Avaus turvallisuuden teologian paradigmaan
Helsingin Yliopistossa järjestettiin keväällä 2026 neljättä kertaa Teologian ja uskonnontutkimuksen päivät. Tänä vuonna päivien teemana oli Uskonto ja teologia epävarmuuksien aikoina. Tässä artikkelissa käyn läpi istuntoa ”Turvallisuuden teologia 1: merkitys, historia ja kollektiivinen identiteetti”, joka avasi uusia näkökulmia turvallisuuden teologian paradigmaan.
Mitä on turvallisuuden teologia?
Istunnon aluksi tutkijatohtori Tiia Liuski Itä-Suomen yliopistosta ja vieraileva tutkija Maanpuolustuskorkeakoulun johtamisen ja sotilaspedagogiikan laitokselta kertoo, että sessio perustuu monitieteelliseen toimitettuun teokseen Jäsentävä avaus turvallisuuden teologian paradigmaan (Tiia Liuski & Suvi-Maria Saarelainen), joka julkaistaan vuonna 2027. Session esitelmät ja aiheet tulevat löytymään kirjasta, joka sisältää myös muiden asiantuntijoiden avauksia teologian ja turvallisuuden kysymyksiin.
Mutta miksi teologiaa pitäisi tutkia ja siitä puhua turvallisuuskontekstissa? Liuskin mukaan 2000-luvulla turvallisuus ja toimintaympäristö on ollut muutoksessa. Voidaan puhua kriisien aikakaudesta, eli pitkittyneestä epävarmuuden ja turvattomuuden ajanjaksosta. Näihin liittyy monesti päällekkäisiä ja toisiinsa kytkeytyviä kriisejä: enää ei hahmoteta mistä kriisi alkaa ja mihin se päättyy. Tämä horjuttaa pysyvyyden rakenteita ja jatkuvuus muuttuu epävarmaksi. Turvattomuus koskee esimerkiksi ympäristöä, ihmisten identiteettiä, kuulumista, elämän suuntaa ja toivoa.
Jos mietimme teologiaa turvallisuusdiskurssi-keskustelun kumppanina, niin mitä teologia voisi keskusteluun tuoda? Liuski ajattelee, että ennen kaikkea teologiset linssit voisivat tuoda näkökulmia turvallisuuskeskusteluun ihmiskuvaan, haavoittuvuuden käsittelyyn ja yksilön toimijuuteen. Nyt turvallisuus näyttäytyy paljon hallinnollisena, teknisenä kielenä, ja jos pientä pehmeyttä aiheeseen tulee, niin sanasto on ollut psykologista, vaikka teologialla olisi rinnalla oma, tärkeä paikkansa.
Tässä turvallisuudesta erotellaan kaksi eri tasoa: rakenteellinen turvallisuus ja kokemuksellinen turvallisuus. Rakenteellinen turvallisuus tarkoittaa yhteiskuntaturvan puitteita, esimerkiksi kriittistä infrastruktuuria ja huoltovarmuutta, jotka pitävät yhteiskunnan pyörimässä. Liuski esittelee, että rakenteellinen turvallisuus täydentyy kokemuksellisen turvan käsitteellä, johon liittyy ontologinen turva ja muita käsitteitä, joita voidaan teologian linssien kautta katsoa.
Mitä turvallisuudesta tai siihen liittyvistä teemoista on sanottu teologisessa traditiossa?
Yksinkertaistetusti teologinen traditio antaa sanastoa turvan, turvattomuuden, ahdistuksen ja toivon jäsentämiseen. Esimerkiksi Martin Luther puhuu turvasta ja arvosta ja Jürgen Moltmannin mukaan toivo voi avata nykyhetkeen toimijuutta epävarmuuden, kriisien ja kuoleman keskellä. Dietrich Bonhoeffer tuo mukaan toimijuuden ja uskalluksen epävarmuudessa, johon liittyy vastuu toiminnan epävarmuudessa: Rohkea toiminta, riskin ottaminen ja mahdollisen syyllisyyden kantaminen armon varassa. Paul Tillichin avulla puolestaan pystytään sanoittamaan eksistentiaalista ahdistusta eli perimmäistä huolta (ultimate concern): mikä on ihmiselle äärimmäisen tärkeää ja joka koskettaa olemassaoloa ja antaa elämälle merkitystä. Liuskin mukaan poikkeusoloissa nämä aiheet tulevat erityisen näkyviksi, kun tutut rakenteet alkavat murtua ympärillä. Ihminen joutuu kysymään, mikä minua todella kantaa. Tillich liittää tähän ajatuksen olemisen rohkeudesta, eli ihminen tiedostaa oman rajallisuutensa, jonka tiedostaminen aiheuttaa ahdistusta. Rohkeus ei ole ahdistuksen murtumista, vaan ahdistuksen kohtaamista: Siitä, että sanoo kyllä olemassaololle merkityksettömyyden uhatessakin.
Liuski on jatkanut tätä ajattelua ja kehittänyt eksistentiaalisen varautumisen käsitettä, joka rakentuu kuolevaisuudelle, toimijuudelle ja merkitykselle. Hänen mukaansa kuolevaisuuden käsittelylle, kohtaamiselle ja toimijuudelle on tarvetta erityisesti silloin, kun tulevaisuus, jopa oma olemassaolo, on epävarmaa. Samalla löytyy merkitys, eli syy jatkaa ja kantaa vastuuta itsestä ja toisesta kuuluen samalla itseään suurempaan. Liuski onkin tehnyt yhdessä muiden tutkijoiden kanssa vertailevaa tutkimusta tästä aiheesta sotilaspappien kontekstissa.
Tarkoituksena on, että turvallisuuden teologia palauttaa teologian turvallisuuskeskusteluun ja turvallisuustutkimukseen. Teologialla on ollut aina paikkansa turvallisuutta käsittelevässä ajattelussa, mutta se on nyttemmin jäänyt varjoon. Tuleva monitieteellinen artikkelikokoelma lähtee tunnustelemaan sitä, mitä turvallisuuden teologia voisi olla.
Kokemushistorian horisontti on muuttuva ja siihen vaikuttaa se, millaisia uutisia luemme lehdestä aamulla, miltä oma elämämme näyttää tai miten koemme turvallisuuden tunnetta.
Historia osana henkistä kriisinkestävyyttä
Istunto jatkuu sotatieteiden maisterin ja vastikään kirkkohistorian alalta väitelleen Reetta Kallanteen esitelmään, jossa hän tarkastelee historiaa turvallisuuden teologian rakennusaineena suomalaisen sotakokemuksen ja nykypäivän kriisien osalta Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa. Historia on Kallanteen mukaan tulkintaa menneestä, jossa on aina jonkinlainen kehys.
Mutta millainen rooli historialla ja ajalla voi olla siihen, kuinka me kriisiaikoina tulkitsemme nykyisiä tapahtumia? Tätä Kallanne jäsentää kokemushistorian horisontin kautta: nykypäivässä on aina läsnä tämän hetken tulkinta siitä, millaista aikaa juuri nyt eletään sekä yhtä lailla käsitys menneestä ja käsitys tulevasta. Kokemushistorian horisontti on muuttuva ja siihen vaikuttaa se, millaisia uutisia luemme lehdestä aamulla, miltä oma elämämme näyttää tai miten koemme turvallisuuden tunnetta. Myös se, millaisia menneitä kokemuksia meillä on, vaikuttaa tähän hetkeen: kokemus onkin nykyistä menneisyyttä. Kallanteelle historia on väline hahmottaa, käsitellä ja selittää nykytilannetta.
Kirkko: kansallisen muistin ja kokemusyhteisön rakentaja
Historia liittyy myös henkiseen kriisinkestävyyteen. Kirkko voi omilla historiakäsityksillä olla luomassa yhteiskunnallista vakautta tärkeänä osana suomalaista yhteiskuntaa. Menneisyydestä nouseekin esille vastinparien luominen eri aikakausien välille. Menneen avulla ymmärretään nykypäivän kriisejä ja tilannetta. Kirkolla on Kallanteen mukaan oma roolinsa yhteiskunnallisen uskonnollisuuden sanoittamisessa ja uskonnollisella toivolla on ollut erityisesti talvisodassa vahva rooli.
Kahden ajan vertailu luo käsitystä poikkeuksellisesta ajasta. Samalla retoriikalla pyritään luomaan yhteisöllistä ajattelua: kun yhdessä yhteiskuntana ja kirkkona toisen maailmansodan aikana pystyimme yhteisölliseen uskonnolliseen toiveikkuuteen, niin kykenisimme siihen jälleen. Nationalistitutkimuksessa kokemusyhteisön käsiteellä tarkoitettaan ihmisiä, jotka ovat kokeneet saman tyyppisiä asioita, ja merkityksellistävät niitä samalla tavalla. Kansakunta ei voi olla kokemusyhteisö sen ison koon vuoksi, mutta kirkko voi toimia kokemusyhteisönä. Näin ollen kirkkotilat ja erityisesti kirkon torni voivat olla kokemushistorian tunnehahmoja, joka yhdistää luomalla käsitystä toivosta: myös aiemmat sukupolvet on selvinneet.
Kallanne nostaa esille vahvat kansalliset muistamisen päivät: itsenäisyyspäivän, kaatuneiden muistopäivän ja veteraanipäivän, joissa kirkollisella muistamisella on vahva rooli ja jotka kuuluvat seurakuntien toimintaan. Esimerkiksi sankarihaudat ovat kirkkojen alueella, jossa kansallinen ja kirkon historia yhdistyy vahvasti. Muistamiseen liittyy arvostavaa katsetta yhteistä historiaa kohtaan. Kirkko maallisesta erotettuna pyhänä paikkana on symbolinen, sosiaalinen kehys, jossa pyhät muistot eli teologia kiinnittyy ihmisten elämään rituaalien ja tradition kautta. Kallanteen mukaan ei ole teologian tekemistä ilman ajallista ulottuvuutta: toivon ja tulevan tulkinnan rooli on aina läsnä.
Sekä Tiia Liuskin avaus että Reetta Kallanteen esitys saavat yleisöltä raikuvat aplodit. Turvallisuuden teologian paradigmaan pureutuminen jatkuu session muissa esityksissä. Aiheeseen palataan myös myöhemmin ilmestyvässä artikkelissa ”Kärsimyksen teologiset tulkinnat ja kansallisen kertomuksen rakentuminen turvallisuuden viitekehyksessä”.