Maan alta Maidanille

Maan alta Maidanille – Ukrainan kreikkalaiskatolinen kirkko kansallismielisen ekumenian moottorina

Ukraina tunnetaan nykyään ehkä parhaiten sen huonoista väleistä Venäjän kanssa. Vuodenvaihteessa 2013–2014 tapahtuneet mielenosoitukset Kiovassa johtivat maan venäläismielisen presidentin syrjäyttämiseen, mikä taas suututti Venäjän. Keväällä 2014 seurasi Krimin niemimaan laiton liittäminen Venäjään ja sotaa itäisessä Ukrainassa. Harva Ukrainan-uutisia seurannut kuitenkaan tietää, että Ukrainan kirkoilla yleensä ja kreikkalaiskatolisella kirkolla erityisesti oli näkyvä rooli Kiovan Euromaidan-mielenosoituksissa.

Ukrainan kirkollinen kenttä on kirjava

Ennen kuin paneudun erityisesti Ukrainan kreikkalaiskatoliseen kirkkoon, on syytä esitellä Ukrainan varsin värikästä kirkollista kirjoa. Ukrainaa on kutsuttu Euroopan ”kirkkomielisimmäksi” valtioksi. Ennen itsenäistymistään 1991 Ukraina oli osa Neuvostoliittoa ja silloin se tunnettiin ”Neuvostoliiton raamattuvyöhykkeenä”. Vaikka Ukraina on maailman toiseksi suurin ortodoksisin maa, raamattuvyöhyke-nimitys paljastaa, että myös protestanteilla oli Ukrainassa historiallisista syistä vankka jalansija.

Itsenäistymisen jälkeen maan uskontoystävällisyys on vain korostunut. Osaksi tämä johtuu siitä, että Ukrainassa ei ole yhtä muita ylivoimaisesti suurempaa kirkkoa, joka voisi vaikutusvallallaan ja suhteillaan valtion johtoon rajoittaa muiden kirkkojen toimintaa, kuten Venäjän ortodoksinen kirkko on tehnyt Venäjällä. Ukrainalaisten vahvan uskonnollisuuden vuoksi maan presidentit ovat pitäneet yllä hyviä suhteita kirkkoihin aina sen mukaan, ovatko he olleet enemmän ukrainalais- vai venäläismielisiä.

Ukrainan kirkkojen kaartiin kuuluu kolme eri ortodoksista kirkkoa, kreikkalaiskatolinen kirkko, roomalaiskatolinen kirkko sekä useita protestanttisia kirkkoja, joista suurimmat ovat baptistit, helluntailaiset ja adventistit. Modernit evankelikaaliset megakirkot ovat edustettuina, samoin erilaiset karismaattiset ryhmät. Maassa toimii myös kaksi varsin pientä luterilaista kirkkoa. Vuodesta 1996 maassa on toiminut Yleisukrainalainen kirkkojen neuvosto, jossa on 18 jäsentä, näiden joukossa myös muslimit.

Ukrainan ortodoksian hajanaisuus on luultavasti se asia, mikä maan kirkollisesta tilanteesta parhaiten tiedetään. Ukrainassa on kolme ortodoksista kirkkoa: Moskovan patriarkaatin alainen Ukrainan ortodoksinen kirkko, Kiovan patriarkaatin alainen Ukrainan ortodoksinen kirkko ja Ukrainan autokefaalinen ortodoksinen kirkko. Näistä vain ensimmäinen, joka on myös ylivoimaisesti suurin, toimii kanonisella pohjalla, kahta jälkimmäistä ei ole mikään ortodoksinen sisarkirkko tunnustanut.

Ukrainan kreikkalaiskatolinen kirkko

Ukrainan kreikkalaiskatolinen kirkko, jota joskus kutsutaan myös ukrainalaiskatoliseksi tai uniaattikirkoksi, syntyi Brestin unionin hedelmänä 1596. Silloin eräät nykyisten Ukrainan, Valko-Venäjän ja Puolan alueen ortodoksisista hiippakunnista siirrettiin roomalaiskatolisen kirkon yhteyteen. Kirkko noudattaa itäistä riitusta eli ortodoksista jumalanpalvelusjärjestystä, mutta muuten se on alamainen paaville. Roomalaiskatolisesta kirkosta sen erottaa myös se, että kreikkalaiskatolisen kirkon papit voivat mennä naimisiin. Suomessa ortodoksista kirkkoa kutsuttiin virheellisesti Suomen kreikkalaiskatoliseksi kirkoksi pitkälle 1900-luvulle asti.

Kreikkalaiskatolinen kirkko on Länsi-Ukrainan eli Itä-Galitsian vahvin kirkko. Alue liitettiin Neuvostoliittoon vasta toisen maailmansodan jälkeen, kun se sitä ennen kuului Puolalle. Stalin koki vahvasti kansallismielisen kirkon niin vaaralliseksi, että määräsi sen sulautettavaksi ortodoksiseen kirkkoon niin kutsutussa Lvivin pseudosynodissa 1946. Lisäksi kirkon omaisuus siirrettiin Venäjän ortodoksisen kirkon käyttöön.

Pakkoyhdistäminen ortodoksiseen kirkkoon ei kuitenkaan tuhonnut kreikkalaiskatolista kirkkoa. Jäsenmäärältään lähes neljämiljoonaista kirkkoa ei voinut niin vain pyyhkäistä pois. Kirkko säilyi Venäjän ortodoksisen kirkon sisällä sekä maan alla Neuvostoliiton vankileireillä ja Länsi-Ukrainassa. Kirkon toiminta jatkui myös eksiilissä, varsinkin Kanadassa, jossa oli suuri ukrainalaissiirtokunta.

Kreikkalaiskatolisen kirkon uusi aamu Ukrainassa koitti syksyllä 1989, kun poliittiset olot alkoivat vapautua presidentti Mihail Gorbatshovin johtamassa Neuvostoliitossa. Jo ennen virallista lupaa kirkko aloitti toimintansa uudelleen, mikä johti pian kirkolliseen kaaokseen, kun lukuisat ortodoksiseurakunnat pappeineen siirtyivät kreikkalaiskatolisen kirkon riveihin. Kirkkorakennusten omistuksesta syntyi kamppailuja, jotka usein johtivat käsirysyihin.

Kreikkalaiskatolisen kirkon aktivoituminen aiheutti Moskovan patriarkaatille päänsärkyä, kun sen alaiset seurakunnat vaihtoivat joukoittain puolta. Lisähuolta patriarkaatille aiheutti myös se, että toimintansa samoin uudelleen aloittanut Ukrainan autokefaalinen ortodoksinen kirkko verotti sekin Ukrainan ortodoksisen kirkon rivejä pitkän pakotetun talviunen jälkeen. Vähitellen tilanne kuitenkin rauhoittui ja kreikkalaiskatolisen kirkon kotipesäksi vakiintui Länsi-Ukraina, vaikka kirkolla on pieniä hiippakuntia muuallakin Ukrainassa.

Ukrainan kreikkalaiskatolinen kirkko on ollut vahva Ukrainan itsenäisyyden tukija ja länsisuuntauksen kannattaja. Se oli oranssivallankumouksessa 2004 yhdessä Kiovan patriarkaatin alaisen Ukrainan ortodoksisen kirkon kanssa yksimielisesti kansallismielisen presidenttiehdokkaan Viktor Jushtshenkon tukena. Lisäksi 2013–2014 mielenosoitusten taustalla yhtenä tärkeänä tekijänä oli kirkon ylläpitämän Ukrainan katolisen yliopiston esittämä kehotus ukrainalaisille harjoittaa kansalaistottelemattomuutta.

Ukrainan kreikkalaiskatolinen kirkko ja Ukrainan ekumeeninen tilanne

Kreikkalaiskatolisen kirkon nousu maan alta ja sen tuottamat vaikeudet Ukrainan ortodoksiselle kirkolle aiheuttivat väistämättä jännitystä, ei ainoastaan Moskovan patriarkaatin ja Pyhän istuimen, vaan myös Pyhän istuimen ja ekumeenisen patriarkaatin suhteisiin. Moskovassa paheksuttiin samoihin aikoihin myös sitä, että paavi Johannes Paavali II pyrki vahvistamaan Neuvostoliiton roomalaiskatolilaisten asemaa. Venäjällä esitettiin käännytyssyytöksiä katolisen kirkon suuntaan. Kirkkojenvälisillä neuvotteluilla pystyttiin kuitenkin helpottamaan tulehtunutta tilannetta.

Ukrainassa on viimeisen 25 vuoden aikana aina välillä pulpahtanut keskusteluun ajatus Ukrainan ortodoksien ja kreikkalaiskatolilaisten yhtymisestä yhdeksi ortodoksiseksi kirkoksi. Ensimmäisen kerran tämä oli esillä jo aivan 1990-luvun alussa, kun kreikkalaiskatolisen kirkon edustajat kertoivat, että kirkon suhteet maan ortodokseihin olivat paremmat kuin tiedettiinkään.

Ajatus yhdestä Ukrainan ortodoksisesta kirkosta on saanut uutta pontta uusimmasta poliittisesta kriisistä. Ekumeeninen patriarkaatti on kertonut aikovansa perustaa komission tutkimaan asiaa, ja kannatusta löytyy kaikista Ukrainan kolmesta ortodoksisesta kirkosta. Todennäköisesti myös kreikkalaiskatolinen kirkko olisi valmis osallistumaan jollakin tavalla prosessiin. Jo 1990-luvun alussa kreikkalaiskatolinen kirkko lausui, että se voisi toimia osana ortodoksisen patriarkan johtamaa kirkkoa. Tosin Moskovan patriarkaatin alaisessa Ukrainan ortodoksisessa kirkossa on vahvaa vastustustakin, ja Moskovan patriarkaatti tulee varmasti tekemään kaikkensa hankkeen estämiseksi. Ukrainan ortodoksisen kirkon menettäminen olisi sille valtava arvovaltatappio muiden ortodoksisten kirkkojen silmissä.

 

Kirjoittaja Mikko Ketola on kirkkohistorian yliopistonlehtori ja yleisen kirkkohistorian dosentti, joka on seurannut Ukrainan kirkollista tilannetta jo 1990-luvun alusta.

Kirjallisuus:

Ketola, Mikko: Länsi-Ukrainan uniaattikysymys uskontopoliittisena ja ekumeenisena ongelmana. Ortodoksia 41, 1991.

Ketola, Mikko: Ukrainan kirkkokunnat neuvostoajan jälkeisessä murroksessa 1991–1993. Ortodoksia 44, 1995.

Ketola, Mikko: Katolinen kirkko. Teoksessa: Kirkot ja uskonnot itäisessä Euroopassa. Toim. Maija Turunen. Helsinki: Edita, 2010.

Laitila, Teuvo: Sorrosta sekasortoon? Ortodoksian sisäisiä ongelmia Ukrainassa. Teologinen Aikakauskirja 99, 1994.