Tunnustamisen tiellä: ekumeenisia menetelmiä eilen ja tänään

Tunnustamisen tiellä: ekumeenisia menetelmiä eilen ja tänään

Ekumeenisen toiminnan tavoitteena on kristittyjen yhteyden ja kirkon ykseyden edistäminen. Modernin ekumeenisen liikkeen piirissä ekumeenista toimintaa on harjoitettu noin sadan vuoden ajan kirkkojen välillä, ekumeenisissa järjestöissä sekä yksittäisten kristittyjen kesken. Erilaisten menetelmien avulla ekumeeninen toiminta on luonut yhteyttä kristittyjen ja kirkkojen välillä.

Ekumeenisella toiminnalla on monia muotoja

Ekumeenisilla menetelmillä tarkoitetaan niitä erilaisia tapoja, joilla kristilliset kirkot pyrkivät edistämään kristittyjen yhteyttä ja kirkon ykseyttä. Kristillisten kirkkojen välinen yhteistoiminta vilkastui 1800-luvun loppupuolella ja järjestäytynyt ekumeeninen liike alkoi saada muotoaan 1900-luvun alkupuolella.

Ekumeenista toimintaa voidaan tarkastella kolmena erilaisena suuntauksena, joissa painottuu joko yhteisen lähetystehtävän toteuttaminen, yhteiskunnallinen palvelu tai opillinen vuoropuhelu. Suuntaukset eroavat toisistaan siinä, miten niiden piirissä ymmärretään uskon, opin ja teologian suhde kirkkoon yhteisönä. Ekumeenisen toiminnan suuntausten tyypilliset piirteet nousevat hyvin esiin, kun niitä tarkastellaan erilaisina ekumeenisen tunnustamisen muotoina.

Ekumeeninen tunnustaminen

Ekumeeninen tunnustaminen viittaa hyvin laajassa mielessä ekumeenisen toiminnan lopulliseen tavoitteeseen. Ekumeenisen tunnustamisen näkökulmasta ekumeenista toimintaa tarkastellaan sekä asenteina että tekoina. Tunnustamiseen liittyy merkityksiä, joita suomen kielessä kuvataan tunnistamiseksi, hyväksymiseksi, arvonannoksi ja kunnioittamiseksi. Tunnustamisen kautta tunnustamisen kohde saavuttaa yhteisöllisesti tunnustetun aseman, johon liittyy oikeuksia ja velvollisuuksia.

Tunnustamisen osapuolina voi olla yksilöitä, yhteisöjä, instituutioita tai esimerkiksi arvoja tai uskomuksia. Tunnustaminen perustuu tunnistamiseen, jossa tunnustamisen kohde havaitaan sellaisena kuin se on.

Erityisesti opillisessa ekumeniassa on korostunut tunnustamisen yhteydessä tapahtuva vakaumusten ja käytänteiden arviointi. Opillisten vuoropuheluiden yhteydessä on keskusteltu paljon siitä, kuinka samaa mieltä kirkkojen tulisi olla opillisista kysymyksistä ja miten paljon opillista moninaisuutta kirkon ykseys kestää.

Yhteinen lähetystehtävä motivoi ekumeenista toimintaa

1800-luvun protestanttisilla lähetyksen toimijoilla ei ollut julkilausuttua ekumeenista tavoitetta, mutta lähetystyöllä oli merkittäviä ekumeenisia seurauksia. Evankelisen heräämisen taustalla oli pietistinen, henkilökohtainen kokemus pelastuksesta ja halu viedä Kristusta kaikkeen maailmaan. Evankelisesta heräämisestä kummunnut ekumeeninen toiminta olikin enemmän sydänten kuin mielipiteiden yhteensovittamista. Siinä painottui käytännön yhteistyö tarkasti rajatuissa aiheissa. Yhteinen toiminta kirkon uskon ydinasioiden parissa tuki lähetystehtävissä olleiden ekumeenisen asenteen kehittymistä ja loi pohjaa 1900-luvulla syntyneelle modernille ekumeeniselle liikkeelle.

Muuttuva yhteiskunta haastoi kristillistä elämäntapaa

Yhteiskunnallinen murros 1800-luvulla synnytti kristillisestä maailmankatsomuksesta nousevia liikkeitä, joilla oli toimintaa myös kristillisessä Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa. Tunnetuimpia näistä ovat NMKY– ja NNKY-liikkeet sekä Kristillinen ylioppilasliike. Yhteisen toiminnan mahdollistamiseksi näiden liikkeiden piirissä ei käyty keskustelua erilaisista eettisistä, poliittisista tai tunnustuskunnalliseen omaleimaisuuteen liittyvistä kysymyksistä.

Kristillisenä rauhanliikkeenä syntynyt niin sanottu Life and Work -liike painotti kristittyjen yhteistä palvelutehtävää. Kristittyjen ykseyden katsottiin perustuvan yhteiseen uskoon, jonka ytimessä on Kristuksen risti. Yhteisen toiminnan ajateltiin vaikuttavan asenteisiin, madaltavan yhteistyön kynnyksiä ja häivyttävän ennakkoluuloja.

Opillinen vuoropuhelu lähentää kristittyjä ja kirkkoja

Opillista vuoropuhelua painottavassa ekumeniassa ajatellaan, että riittävä yhteisymmärrys opista tai kirkon tunnustuksesta on kirkollisen yhteyden edellytys.

Opillisen ekumenian menetelmistä puhuttaessa keskitytään monesti erilaisiin tapoihin käsitellä oppilauseita ja niihin liittyviä erimielisyyksiä. Opillisen ekumenian keskeisin menetelmä on kuitenkin vuoropuhelu, jonka osapuolina ovat ihmiset, eivät oppilauseet. Oppilauseiden käsitteleminen tapahtuu laajemmassa, ihmisten ja yhteisöjen vuorovaikutteisessa viitekehyksessä, jossa yksilöiden välisillä suhteilla ja asenteilla on keskeinen merkitys.

Asenteiden ja toimintatapojen merkitys korostuu erityisesti, kun puhutaan hengellisestä ekumeniasta ja ekumeenisesta vieraanvaraisuudesta. Ekumenian hengellisessä ulottuvuudessa painottuu Pyhän Hengen toiminta kristittyjen yhteyden ja kirkon ykseyden luojana. Ekumeenisella vieraanvaraisuudella puolestaan viitataan toisen kristityn hyväksymiseen vuoropuhelun tai yhteisen toiminnan osapuoleksi. Vieraanvaraisuuden teot ylläpitävät vuoropuhelua, jonka kautta kumpikin voi oppia toisistaan ja siitä, mitä toiset ajattelevat minusta.

Ekumeenisen toiminnan taustalla olevat asenteet painottuvat erityisesti niin sanotussa reseptiivisessä eli vastaanottavassa ekumeniassa. Vastaanottavan ekumenian perusajatuksena on, että toisin uskovaa ei pyritä opettamaan omille tavoille, vaan toiselta pyritään oppimaan jotain uutta. Vastaanottava asenne mahdollistaa uskonnollisten hyveiden vastaanottamisen oman perinteen ulkopuolelta.

Opillisen vuoropuhelun keskeisenä tavoitteena on oppia tuntemaan toisiin kirkkoihin kuuluvia kristittyjä ja kirkastaa omaa identiteettiä. Vuorovaikutuksessa oleminen rakentaa ekumeenista asennetta, auttaa oikaisemaan virheellisiä käsityksiä toisesta sekä mahdollistaa uusien, yhteisten kristinuskon tulkintojen syntymisen. Toisesta oppimista ja virheellisistä käsityksistä luopumista on jo pitkään tavoiteltu niin sanotun komparatiivisen eli vertailevan menetelmän avulla.

Vertailun lisäksi opillisessa ekumeniassa on käytetty erilaisia tulkitsevia ja arvioivia menetelmiä. Niiden avulla kirkot ovat pystyneet tarkastelemaan syvemmällä tasolla opillisen yksimielisyyden ja erimielisyyksien luonnetta ja merkityksiä. Ekumenian tavoitteena olevan ykseyden ei ajatella olevan yksioikoista samuutta. Kirkon ykseys on ykseyttä moninaisuudessa.

Ykseyden moninaisuus ei tarkoita kuitenkaan rajattomuutta. Moninaisuuden rajoja on vedetty suhteuttamalla kirkkojen opetusta kaikkien yhteisesti hyväksymään uskon tai opin auktoriteettiin. Niin sanotussa kristologisessa menetelmässä kirkkojen opillisia muotoiluja suhteutetaan yhteiseen kristologiseen perustaan tai johonkin Kristus-uskon keskeiseen ulottuvuuteen, esimerkiksi evankeliumin viestiin tai vanhurskauttamisoppiin. Tähän lähestymistapaan perustuvat muun muassa Euroopan protestanttisten kirkkojen yhteisön taustalla oleva Leuenbergin sopimus ja katolisen kirkon ja luterilaisten kirkkojen välinen Yhteinen julistus vanhurskauttamisopista.

Ykseyden ideasta tunnustavaksi yhteisöksi

Kirkkojen välisen yhteistyön tavoitteita on kuvattu ekumeenisessa teologiassa erilaisilla malleilla. Erilaiset ykseyden mallit valottavat eri puolia yhteyden tavoittelusta. Ykseyden malleja ovat esimerkiksi käytännön yhteistyötä painottava allianssi-malli, kirkollista tunnustamista edellyttävä ehtoollisyhteyttä korostava malli, organisaatiorajat häivyttävä orgaanisen ykseyden malli, yhteistä päätöksentekoa painottava konsiliaarinen malli sekä yhteyden ja moninaisuuden suhdetta tarkasteleva sovitetun erilaisuuden malli.

Viimeaikaisessa ekumeenisessa työskentelyssä keskeiseksi lähestymistavaksi on muodostunut niin sanottu communio– tai koinonia-lähestymistapa. Siinä painotetaan yhteisöjen välisiä suhteita ja osallisuutta samasta yhteisöstä. Koinonia-lähestymistapa tarjoaa teologisen kielen, jolla kirkot voivat käsitellä vastavuoroisen tunnustamisen kysymyksiä ja rakentaa sekä etsiä uusia tapoja toteuttaa kirkon ykseyttä.

 

Kirjoittaja Minna Hietamäki työskentelee dogmatiikan yliopistonlehtorina (ma.) Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa sekä tutkijana Suomen Akatemian rahoittamassa tutkimuksen huippuyksikössä Järki ja uskonnollinen hyväksyminen. Hän on myös Euroopan ekumenian tutkimuksen seuran, Societas Oecumenican sihteeri.

Kirjallisuus:

Avis, Paul: Paths to Unity. Explorations in Ecumenical Method. London: Church House Publishing, 2004.

Hellqvist, Elina; Hietamäki Minna & Pihkala, Panu (toim.) Uskonto ja identiteettipolitiikka. Helsinki: STKS, 2015.

Lossky, Nicolas; Bonino, Jose Miguez; Pobee, John & Stransky, Tom (eds.) Dictionary of the Ecumenical Movement. Geneva: WCC Publications, 2002.

Saarinen, Risto: Johdatus ekumeniikkaan. Helsinki: Kirjaneliö, 1994.