Suomalainen ja luterilainen lapseus on lahjaa

Puhe kodista, uskonnosta ja isänmaasta kuuluu perheretoriikkaan. Isänmaa, äidinkieli ja lapsenusko ovat latautuneita sanoja. Ne kannattelevat sosiaalista muistia ja tulkitsijoiden omia merkityssisältöjä. Niiden voima perustuu ihmisen ydinolemukseen: jokainen syntyy lapseksi, eikä lapseksi voi tulla ilman vanhempia ja edeltäviä sukupolvia.

Suomalaisuus ja luterilaisuus edellyttävät lapseuden identiteetin tiedostamista ja samalla toisten lapseuden tunnustamista.

Maamme kirjassa Zachris Topelius vertaa suhdetta isänmaahan äidin ja lapsen suhteeseen. Äitiään rakastava poika toimii pyyteettömästi auttaen, kun äiti yllättäen joutuu veden varaan. Rakkaus ohjaa lasta toimimaan jopa vaaraa uhmaten. Saatu elämä ja suomalaisuus ovat lahjaa lapselle. Ne synnyttävät rakkautta, ja niin lapsesta tulee vastalahja äidilleen, kotimaalle.

Kuvassa suomalaista symboliikkaa. Maamme kirjan vertaus yhteiskunnasta on kiinnostava: Se on suuren ja vanhan koivun kaltainen: sen lehtenä olet sinä ja sinun pieni kotisi; oksa on kansasi ja runko on koko ihmiskunta. (Maamme kirja 1983, 14.) Kuva: Eriikka Jankko.

Lapsipuhe yhteiskunnallisena liimana tai kilpailuvietin kohottajana

Sanalla lapsi on kaksi perusmerkitystä. Ikään ja kehitykseen viittaavana käsitteenä lapsella on vanhan kirjasuomen kielessä tarkoitettu ihmistä syntymästä murrosikään. Jo Mikael Agricolan käsikirjoituksissa esiintyy vastaava ikäkausi lapsuus. Toisaalta vanhassa kirjasuomessa sanalla lapsi tarkoitetaan pojan tai tyttären suhdetta vanhempiinsa.

Sana lapseus vakiintui kuvaamaan lapsena olemisen suhdemerkitystä. Suhdekäsitteenä sanalla lapsi on identiteettiä muokkaavia merkityksiä, kuten Jumalan lapsi, laps’ Suomen ja kesän lapsi.

Kielitieteilijä Kaisa Häkkisen mukaan itämerensuomen sana lapsi on omaperäistä, johtamatonta perussanastoa. Lapsiksi synnyttiin jo ennen kristinuskon tuloa Suomeen. Sukupolvesta toiseen suomen kielen lapsikäsitteistö on rakentanut suomalaista lapseuden ydinidentiteettiä. Äidinkieltä korostaneen reformaation antina teologista lapsikäsitteistöä suomennettiin ja keksittiin lisää.

Luterilainen lapsikäsitteistö rikastuttaa suomalaista puhetta lapsista, sillä sen vahvuus on paradokseja hyväksyvässä sekä että -ajattelussa. Lapsi on sekä kehittyvä että kokonaan hyväksytty. Lasta täytyy opettaa, ja hän on esimerkki aikuisille.

Syntisyys ja vanhurskaus merkitsevät sekä pahuuden että hyvyyden todellisuutta ihmisessä ja yhteiskunnassa. Pieni lapsi on hauras, ja samalla hänessä on läsnä Kristus itse.

Suomessa Lapsen oikeuksien sopimus velvoittaa tarkoittamaan lapsilla kaikkia alle 18-vuotiaita. Sopimuksen avulla voidaan turvata lapsen etua, mutta samalla juridinen velvoite ohjaa käsittelemään lapsuutta kehitysvaiheena kohti täyttä ihmisyyttä. Vaarana on kilpailun ja mittaamisen painottuminen. Osa keskeyttää yhteiskunnallisen kilpajuoksun jo lapsena.

18-vuotiaat tulevat aikuisiksi. Aikuisuus ei kuitenkaan ole tavoiteltavin tila. Sana aikuinen ei ole suhdekäsite. Aikuisuus voi individualismissaan merkitä yksinäisyyttä. Siksi aikuisuuden identiteetin varaan on vaikea rakentaa pysyvää yhteisyyttä.

Lahja luo suhteen

Jokainen ihminen syntyy lapseksi. Lapseus merkitsee suhdetta vanhempiin, yhteisöön ja Jumalaan. Se on lahjaa. Lapsen ja vanhemman välisen suhteen perustana on ehdoton rakkaus. Myös suomalaisuus, luterilaisuus ja lapseus ovat lahjoja ja tehtäviä toisilta ihmisiltä. Teologisesti tarkasteltuna lahjojen antaja on Jumala.

Lahjan käsite edellyttää vastavuoroista suhdetta lahjan antajan ja lahjan saajan välillä. Yksinkertaisimmillaan lahja merkitsee, että lahjan antaja lahjoittaa jotakin lahjan saajalle ja lahjan saaja ottaa lahjan vastaan. Saaja vastaa lahjaan kiitoksella ja usein myös vastalahjalla joko lahjan antajalle tai lahjoittaen saamaansa hyvää edelleen toisille.

Martin Lutherin katekismusten mukaan Jumalan hyviä lahjoja ovat muun muassa elämä, läheiset ihmiset, koti ja kontu, hyvä hallitus sekä rauha ja turvallisuus. Ison katekismuksen mukaan Jumalan hyvistä lahjoista seuraa velvollisuus vastata Jumalan lahjoihin rakastaen, kiittäen ja ylistäen häntä.

Sekulaarissa todellisuudessa kaikki eivät tunnista luomislahjoja Jumalan lahjoiksi. Lapseuden, suomalaisuuden tai luterilaisuuden lahjaan voi suhtautua kiitollisuuden sijaan tyytymättömyydellä. Silti lahja luo suhteen lahjan antajaan, vaikka yksilö tahtoisi olla riippumaton vaikkapa vanhemmistaan, Jumalasta tai kansallisvaltiosta.

Lahjan käsitteellä on annettavaa myös sekulaarilla tasolla. Lapseus, suomalaisuus ja luterilaisuus ovat lahjoja, jotka sitovat kiinni toisiin ihmisiin. Lahjana saatu elämä, kotimaa, kasvatus ja lapsikaste ovat annettuja ilman, että niitä voi itse valita.

Ei lottovoitto vaan lahjojen vaihtoa

Lotossa ei voi voittaa lapseutta. Lapseksi tuleminen on lahjaa biologisilta vanhemmilta. Syntyvä lapsi on vanhemmilleen lahja. Silti lapselle on tuhoisaa, ellei häntä oteta vastaan sosiaalisella tasolla. Lapsi tarvitsee lahjaksi myös rakkautta, hyväksyntää ja hoivaa. Vanhemmat ja lapsen lähipiiri tunnistavat lapsen hyvän ja luovat toiminnallaan edellytykset kommunikaatioon, suhteen jatkuvuuteen ja vastavuoroisuuteen.

Lapseuden identiteettiään pohtiva aikuinenkin kysyy, keneltä ja kenelle hänen elämänsä on lahja. Tämä pohdinta rakentaa identiteettiä suhteessa vanhempiin ja sisaruksiin, sukupolvien ketjuun ja yhteiskuntaan.

Suomalaisessa yhteiskunnassa on tärkeää pohtia yhdessä, miten suomalaiseksi lapseksi tullaan. Mitä arvoja ja taitoja tarjotaan? Mitä on esikuvallinen suomalainen lapseus? Miten lapseksi ottaminen ja hyväksyminen osoitetaan?

Luterilaisessa tunnustuksessa kysytään teologisesti, mitä lapseus on suhteessa Jumalaan. Olemuksellisesti jokaisen syntyvän lapsen elämä on lahja Jumalalta. Myös kuva Jumalasta taivaallisena Isänä vaatii suhteen toiseksi osapuoleksi lapsen. Luomakunnan tuhonalaisuuden vuoksi painotetaan, että jokainen lapsi tarvitsee kasteessa lahjana saadun uskon. Hän siirtyy tuhon orjuudesta Jumalan valtakunnan alaisuuteen ja olemukseltaan Jumalan lapseksi.

Käytännössä perheessä ja kirkossa opitaan tuntemaan, kenen lapsia olemme. Jumalan tuntemaan oppiminen on lahjaa toisilta ihmisiltä perheessä, kirkossa ja perinteisesti myös suomalaisessa luterilaisessa yhteiskunnassa. Kukaan ei opi kieltä tai lukemaan Jumalan sanaa yksin. Jos tätä lahjaa ei anneta, lapsi ei voi oppia tuntemaan olemuksellisia juuriaan. Hengellisessä kilvoittelussa tiedostetaankin tarve tulla lapseksi suhteessa Jumalaan. Näin etsitään yhä uudelleen lapseuden identiteettiä ja vastataan Jumalan lapseuden lahjaan.

Suomalaisen lapsen esimerkki

Maamme kirjassa Topelius liittyi Martin Lutherin katekismuksista tuttuun ajatukseen perheestä ja kodista mikrokosmoksena, jossa lapsi oppii rakastamaan. Lapsen rakkaus ja toiminta laajenevat vähitellen kodin piiristä kotiseutuun, isänmaahan, maailmaan ja Jumalaan.

Runebergiläinen isänmaallisuusaate ihannoi yksilön alttiutta palvella isänmaata uhrautumalla tarvittaessa kuolemaan asti. Topeliaaninen isänmaanrakkaus painotti rohkeutta elää. Kummallakin ajattelutavalla on vastaavuutensa uskonnollisessa vakaumuksessa. Koetellaanko vakaumus kuoleman edessä vai vahvistaako se rohkeutta elää?

Luterilainen teologinen ajattelu ohjaa kysymään, rohkaiseeko usko elämään Jumalan lapsena jo nyt. Lapseuden identiteetti näkyy arjessa perheen arvon ja lasten kasvatuksen tärkeytenä. Myös yhteiskunnallinen vakaus vahvistaa lapseuden luottamusta ja halua rakentaa yhteistä hyvää.

Luterilaisessa kastetoimituksessa ristinmerkin piirtämisen jälkeen vakuutetaan kastetulle: ”Armollinen Jumala antakoon sinulle voimaa joka päivä kuolla pois synnistä ja elää Kristukselle”. Luterilainen lapseus merkitsee jokapäiväistä uudestisyntymää, joka rohkaisee elämään.

Kuten luterilainen lapseus, myös suomalainen lapseus on sekä lahja että tehtävä. Lahjana toisilta saatu hyväksyntä isänmaan rakkaaksi lapseksi rohkaisee toimimaan yhteisen kotimaan hyväksi. Lapseuden käsite voi näin tukea monikulttuurisenkin Suomen rakentamista.

 

Kirjoittaja Eriikka Jankko on sosiaalietiikan tohtorikoulutettava ja lapsiteologian tutkija, joka tutkii lasta ja lapsen arvoa Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa.