Leibniz – Teologian valistama luonnontieteilijä

Gottfried Wilhelm Leibniz (1646–1716) on kiistaton länsimaisen filosofian historian merkkihahmo. Yleisoppineena pidetty Leibniz oli paitsi matemaatikko ja filosofi, myös oikeusoppinut ja poliitikko. Varhaiseen valistukseen sijoitettava Leibniz sisällytti filosofiaansa teologisia elementtejä, jotka mahdollistivat luonnontieteellisten innovaatioiden kehittelyn.

Hannoverissa työskennelleen Leibnizin muistoa kunnioitetaan kirkossa, jonka sivulaivasta hän on saanut leposijansa. Tässä kirjoituksessa tarkastelen Leibnizin ajatteluperintöä sekä sen tarjoamia aineksia myöhemmälle maailmankuvalliselle ja tieteelliselle keskustelulle. Kirjoitus perustuu vierailuun Leibnizin kotikaupungissa.

Monipuolinen Leibniz on kiinnostava ajattelija paitsi luonnontieteen myös teologian kannalta. Hänen teologisesta ajattelustaan tunnetaan erityisesti käsitys mahdollisista maailmoista. Mahdollisten maailmojen käsitteellä Leibnizin oli mahdollista tutkia kosmologisia seikkoja aikana, jolloin empiiriset menetelmät tähän eivät olleet kehittyneet. Kosmologisten ulottuvuuksien spekulatiivisena tutkijana hän on sellaisten saksalaisten ajattelijoiden seurassa kuten Nicolaus Cusanus (1401–1464), jonka pluralistisiin käsityksiin Leibniziä on verrattu.

Käsitys mahdollisista maailmoista nousee filosofisen järjestelmän perusteista: Leibnizille luonnonlakien perusta on Jumalan luomistyössä. Henkisiä lainalaisuuksia tarkastelemalla on maailman materiaalinen olemus luonnonlakeineen tutkittavissa. Leibnizin ajattelu oli ajalleen ominaista rationalismia, joka pyrki järjestelmälliseen metafysiikan kokonaisesitykseen.

Moniulotteisessa kosmoksessa aktuaalinen eli meidän tuntemamme maailma on Leibnizin tunnetun muotoilun mukaan paras mahdollinen. Leibnizin metafysiikkaa onkin pidetty optimistisena sikäli, että siinä maailma on Jumalan luomana tarkoituksellinen. Maailman tarkoituksellisuus on teema, joka liittyy Baruch Spinozan (1632–1677) ajatteluun: Leibniz tutustui Spinozaan, jonka ajatuksista hän omaksui vaikutteita.

Leibniz oli kiinnostunut keskenään erilaisten ajattelutapojen suhteutumisesta toisiinsa. Käsitteellä philosophia perennis hän tutki mahdollisuutta jakamattoman todellisuuden ilmaisuun eri traditioille ominaisin tavoin. Käsitys on antanut aineksia myöhemmälle perennialismille, jota muiden mukana Aldous Huxley (1894–1963) tuotannossaan tarkasteli. Perennialismin mukaan uskontoperinteet ilmaisevat omaperäisin tavoin jakamattoman ydintotuuden.

Monadien heijastelema kosmos

Leibnizin metafysiikan avainkäsite on monadi. Monadilla tarkoitetaan kosmoksen perustavia rakenneosia: niiden lukematon määrä ja keskinäisvaikutteisuus selittävät Leibnizin järjestelmässä maailmankaikkeuden moninaisuuden ja mahdollisuuden sen kehittymiseen.

Monadeita on toisinaan verrattu fysiikan atomeihin. Niiden tavoin monadit ovat jakamattomia, mutta atomeista poiketen henkisiä, eräänlaisia tietoisuuden tihentymiä. Monadit heijastelevat ykseydellistä kokonaisuutta, johon nähden ne ovat ennalta määrätyssä suhteessa. Ykseyden Leibniz käsitti teologisesti.

Leibniz erosi Spinozan näkemyksessä ennalta määräytyvästä kaikkeudesta, jota pidettiin vieraana kristillisen teologian kannalta. Leibniz pyrki välttämään metafyysisen mekanistisuuden esittämällä, että monadit ovat ykseyteen suhteutettuinavapaita. Monadien toiminnot ovat satunnaisia moninaisuuden tasolta tarkasteltuna, vaikka ykseyden kannalta niiden muutokset ovat ennakoitavia.

Monadien vapautta on selvittänyt filosofi Sven Krohn (1903–1999). Hän kirjoitti monadeista ”mieltävinä ykseyksinä”, joiden tietoisuuden selkeys on verrannollinen niiden aktiivisuuden voimaan. Käsitystapa selvittää monadiopin keskinäissuhteista järjestelmällisyyttä.

Keskinäissuhteisuus kausaalisuuden vaihtoehtona

Myöhemmin 1800-luvun filosofiassa Spinoza nousi uudella tavalla huomion keskiöön herättäen kiistan todellisuuden tarkoituksellisuudesta. Spinozalaisuudeksi terminologisoitu näkemys on ollut länsimaisessa ajattelussa kritiikin kohde haastavaksi katsotussa mekanistisuudessaan, joka ei salli tahdon vapautta. Mekanistinen maailmankuva haastaa myös teologiset käsitykset Jumalan läsnäolevasta vaikutuksesta kaikkeudessa.

Leibniz on käsitetty rationalistiksi, mutta monadioppi sijoittaa hänet aatteelliseen linjaan, joka ammentaa muista kuin mekanistis-rationalistisiksi käsitetyistä aineksista. Leibniz tutustui idän ajatteluperinteisiin ja vertautuu niihin paikoin.

Kiinalaisen mahajana-buddhalaisuuden huayan-koulukuntaa edustaneen filosofi Fazangin (643–712) kosmologiassa maailma koostuu äärettömästä määrästä toisiaan peilaavia yksiköitä: yhden osatekijän muutos heijastuu kaikkiin muihin osatekijöihin. Tällainen kosmologia on keskinäisriippuvainen. Sen tunnuspiirteenä on, että kosmoksen kokonaisuus sisältyy jokaiseen yksittäiseen instanssiin, joka kokonaisuutta heijastaa.

Monadioppi on yksi mahajana-buddhalaista kosmologiaa muistuttavista maailmankuvista länsimaisessa traditiossa. Oppi edustaa keskinäissuhteista järjestelmää, jossa ilmiöt aiheutuvat samanaikaisesti. Se haastaa kausaalisuhteista logiikkaa, joka tyypillisesti mielletään mekanistisesti painottuvan rationalismin ominaisuudeksi.

Yleisoppineisuuden kiistanalainen käsite

Kiehtovimpia Leibnizin ajattelun piirteitä ovat kokonaisvaltaisuus ja systeemisyys. Pyrkimys luonnontieteen ja metafysiikan yhdistävään esitykseen kuvastuu Leibnizin monipuolisuudessa. Monilla aloilla merkittäviin saavutuksiin yltäneen ajattelijan perintö ei selity ainoastaan neromyyttinä kritisoidun erityislaatuisuuden kautta: siinä missä vaikutuksensa oli Leibnizin pääsyllä aikansa korkeimpien tieteiden piiriin, on monialaisuus selitettävissä myös kokonaisvaltaisuutta painottavan tiedekäsityksen kautta.

Leibniziä onkin kannattavaa lukea ajattelijana, joka osoittaa yhtenäisen maailmankuvan mahdollisuuksiin. Käsitystä yleisneroudesta pidetään soveltumattomana ajankohtaisessa kontekstissa, jossa tieteenalojen eriytymisen nähdään luovan käytännöllisen esteen yleisen oppineisuuden saavuttamiselle.

Tieteenalarajat ylittävästä käsitevaihdosta olisi kiistatta hyötyä. Tieteenalojen erikoistumista tasapainottaa käsitteiden ja tulosten keskinäinen suhteuttaminen, joka laajentaa käsitystä tieteen tutkimuskohteesta: jakamattomasta todellisuudesta.

Keskinäistä suhteutumista tavoitteleva tiedekäsitys on vaivoin saavutettavissa ilman maailmankuvallista yhdentäjää, joka Leibnizin filosofiassa ilmaistiin teologisesti. Teologia niveltyi filosofiaan, matematiikkaan ja näiden sovellutuksiin tarjoamalla maailmankuvallisen viitekohdan, johon suhteuttaa luonnontieteiden löydöksiä.

Leibnizin perintö tarjoaa avuja ajankohtaiseen tiedekeskusteluun, jossa suhteuttamisen taito nousee arvokkaaksi näkökulmaksi. Leibnizin perintö näyttää, että yleisoppineisuus on kykyä suhteuttaa erityistapauksia kokonaisuuteen. Edellytys yleisoppineisuudelle on sen salliva todellisuuskäsitys.

Kirjoittaja

Aleksi Sakkolan-Leppänen on väitöskirjatutkija systemaattisen teologian alalla. Hän yhdistää tutkimuksessaan kognitiotieteitä oppi- ja aatehistorian tutkimukseen.

Läheeet

W. Leibnizin muistosija ja näyttely Hannoverin hovi- ja kaupunkikirkossa 2025. Näyttelyn kuratoinut: Hannoverin evankelinen Pyhän Johanneksen seurakunta.

Linkit ja kirjallisuus

Beiser, Frederick: The Enlightenment and Idealism, pp. 21–42 teoksessa Ameriks, Karl (ed.) 2017. The Cambridge Companion to German Idealism, Second edition. Cambridge University Press.

Huxley, Aldous 2004 (uud.) The Perennial Philosophy. Harper Perennial Classics.

Krohn, Sven 1989. Ydinihminen. Karisto.

Leibniz, Gottfried Wilhelm 1977 (toim.) Discourse on the Natural Theology of the Chinese. Kääntänyt Rosemont, Henry & Cook, Daniel J. University of Hawaii Press.

Watts, Alan 1975: Tao. The Watercourse Way. Pelican Books.