Ortodoksinen kirkko ja ”kansalliset arvot” maailmansotien välisessä Suomessa

Ortodoksinen kirkko ja ”kansalliset arvot” maailmansotien välisessä Suomessa

Kolmiyhteys koti, kirkko – tai uskonto – ja isänmaa on Suomessa usein yhdistetty luterilaisuuteen, joka maailmansotien välisenä aikana yleensä samastettiin ”oikeaan suomalaisuuteen”. Vähemmälle huomiolle on ehkä jäänyt, että ortodoksinen kirkko pyrki julkisuudessa olemaan luterilaistakin suomalaisempi. Siitä oli tullut salonkikelpoinen instituutio sen jälkeen, kun se vuonna 1923 siirtyi Moskovan patriarkaatin alaisuudesta Konstantinopolin patriarkaatin yhteyteen. Kirkon viralliseen politiikkaan kuului erityisesti 1920-luvulla selkeä tapojen ja käytänteiden − ja myös jumalanpalveluselämän − sopeuttaminen tai nykytermein kotouttaminen Suomeen.

Politiikka on aikalaiskontekstissa ymmärrettävää. Suomalainen nationalismi oli 1800-luvulla kehittynyt merkittävältä osaltaan venäläisyyden vastustamisesta ja vaatimuksista vapautua venäläisyydestä. Venäläisyyteen laskettiin myös ortodoksisuus.

Sekä ortodoksisen kirkon johtohenkilöt että osa suomalaisista poliittisista vaikuttajista, esimerkiksi E. N. Setälä, halusivat päästä eroon venäläisleimasta. Kirkon toimijat toivat tahtonsa esille monilla sektoreilla. Tarkastelen seuraavassa mukautumista valkosuomalaiseen, kansan yhtenäisyyttä korostaneeseen nationalismiin, nimien suomalaistamista ja maanpuolustushengen lietsomista.

Ortodoksisuus on suomalaiskansallinen ilmiö

Ortodoksinen kirkollishallitus perusti vuonna 1925 komitean selvittämään kirkon ulkoisen elämän muuttamista Suomeen sopivaan muotoon. Seuraavan vuoden tammikuussa komitean jäsen, opettaja Iivo Härkönen jätti komitealle asiaa koskevan ehdotuksen. Siinä hän esitti ikonitekstien muuttamista kirkkoslaavista suomeksi, ”kansallistyylisten” kirkkoesineiden ja papiston pukujen hankkimista sekä kirkkojen korjaamista ja uusien kirkkojen rakentamista ”suomalais-pohjoismaiseen tyyliin”. Kansallistuttaminen näkyisi siis liturgiassa ja julkisissa tiloissa, joista Härkönen halusi karsia suomalaisuutta ”loukkaavat” piirteet.

Sortavalan suojeluskuntapiirin kenttäpappi Mikael Michailov perusteli kansallistamista ortodoksisen kirkkokunnan epävirallisessa äänenkannattajassa Aamun Koitossa syyskuussa 1926. Hän totesi, että ortodoksinen kirkko oli aina rakentanut ”kirkon ulkonaista elämää kunkin kansan ominaisuudet ja olot huomioon ottaen” ja oli tätä kautta tullut ”kansalliseksi turvaksi” eri kansoille. Michailov jatkoi toteamalla, että jos paikalliset ortodoksiset kirkot olivat ennenkin rakentaneet ulkonaisen elämänsä kukin omalla tavallaan, ”miksi kirkkomme ei voisi – – ottaa huomioon kansamme kansallisia ominaisuuksia, maassa vallitsevia oloja ja muita syitä”.

Keväällä 1930 nimimerkki S. H. eli sittemmin Raja-Karjalassa nimismiehenä toiminut impilahtelainen karjalaisuusmies Simo Härkönen kirjoitti Aamun Koitossa ortodoksisuuden suomalaistamisen puolesta otsikolla ”Kristinusko ja kansallistunto”. Hän korosti, että toisin kuin rajat kansallisuus oli vuosituhansia säilyvä ilmiö. Kristinuskon ja kansallistunnon vuorovaikutus oli siunattu asia, ja sen vuoksi ”on syytä ilolla tervehtiä kaikkia niitä uudistuksia, joita kirkkokunnassamme on viime aikoina alettu panna toimeen – – ”.

Kirkon kansallistuttamissohjelmaan kuului myös – vaikka sitä ei missään näin ilmaistu – kirkon vähemmistönä (noin viidennes lähes 80 000 ortodoksista) olleen venäläisväestön ”kotouttaminen”. Erityisen huomion kohteena olivat rajaseudun, Kannaksen, venäläiset seurakunnat. Jyrki Loima on väitöskirjassaan osoittanut, että kirkollishallitus saattoi niitä suomalaistaessaan käyttää voimakastakin hallinnollista painostusta.

Karjalaisjärjestöt ”suomalaisten” nimien asialla

Kesällä 1930 ”Karjala-järjestöjen nimenmuuttotoimikunta” kannusti Aamun Koitossa muuttamaan ”epäkansalliset” karjalaiset nimet suomalaisiksi. Kirjoituksen mukaan Akateeminen Karjala-Seura (AKS), Suomalaisuuden Liitto (SL), Karjalan Sivistysseura (KSS) ja eräät muut Karjala-järjestöt tekivät asiassa yhteistyötä. Lopulta ”kreikkalaiskatolinen veljeskuntakin [toisin sanoen Aamun Koittoa julkaissut Pyhäin Sergein ja Hermanin Veljeskunta, PSHV] on suhtautunut hankkeeseen myötätuntoisesti”.

Lehti palasi aiheeseen vielä hieman myöhemmin julkaisemalla nimenmuuttovetoomuksen, jossa allekirjoittajina olivat AKS, SL, KSS ja kahdeksan muuta järjestöä, ei kuitenkaan PSHV. Samassa numerossa julkaistiin luettelo karjalaisjärjestöjen nimenmuuttotoimikunnan paikallisasiamiehistä.

Maanpuolustus, isänmaa ja ortodoksisuus

Kesällä 1930 Aamun Koitto julkaisi kaksi kenttäpappi Michailovin Salmin suojeluskuntatalon vihkiäisten yhteydessä pitämää puhetta. Toisessa ylistettiin suojeluskunnan työtä isänmaan vapauden puolesta. Toisessa, sankarihaudoilla pidetyssä puheessa kaatuneet esitettiin esikuvina tuleville sukupolville. Kummassakaan puheessa ei ollut mitään erityisesti ortodoksista näkökohtaa. Sisällöltään ne olivat samanlaisia kuin luterilaisten pappien vastaavissa tilaisuuksissa pitämät puheet.

Michailov oli Suomessa poikkeus. Useimmat ortodoksipapit eivät olleet mukana suojeluskuntatyössä. On kuitenkin huomionarvoista, että Aamun Koitto omisti puolitoista sivua uuden suojeluskuntatalon vihkiäisille. Suomalainen nationalismi, joka argumentoi karjalaisuudella, herätti vastakaikua ainakin osassa maan ortodoksiväestöä.

Michailovin suojeluskuntainnostus voidaan ymmärtää osana ortodoksisen kirkon suhtautumista armeijaan ja siinä tehtävään sielunhoitotyöhön. Tästä vastasi tuolloin Aamun Koiton päätoimittajan Sergei Okulovin veli Nikolai Okulov. Kesäkuussa 1924 yleisessä sotilaspapiston kokouksessa pitämässään alustuksessa hän korosti karjalaisten olleen (muiden) suomalaisten tavoin venäläistämispolitiikan uhreja. Yksi politiikan seuraus oli Karjalan sivistyksellinen takapajuisuus sekä uudistusten vastustaminen. Toinen oli uskonnon ja kansallisuuden samastaminen: ortodoksisuus ja venäläisyys tarkoittivat karjalaiselle samaa. Kumpikaan näkemys ei ollut omaperäinen tai ortodoksinen, vaan toisti luterilaisten nationalistien esittämiä väitteitä.

Okulov peräänkuulutti myös suvaitsevaisuutta ja ymmärrystä. Ortodoksien halveksunta johtaisi hänen mukaansa siihen, että he katkeroituisivat eivätkä voisi tuntea itseään samanlaisiksi kansalaisiksi kuin muut suomalaiset. Jos taas ortodokseja kohdeltaisiin yhdenvertaisina luterilaisten kanssa, he oppisivat ”ymmärtämään kansallisuusvelvollisuutensakin sotkematta enää uskontoa ja kansallisuutta toisiinsa. Palattuaan sotapalveluksesta – – [he voisivat] silloin vaikuttaa omaistensakin keskuudessa kansallishengen kasvattamiseen.”

Okulov siis näki armeijan yhtenä niistä instituutioista, joiden avulla ortodokseista koulittiin ”oikeita” suomalaisia. Armeija antoi hänen näkemyksilleen palstatilaa syksyllä 1928, jolloin Suomen Sotilas julkaisi Okulovin artikkelin ”Kreikkalaiskatolisten sotilaitten sielunhoito Suomen armeijassa”. Tekstiin liitetyssä Okulovin puolivartalokuvassa hänet määriteltiin lämpimäksi isänmaanystäväksi. Toisin olisi sen aikaisessa tilanteessa tuskin voinut ollakaan.

Talvisodan hengessä

Talvisodan aikana suomalainen yhtenäisyys saavutti ainakin julkisuudessa huippunsa. On puhuttu talvisodan hengestä. ”Koti, uskonto ja isänmaa” ei ollut tuolloin ontto fraasi.

Myös ortodoksinen kirkko julisti talvisodan henkeä. Tammikuussa 1940 Aamun Koitto julkaisi arkkipiispa Hermanin lohdutuspuheen kuuden sodassa kaatuneen ortodoksisotilaan omaisille. Siinä arkkipiispa lausui: ”Rakkaat kaatuneitten omaiset! Suruanne lieventäköön tietoisuus, että kaatuneet – – ovat kaatuneet sankarillisessa ja kunniakkaassa taistelussa suuriarvoisen aatteen – isänmaansa edestä. Jokaiselle kaatuneen omaiselle on kansallisena ylpeytenä tietoisuus siitä, että hänenkin sukunsa veri oli lunastamassa isiemme maata uhkaavasta orjuudesta.” Kuulijan pääteltäväksi jäi, mitä aluetta ”isiemme maa” tarkoitti, Karjalaa vai koko Suomea.

Helmikuun ensimmäisessä numerossa arkkipiispa esitti Jumalan taistelevan Suomen puolella. Hän kirjoitti: ”Nyt, kun maamme on joutunut itäisen naapurinsa julman hyökkäyksen kohteeksi, on erittäin tärkeätä muistaa – – kansojen suojelusenkelin vaikutus ja toiminta – – .” Hän myös kehotti uskovia rukoilemaan Jumalaa, että tämä lähettäisi enkelin kurittamaan vihollista ja saattamaan sen turmioon.

Huhtikuun lopulla Herman puhui radiossa evakkoon joutuneelle siirtoväelle nostaen erityisesti esille ortodoksien menetykset ja kärsimykset. Ne olivat hänen mukaansa kansallisen [ortodoksisen] kirkon uhri ”yhteisen isänmaan alttarille”. Alkutekstissä ”yhteinen isänmaa” oli harvennettu.

Arkkipiispan puheita voi tulkita monella tavalla. Hän ymmärrettävästi pyrki lohduttamaan surevia käyttäen ajan yleistä puhetapaa. Silmiinpistävää puheissa oli kuitenkin, että hän käytti yleistäviä termejä kansallinen kirkko ja yhtenäinen Suomi. Talvisodassa ei ollut eri tunnustuskuntia tai kansallisia eroja, ei ortodokseja ja luterilaisia, venäläisiä, karjalaisia ja suomalaisia. Kaikki oli yhtä lailla kansallista ja suomalaista. Puheellaan arkkipiispa legitimoi ”kansallistetun” kirkon aseman osana yleistä suomalaisuutta. Voidaan myös sanoa, että arkkipiispan puheissa ortodoksinen kirkko mukautui ja sopeutui valtakulttuuriin.

Onko konformismille vaihtoehtoja?

Kaikki ortodoksit eivät olleet tyytyväisiä kirkkonsa kansallistamiseen. Vuonna 1926 Kreikkalaiskatolisen kirkon kalenterissa julkaistiin anonyymi artikkeli ”Säilyttäkäämme isiltä perittyjä uskonnollisia tapoja ja ulkonaisia menoja”. Siinä kirjoittaja perusteli ulkoisten menojen merkitystä omalle uskonnolliselle identiteetille. Hän totesi, että rituaalit ovat ”meidän kreikkalais-katolisen uskomme ulkonaisia ilmaisuja – – joilla me julkisesti ja avonaisesti tunnustamme kirkkomme opettamaa uskontoa – – [ja] osoitamme kuuluvamme juuri tähän eikä mihinkään muuhun uskontoon”.

Kaikille ortodokseille kansallistaminen ei siten ollut ainoa vaihtoehto. Kirjoittaja ei erikseen pohtinut ortodoksisen identiteetin ja suomalaisen nationalismin suhdetta. Voidaan kuitenkin otaksua, että hän uskoi olevan mahdollista olla sekä nonkonformisti että lojaali, kansallistietoinen suomalainen.

 

Kirjoittaja Teuvo Laitila, FT, on uskontotieteen dosentti ja yliopistonlehtori (ortodoksinen kirkkohistoria) Itä-Suomen yliopistossa.

Lähteet:

Aamun Koitto 1924 – 1930, 1940

Kreikkalaiskatolisen kirkon kalenteri 1926

Suomen Sotilas 1928

Kirjallisuus:

Laitila, Teuvo: Uskon luotsi. Sergei Okulov Suomen ortodoksien vaiheissa. Kuopio, 2004.

Loima, Jyrki: Muukalaisina Suomessa. Kaakkoisen Kannaksen kreikkalaiskatoliset venäläisseurakunnat kansallisena ongelmana 1889–1939. Diss. Joensuu. Helsinki 2001.