuri kohtaavat toisensa useassa eri leikkauspisteessä. Esimerkiksi lehtien kuolinilmoituksissa näkyy yksilöllisyys lähiomaisten nimissä, yhteisöllisyys symbolien ja erilaisten sanojen käytössä ja yhteiskunnallisuus kuolin- ja hautauspäivän täsmällisessä ilmoittamisessa. Toisena esimerkkinä ovat kynttilät, joita on tuotu onnettomuus- tai väkivallanteonpaikoille, sillä ne ilmaisevat yksityistä, kollektiivista yhteisöllistä ja yhteiskunnallista surua. Sosiaalisessa mediassa tapahtuvassa reagoinnissa onnettomuuksien tai väkivallantekojen jälkeen on kyse itse asiassa samasta asiasta.

Hautaus ja kuoleman kulttuurin muutos

Hautaus havainnollistaa osaltaan, miten yksityinen, yhteisöllinen ja yhteiskunnallinen kuoleman kulttuuri kuuluvat yhteen. Hautaus liittyy surun näkökulmasta yksityiseen, hautaustoimituksen sisällön tarkastelukulmasta yhteisölliseen ja hautausmaiden näkökulmasta yhteiskunnalliseen kuoleman kulttuuriin. Suomalaisen 2000-luvun alun elämäntavan asiayhteydestä tarkastellen hautaus on muuttunut jonkin verran verrattuna aikaisempaan suhtautumiseen.

Yksilöllinen suhtautuminen hautaukseen ei ole muuttunut siinä mielessä, että vainajan lähiomaiset hyvästelevät siinä vainajan ja kohtaavat oman surunsa. Suurissa asutustaajamissa on kuitenkin yhä enemmän sellaisia hautauksia, joissa vainajalla ei ole omaisia lainkaan saattajina. Tällöin hautaus on muuttunut yksilöllisestä yhteisölliseksi, koska yhteisön, tässä tapauksessa hautaustoimen edustajat saattavat vainajan hautaan.

Yhteisöllinen hautaus on puolestaan muuttunut siten, että siinä ainoana toimijana eivät ole enää kristilliset ja juutalaiset seurakunnat sekä muut aiemmin Suomessa toimineet uskonnolliset tai uskontoa tunnustamattomat yhteisöt. Niiden rinnalle on tullut maahanmuuttajien johdosta uusia islamilaisia, buddhalaisia ja hindulaisia uskonnollisia yhteisöjä, jotka toimittavat hautauksia ja sanoittavat niiden sisällön. Toinen yhteisölliseen hautaukseen liittyvä muutos on hautaustoimistojen voimistunut rooli. Edesmenneen omaiset ottavat ensiksi yhteyttä hautaustoimistoon ja sopivat sen edustajien kanssa kaikista toimitukseen liittyvistä asioista ja niiden toteuttamisesta. Uskonnollisen yhteisön rooli on tässä yhteydessä vähentynyt.

Yhteiskunnallisen hautauksen muutos liittyy vuonna 2003 säädettyyn hautaustoimilakiin. Tämän lain painotus on aikaisemmasta poiketen siinä, että yksilön toiveet määräävät hautauksesta. Tällöin uskonnollisen yhteisön sanoittamat hautaustavat ja -käytännöt eivät ole enää ainoat asiasta säätävät normit.

Hautausmaat

Hautausmaat ovat paikka, jossa yksilöllinen, yhteisöllinen ja yhteiskunnallinen kuoleman kulttuuri kohtaavat toisensa. Yksityiset ihmiset käyvät siellä muistelemassa edesmenneitä läheisiään, uskonnolliset yhteisöt harjoittavat toimintaansa hautausten muodossa ja yhteiskunta määrää monista hautausmaihin liittyvistä seikoista erilaisten lakien perusteella.

Hautaustoimitus on tapahtunut Suomessa pääsääntöisesti luterilaisilla kirkko- ja hautausmailla, joko sisällä kirkossa tai hautausmaan kappelissa. Maaseudulla tämä on tapahtunut myös kirkkomaalla avoimen haudan ääressä. Kirkko- ja hautausmaat ovat yhä edelleen 2010-luvun jälkimmäisellä puoliskolla suomalaisten ”viimeisten leposijojen” paikkoja lähes 90-prosenttisesti. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että yhteiskunnallisen hautauksen muutos ei olisi vaikuttanut myös hautausmaihin.

Suomalaisessa kontekstissa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkkokäsikirja sanoitti vielä 1900-luvun lopulla teologisesti hautaustoimituksen pääsääntöisen muodon ja sisällön silloinkin, kun edesmennyt ei kuulunut kyseiseen kirkkokuntaan. Evankelis-luterilaisen kirkon jäsenet on 2010-luvun ensimmäisellä puoliskolla haudattu kirkkokäsikirjan mukaisesti lähes 97-prosenttisesti. Määrä on ollut kuitenkin hienoisessa laskussa jo vuosien ajan.

Hautauksen jälkeen edesmennyt viedään arkussa suoraan hautaan. Tämä tapa on käytössä pääsääntöisesti maaseudulla. Suurissa asutuskeskuksissa olevilla hautausmailla ei ole enää tilaa riittävästi arkkuhautauksille. Siksi edesmennyt kuljetetaan tuhkattavaksi, jonka jälkeen hänen jäänteensä sisältävä tuhkauurna luovutetaan omaisille. He voivat haudata uurnan suku- ja perhehautoihin tai erikseen uurnille varattuun tilaan kirkko- ja hautausmailla. Edesmenneen tuhka voidaan myös sirotella tähän tarkoitukseen varatulle alueelle kirkko- tai hautausmailla.

Hautaustoimilaki 2003 salli tuhkan sirottelun myös ilmaan, mereen ja yksityisten omistamille paikoille, esimerkiksi kesäpaikoille, mikäli edesmennyt oli sitä toivonut. Jean Sibeliuksen hauta Järvenpään Ainolassa osoittaa hautaamisen olleen tällä tavoin aiemminkin mahdollista. Kyseinen hautaustoimilaki määritteli kuitenkin hautapaikan aikaisempaa väljemmin.

Lopuksi

Kirkko- ja hautausmaat ovat säilyneet periaatteessa ennallaan heijastaen eri aikojen käsitystä yksilöllisestä, yhteisöllisestä ja yhteiskunnallisesta kuoleman kulttuurista. Tämä on näkynyt erityisesti hautamuistomerkeissä, joista on ilmennyt tiedot edesmenneestä, hänen kuulumisestaan johonkin kirkkokuntaan sekä hautausajan yhteisöllisiä ja yhteiskunnallisia käsityksiä ihmisen ja kuoleman suhteesta. Hautamuistomerkit ovat 1900-luvun lopulta lähtien muuttuneet pelkistetyimmiksi, joten niistä ei voi enää samalla tavalla kuin aiemmin ”lukea” tietoja edesmenneestä sekä hänen aikansa arvoista ja käsityksistä.

Terveyslainsäädännön vuoksi kirkko- ja hautausmaita ei voi rakentaa mille tahansa paikalle. Näin ollen uusia sellaisia ei ole juuri perustettu, mutta olemassa olevia on sen sijaan laajennettu. Tuhkauurnapaikkojen määrä on kasvanut arkkuhautapaikojen kustannuksella, ainakin suurten asutuskeskusten hautausmailla. Niissä on yhä enenevässä määrin myös muiden uskontokuntien ja mihinkään uskontokuntaan kuulumattomien hautoja. Hautojen omistusaikaa on myös rajoitettu aiempaan käytäntöön verrattuna. Yksityiset haudat ovat sen sijaan säilyneet tärkeinä paikkoina edesmenneen omaisille. Tästä osoituksena ovat haudoilla olevat kynttilät sekä niiden koristelu.

 

Kirjoittaja Jyrki Knuutila on Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan käytännöllisen teologian professori. Hänen tutkimuksellisiin asiantuntijuusaloihinsa kuuluvat liturgiikka, homiletiikka, kirkko-oikeus, kirkkoarkkitehtuuri ja taide, keski- ja reformaatioajan kirkollinen käytäntö, keskiaikaiset käsikirjoitukset ja pyhimyskultit.