Jeesus – esimerkillinen sankarivainaja?

Puolangan sankaripatsaassa on Johanneksen evankeliumin sanat: ”Hän antaa henkensä ystävänsä edestä.” (Joh. 15:13). Onko Raamattu asetettu sankaripatsaassa sodan palvelukseen vastoin sen sanomaa? Kyllä ja ei.

Johanneksen evankeliumi ei puhu mitään viime sodista tai niissä kaatuneista. Siinä mielessä Raamattu on tosiaan asetettu itselleen vieraan asian palvelukseen. Vastaavalla perusteella voisi kieltää kaiken Raamatun tekstien soveltamisen sen syntyaikaa myöhempiin tilanteisiin.

Käytännössä Raamattua – kuten monia muitakin tekstejä, esimerkiksi lakeja – tulkitaan sen syntyaikaa myöhempiin tilanteisiin soveltaen. Ilmiötä tutkitaan reseptio- ja vaikutushistoriassa, joka on yksi tieteellisen raamatuntutkimuksen osa-alue.

Reseptiohistoria keskittyy tekstin vastaanottoon eli reseptioon: miten tekstin käyttäjä on omassa tilanteessaan hyödyntänyt Raamattua ja miten hän on sen ymmärtänyt? Vaikutushistoriassa keskitytään siihen, missä määrin reseptio ohjautuu Raamatun perusteella ja missä määrin muista vaikuttimista.

Tässä artikkelissa tarkastelen sankariuhriretoriikkaa reseptio- ja vaikutushistoriallisista näkökulmista.

Jeesuksen kuoleman teologian juuret sankariuhriretoriikassa

Puolangan sankaripatsaan jae liittyy Raamatussa siihen, miten Jeesus kehottaa omaan esimerkkiinsä vedoten: ”Rakastakaa toisianne, niin kuin minä olen rakastanut teitä.” (Joh. 15:12). Patsaan jaevalinta pohjautunee juuri Jeesuksen esimerkkiin ja määrittelee näin sankarivainajien uskonnollis-moraalisen aseman: he ovat antaneet henkensä toisten puolesta niin kuin Jeesus.

Jakeen konteksti siis vaikutti sen reseptioon. Patsaassa oleva tulkinta ei ohjaudu puhtaasti tulkitsijan intresseistä. Johanneksen evankeliumissa kuolema ystävien puolesta ei kuitenkaan tarkoita kuolemaa sodassa. Pikemminkin kysymys on marttyyrikuolemasta.

Ei kuitenkaan ole aivan sattumaa, että juuri tällainen jae on valikoitunut sankaripatsaaseen. Kuolema toisten puolesta yhdistää Jeesukseen liitettyä sovitusteologiaa ja käsitystä sankarivainajista. Samankaltaisuus johtuu siitä, että molemmat ammentavat käsitteitä antiikin Kreikan sankarihautauspuheista.

Sankarihautauspuheista siirtyi ajattelumalleja juutalaisuuteen, mikä näkyy Vanhan testamentin apokryfikirjoihin kuuluvissa Makkabilaiskirjoissa. Yhdessä uhraamiskäytäntöihin liittyvien vanhatestamentillisten käsitteiden kanssa niistä syntyi Jeesuksen kuoleman teologisen selittämisen malli. Sovitusteologian ja sankariuhri-ideologian väliset samankaltaisuudet ovat siis seurausta yhteisistä juurista.

Puolangan sankaripatsaaseen kirjoitetusta tekstistä voidaan löytää kolme sankariuhrin perustavaa piirrettä, jotka toistuvat sankariuhriretoriikassa.

Ensinnäkin sankarikuolema on aina vapaaehtoinen. Sankari panee henkensä alttiiksi tai suorastaan antaa sen niin kuin jakeessa todetaan.

Toiseksi sankarin kuolema on tarkoituksellinen: kuolema tapahtuu jonkun puolesta, tyypillisesti isänmaan puolesta. Mikäli vanhatestamentillinen uhriteologia painottuu, tarkoituksellisuus näkyy toisin: isänmaa ottaa Jumalan paikan ja uhri annetaan isänmaalle tai isänmaan alttarille.

Kolmanneksi sankari jättää toiminnallaan esimerkin niin kuin Jeesuskin. Tämä ei suoraan näy Puolangan sankaripatsaan jakeessa, mutta jakeen tekstikontekstista tuleva ajatus on läsnä. Johanneksen evankeliumin jakeen paneminen sankaripatsaaseen ei siis ole mikään mielivaltainen teko, vaikka jakeessa ei puhutakaan sodassa kuolemisesta.

Sankariuhriretoriikan funktio

Sankariuhriretoriikkaa ei tule ymmärtää kuvauksena todellisuudesta. Vapaaehtoisesta uhrista ei puhuta siksi, että sotilaiden todellisuudessa olisi oletettu toimivan niin.

Kukaan tuskin otti sankariuhriretoriikkaa aitona kuvauksena kuolemaan johtaneista tapahtumista. Retoriikka pikemminkin määritteli kuoleman merkitystä ja arvoa, joka näkyy muun muassa siinä, että sankarivainaja voidaan rinnastaa Jeesukseen. Vihollinen taas pyrki esittämään kuolemat tarkoituksettomana ja mielettömänä teurastuksena murtaakseen vastustajansa taistelutahdon.

Sankariuhriretoriikassa on siis kyse henkisestä taistelusta sodan kaksinapaisessa nollasummapelissä.

Vaikka sota on ajat sitten ohi, sankariuhriretoriikka elää ja voi hyvin kaatuneiden muistopäivän ja itsenäisyyspäivän puheissa. Moraaliselta kannalta voi kysyä, ylläpitääkö menneiden uhrien muisteleminen verenvuodatuksen jatkumista. Raamatun uhrikäsitysten vaikutushistoriaa tutkinut Wesley J. Bergen vastaa myöntävästi:

Mekanismit, jotka vievät tätä järjestelmää eteenpäin, ovat syyllisyys ja velka. Eloon jääneet eivät ole antaneet suurinta uhria niin kuin kuolleet. Tämä saa eloon jääneissä aikaan syyllisyyttä ja lupauksen olla pettämättä seuraavalla kerralla. Tässä mallissa “menestys” tarkoittaa oman veren vuodattamista. Kuolleiden vuodattama veri (heidän omansa – vihollisen veren vuodattaminen ei täytä uhraamisen logiikkaa) synnyttää myös velan. “Me” jotka olemme jääneet eloon, olemme kuolleille velkaa sekä kiitollisuuden että koston. Veri on ainoa uhrilahja, jonka he hyväksyvät. Koska kuolleet ovat maksaneet suurimman hinnan, velkaa ei voida koskaan maksaa pois. Siksi koskaan ei voida vuodattaa niin paljon verta, että lisäuhrit kävisivät tarpeettomiksi. Jokainen uusi uhri pitää järjestelmää yllä, tuottaa lisää syyllisyyttä ja velkaa sekä vaatii seuraavalta sukupolvelta lisäuhreja. (Bergen 2005, 79–80; oma suomennokseni)

Onneksi Bergenin arvio on liian synkkä. Sankariuhriretoriikka tarjoaa kosolti esimerkkejä, joissa sankarin esimerkin seuraaminen ei tarkoita konkreettista sotaa ja kuolemaa. Lieventävälle tulkinnalle on selvä lähtökohta esimerkiksi kehotuksessa kantaa ristiä Jeesuksen jäljessä. Se tuskin tarkoitti todellista marttyyriutta, minkä Luukkaan evankeliumi (9:23) sanoo aivan suoraan: risti on otettava joka päivä. Kukaan ei voi kuolla joka päivä, joten toteamus tarkoittaa jotain lievempää ja kenties vain ääritapauksessa sananmukaista kuolemaa.

Samalla tavoin sankariuhrin esittämä moraalinen vaatimuskin voi kanavoitua ilman kuolemaan astumista. Eirik Hornborg esimerkiksi tulkitsee tehtävän yhteiskunnan rakentamiseksi: “Heidän uhrikuolemansa on eläville suunnattu kehotus tehdä työtä sen asian puolesta, jolle kaatuneet uhrasivat itsensä; mitä onnellisemmaksi yhteiskuntamme kehittyy, sitä enemmän siellä on kasvanut versoja kuolonkylvöstä.” (Hornborg 1918, 57; oma suomennokseni).

Sankariuhriretoriikka uskonnon ja yhteiskunnan rajapinnalla

Ajatus siitä, että meidän kaikkien tulisi konkreettisesti ”antaa henkemme”, olisi sekä yhteiskunnallisesti että sotilaallisesti mieletön. Siksi Bergenin tulkinta on virheellinen. Yhtä vähän kuin sankariuhriretoriikka kuvaa vainajien todellisia kuolintapahtumia, yhtä vähän se on toimintasuositus jäljelle jääneille. Retoriikkaa on pikemminkin rituaalinen tapa käsitellä kuolemaa ja sen merkitystä.

Rituaaliseen luonteeseen viittaa retoriikan toistuvuuskin: sama retoriikka toistuu yksittäisestä vainajasta ja hänen konkreettisesta kohtalostaan riippumatta hyvin samankaltaisena. Retoriikan tavoitteena on kanavoida suru ja muut kuoleman synnyttämät reaktiot yhteiskunnan kannalta rakentavasti.

Vaikka sankariuhriretoriikka ammentaakin paljon antiikin klassisista teoksista, sen julkinen teho perustuu ennen muuta retoriikan raamatulliseen kaikupohjaan. Juuri raamatullisessa muodossaan uhriretoriikka on suurelle yleisölle tuttua tai ainakin tutun kuuloista. Tässä mielessä uhriretoriikka valjastaa Raamatun ja kristillisen sovitusteologian yhteiskunnan palvelukseen. Se, onko tämä moraalinen ongelma, riippuu arvioitsijan arvomaailmasta.

Sankariuhriretoriikka on joka tapauksessa esimerkki siitä, miten syvällisellä tavalla Raamattu ja uskonto yleisemminkin vaikuttavat yhteiskunnassamme pohjarakenteissa – haluttiin sitä tai ei.

 

Kirjoittaja Niko Huttunen, TT, on Uuden testamentin kreikan yliopistonlehtori ja dosentti Helsingin yliopistolla.

Kirjallisuutta:

Bergen, Wesley J.: Reading Ritual: Leviticus in Postmodern Culture. Journal for the Study of the Old Testament Supplement Series 417. London: T&T Clark, 2005.

Hornborg, Eirik: Brytningstid. Bolschevikkriget i Finland 1918: Dess förutsättningar, orsaker och betydelse. Frågor för dagen 14. Helsingfors: Holger Schildts förlag, 1918.

Huttunen, Niko: ”Reseptio- ja vaikutushistoriallinen eksegetiikka.” Eksegetiikan menetelmien oppimisympäristö, 2008.

Huttunen, Niko & Nikki, Nina (toim.): Sota, rauha ja Raamattu. Suomen Eksegeettisen Seuran julkaisuja 112. Helsinki, 2016.

Neyrey, Jerome H.: “The ‘Noble Shepherd’ in John 10: Cultural and Rhetorical Background.” Journal of Biblical Literature 120, 267–291, 2001.

”Pyhä sota Suomessa.” Kirkonkellari 13, 2013.

Raamatullinen sota: Raamatun käyttö ja vaikutus vuoden 1918 sisällissodan tulkinnoissa. Historiallisia tutkimuksia 255 / Suomen kirkkohistoriallisen seuran toimituksia 216. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ja Suomen kirkkohistoriallinen seura, 2010.

“Suru ja kansakunnan henkinen johtaminen: Kaatuneiden huollon historiaa.” Diakonian tutkimus 1/2013, 7–37.