Kuolemanrajakokemukset: mystiikkaa vai aivokemiaa?

Kuolemanrajakokemukset (Near-Death Experience = NDE) ovat poikkeuksellisia, erittäin eläviä ja todentuntuisia kokemuksia. Niitä on usein henkilöillä, jotka ovat fysiologisesti lähellä kuolemaa tai tilassa, joka ilman toimenpiteitä johtaisi kuolemaan. Kuolemanrajakokemuksista on julkaistu monia tutkimuksia kansainvälisissä tieteellisissä lehdissä. Vuosien mittaan on ilmestynyt myös lukuisia teoksia, joissa kuolemankriisin kohdanneet henkilöt kertovat omista rajakokemuksistaan.

Kuolemanrajakokemusten yleisiä piirteitä

Rajakokemukset ovat olleet esillä länsimaisessa julkisuudessa 1970-luvun puolivälistä, jolloin amerikkalainen filosofi ja psykologi Raymond Moody julkaisi aihetta käsittelevän populaarin teoksensa. Moodyn kirjan jälkeisissä selvityksissä on vahvistettu, että useat hänen kuvaamansa piirteet esiintyvät tyypillisesti länsimaisissa kuolemanrajakokemuksissa. Näitä ovat mm. irtautuminen fyysisestä ruumiista, terävöitynyt mielen toiminta, ylimaallisen, rakkaudellisen valon kohtaaminen, edesmenneiden omaisten tai ystävien tapaaminen sekä saapuminen viimeiselle rajalle, jolta kokijan on palattava takaisin. Jokainen kokija ei tietenkään käy läpi kaikkia vaiheita, joiden järjestys voi myös vaihdella.

Tutkimuksissa käytetään tavallisesti rajakokemuksen määrittelyssä psykologi Bruce Greysonin asteikkoa, joka mittaa NDE-tyyppisten kokemusten astetta neljän piirreulottuvuuden (kognitiivinen, affektiivinen, paranormaali, transsendenttinen) avulla. Kuudessa 2000-luvulla julkaistussa tutkimuksessa, joissa kohdehenkilöinä olivat sydänkohtauspotilaat, rajakokemuksia esiintyi 6–23%:lla tutkituista (keskiarvo 17 %). Selvä enemmistö kokemuksista oli miellyttäviä, mutta myös negatiivisia ja ahdistavia rajakokemuksia esiintyy. Tavallista on, että positiivisen rajakokemuksen jälkeen kokijan elämänarvot muuttuvat ja kuolemanpelko katoaa.

Keillä kuolemanrajakokemuksia on?

Tutkimuksissa on havaittu, että kokijan tausta, kuten sukupuoli, uskonto tai koulutustaso, eivät vaikuta kuolemanrajakokemusten esiintyvyyteen. Nuoremmilla henkilöillä on eräissä tutkimuksissa havaittu useammin rajakokemuksia kuin vanhemmilla. Myöskään kokijan saama lääkitys tai kuolemankriisin aikaiset veren kaasuarvot (esim. hapenpuute) eivät näytä korreloivan rajakokemuksen esiintymisen kanssa, vaikka eräässä slovenialaisessa tutkimuksessa (2010) löytyi yhteys kohonneisiin hiilidioksidiarvoihin.

Kiinnostavaa on, että kuolemanrajakokemuksia esiintyy myös pienillä lapsilla sekä näkövammaisilla ja jopa syntymäsokeilla. Tutkijoiden mukaan sokeiden rajakokemuksia ei voi kuvausten perusteella erottaa näkevien kokemuksista. Syntymäsokeat kuvaavat usein rajakokemuksen aikaista tilaansa uudenlaisena havaintona, ”näkemisenä”. Yleisesti ottaen rajakokijat kertovat usein tehneensä kokemuksensa aikaisessa ei-ruumiillisessa olotilassaan havaintoja – esimerkiksi sairaalasalin samanaikaisista tapahtumista – jotka myöhemmin ovat osoittautuneet paikkansapitäviksi. Näiden väitteiden testaaminen ei ole onnistunut, vaikka kokijoiden pätevistä ”havainnoista” onkin jonkin verran näyttöä.

Kuolemanrajakokemusten yleistettävyyttä vaikeuttaa se, että lähes kaikki kokemuksia koskevat tutkimukset on tehty länsimaissa. Muidenkin kulttuurien alueilla kokemuksia on jonkin verran kerätty. Rajakokemuksissa näyttää esiintyvän tiettyjä universaaleja piirteitä, vaikka myös kokijan taustakulttuuri vaikuttaa kokemuksen yksityiskohtiin. Kulttuurista riippumattomia piirteitä näyttäisi olevan ainakin kuolevan siirtyminen toiseen maailmaan ja uskonnollisten hahmojen tai edesmenneiden omaisten kohtaaminen tuonpuoleisessa. Sen sijaan esimerkiksi moraalinen elämänkertaus (life review) näyttää esiintyvän vain länsimaisissa sekä kiinalaisten ja intialaisten kokemuksissa.

Selityksiä

Rajakokemuksille on esitetty nykytieteen pohjalta erilaisia psykologisia ja aivotoiminnallisia selityksiä. Ensin mainitut perustuvat usein oletukseen, että ihmisen joutuessa hengenvaaralliseen tilanteeseen hänen psyykessään laukeaa mekanismi, joka tuottaa ruumiista irtautumisen ja depersonalisaation (vierauden, epätodellisuuden) tunteen. Mekanismin tarkoituksena on torjua kuolemanpelkoa. Rajakokemusten selityksiä on etsitty myös kuoleman prosessiin liittyvästä poikkeavasta aivotoiminnasta, mm. muutoksista välittäjäaineiden erityksessä.

Toisaalta NDE-tyyppisillä kokemuksilla saattaa olla yhteys muuttuneeseen ohimolohkotoimintaan, joka on liitetty mystisiin kokemuksiin. Eräässä amerikkalaisessa tutkimuksessa (2013) havaittiin rottien aivoissa voimakasta, tasatahtista gamma-alueen (yli 25 Hz) värähtelyä vielä 30 sekuntia eläimille aiheutetun sydänpysähdyksen jälkeen. On kuitenkin epäselvää, kuinka tämä tulos voidaan yhdistää ihmisillä tavattaviin kuolemanlähikokemuksiin. Voidaankin sanoa, että yhtä yleisesti hyväksyttyä, tieteeseen tukeutuvaa selitystä kuolemanrajakokemuksille ei ole.

Rajakokemusten transsendenttiset selitykset menevät nykytieteen tunnustamien teorioiden tuolle puolen. Kyseiset selitykset edellyttävät, että tietoisuus ei ole sidottu fyysisiin aivoihin, vaan se voi toimia ilman aivoperustaa. On kiinnostavaa, että erityisesti syvän rajakokemuksen läpikäyneistä henkilöistä todennäköisesti selvä enemmistö hyväksyy tämän selityksen. Toisaalta enemmistö aivotutkijoista kannattanee jotain materialistista teoriaa. Jompikumpi puoli erehtyy dramaattisesti – mutta kumpi?

Huomioita

Kuolemanrajakokemuksiin ja niiden tutkimiseen liittyy piirteitä, jotka kaipaavat selvennystä. Ensinnäkin: kuinka hyvin määritelty kokemustyyppi on kyseessä? On huomattava, että rajakokemuksia voi esiintyä myös tilanteissa, joissa henkilö ainoastaan uskoo olevansa lähellä kuolemaa, vaikka ei fysiologisesti olekaan ollut kuolemanvaarassa. Entä miksi kokemuksia on selvällä vähemmistöllä esimerkiksi sydänkohtauspotilaista? Mitkä tekijät mahdollisesti altistavat henkilön kokemukselle? Tutkimuksissa on viitattu jälleen muun muassa poikkeavaan aivotoimintaan tai persoonallisuuspiirteisiin.

On kuitenkin muistettava, että etsittäessä selityksiä rajakokemuksille päädytään kysymykseen tietoisuuden luonteesta. Mitä kokemuksellinen tietoisuus lopulta on? Mikä on sen suhde aivotoimintaan? Nämä ovat viime kädessä filosofisia, metafyysisiä kysymyksiä, joita ei voi ratkaista vain aivotutkimuksen menetelmin. Kuolemanrajakokemusten tutkiminen tuo kuitenkin mielestäni kiinnostavan empiirisen näkökulman tietoisuuden ongelman selvittelyyn. Tiedetään, että sydämen toiminnan pysähdyttyä erityisesti aivojen kuorikerroksen (korteksin) sähköistä toimintaa mittaava EEG alkaa näyttää viivaa noin 10–20 sekuntia pysähdyksen jälkeen. Vaikka aivojen muissa osissa olisi toimintaa, on korteksin toiminta tietoisuuden jatkumisen kannalta keskeistä. Kuinka siis on mahdollista, että henkilöllä, jonka aivotoiminta on radikaalisti lamaantunut rajakokemuksen aikana, voi tuossa vaiheessa olla selkeä tajunnantila – tai hän voi jopa tehdä paikkansa pitäviä havaintoja ympäristöstään? Jos tällaisia, hyvin dokumentoituja tapauksia saadaan kerättyä lisää, muodostavat ne selvästi ongelman materialistiselle tietoisuuden teorialle.

Kuolemanrajakokemukset ovat usein myös syvästi hengellisiä kokemuksia. Niitä voisi nimittää nykyajan, tavallisten ihmisten mystisiksi kokemuksiksi. Ihminen kertoo kohdanneensa valon ja jumalallisen rakkauden, joka on muuttanut hänen elämänsä kokemuksen jälkeen. Kokemuksissa on selviä yhtymäkohtia suurten uskontojen opetuksiin. Siksi on yllättävää, että ainakin Suomessa kirkolliset piirit ovat suhtautuneet kuolemanlähikokemuksiin lähinnä vaieten. Eivätkö kuolemanrajakokemukset voisi olla osaltaan uudistamassa maallistuneen nykyihmisen hengellisyyttä?

 

Kirjoittaja Leo Näreaho on uskonnonfilosofian dosentti Helsingin yliopistossa.

Kirjallisuutta:

Engmann, Birk: Near-Death Experiences: Heavenly Insight Or Human Illusion? Cham: Springer, 2014.

Greyson, Bruce, Janice Miner Holden, and Debbie James (toim.): The Handbook of Near-death Experiences: Thirty Years of Investigation. Santa Barbara: Praeger, 2009.

Näreaho, Leo: Kuolemanrajakokemukset: tutkimuksista tulkintoihin. Helsinki: Kirjapaja, 2015.