Luther, Goethe ja Rooma. Katsaus uskonnon tiedonkäsittelyilmiöön

Eurooppalaisessa kulttuurikokonaisuudessa Alpit ovat muodostaneet jakolinjan vastinparille, jossa katolinen Välimeren kulttuuri peilautuu pohjoisen protestanttiseen kulttuuripiiriin. Kulttuurivaikutteiden tulkinnat ilmenevät kahden saksalaisen aatehistorian merkkihahmon Rooman-kokemusten taltioinneissa. Tarkastelen tässä uskonnon piirteitä tiedonkäsittelyilmiönä Martti Lutherin (1483–1546) ja J. W. Goethen (1749–1832) kokemusten valossa.

Uskonto on monipuolinen ilmiö, joka on tieteellisesti lähestyttävissä useiden näkökulmien kautta. Yksi näkökulma on uskonnon tarkastelu tiedonkäsittelyilmiönä, jolloin tarkastelu suunnataan uskonnon tiedollisen elämyksen arviointiin. Kyse on uskonnon kognitiivisesta tarkastelusta, jonka kohteena ovat uskonnollinen ilmaisu ja kieli.

Pohjois-Euroopassa vallitsevaksi puhjennut protestanttisuus on toisinaan aatehistorian tutkimuksessa käsitetty vertauskuvallisen kielen vastaliikkeeksi. Protestanttinen kielikäsitys on ymmärretty vertauskuvallista kommunikaatiotyyliä kritisoineeksi sosiaaliseksi reformiksi: pitäytyminen kirjaimelliseen ymmärrykseen karsii mahdollisuuden tulkinnalliseen mielivaltaan.

Esteettinen eli kielen muotoja painottava kommunikaatiotyyli hyödyntää kuvallista ilmaisua. Ominaista sille on vertauskuvallisuus, joka perustuu asian epäsuoralle esittämiselle. Tapa käyttää kieltä vertauskuvallisesti on johdettavissa klassiseen traditioon, joka painotti retoriikkaa. Retorinen tyyli keskittyy kielen esteettiseen vaikuttavuuteen.

Vertauskuvallisuus on myös omanlaisensa tiedonkäsittelytoiminto. Kyse on viittaavasta eli implisiittisestä tiedonkäsittelystä. Uskonto on kulttuurihistorioitsija Johan Huizingan (1872–1945) mukaan perustaltaan tällainen viittaavan kielen sovellutus: se hyödyntää tiedonkäsittelytoimintoa, jonka kautta välitön aistinvarainen on ylitettävissä.

Huizinga kiinnitti huomionsa viittaavan kielen sosiologiseen vaikutukseen. Hänen mukaansa korkeakulttuurit ovat jäsentäneet olemisensa tavat epäsuoran kuvallisen ilmaisun perustalle, funktionaan sosiaalisen arvostuksen merkkien tuottaminen.

Goethe, Luther ja kielen taju

Roomassa 1786–1788 vierailleen Goethen kielentaju on luonnehdittavissa runolliseksi. Runollinen kieli näyttäytyy ilmennyksenä havainnointitavasta, jolle ominaista on äärettömän ja rajallisen samankertainen käsittäminen.

Tieteenfilosofi Henri Bortoft (1938–2012) on hahmotellut tällaista kognitiivista tyyliä käsityksellä ykseyden ja moneuden samankertaisesta hahmottamisesta, joka ajatuksena on tuttu jo Platonin filosofiasta. Ykseyden hahmottaminen moneudessa tuottaa kokemuksen, joka antautuu kielellisessä ilmaisussa runolliseen muotoon.

Lutherin kokemus Roomasta oli tunnetusti toisenlainen kuin Goethen. Luther vieraili kaupungissa vuonna 1511. Hän kiinnitti huomionsa jumalanpalveluksissa käytettyyn kieleen, joka ei ilmaissut uskontotuuksia ymmärrettävällä tavalla.

Lutherin kielentaju mitä ilmeisimmin oli vahva, mutta painottui eri tavalla kuin Goethella: Erik H. Erikssonin (1902–1994) tunnetun psykoanalyyttisen tutkimuksen mukaan Luther ilmaisi itseään juristisesti, mikä on ymmärrettävissä käsitteellisenä ehdottomuutena.

Luther tunnetaan myös kaskunkertojana ja kielellisenä grobianistina, paljastaen taipumuksen kielen leikillisen aspektin hallitsemiseen. Siinä missä Lutherilta kenties puuttui Goethen taipumusta runolliseen maailmankuvaan, hän hallitsi kielen semanttiset merkitykset vahvasti ja kiinnitti huomionsa niihin pedantisti.

Vertauskuvan tiedonkäsittelypiirteitä

Tietoisuudentutkija Julian Jaynes (1920–1977) esitti kiistellyssä teoriassaan, että ihmisen kokemus tietoisesta minästä perustuu vertauskuvan kykyyn. Teoria tarjoaa kiehtovan näkökulman uskontoperinteiden laajasti hyödyntämään kuvalliseen kieleen: kuvakieli kantaa historiallisia tuntomerkkejä ihmisen tajunnallisesta kehityksestä. Näin uskonnollinen vertauskuvallisuus viittaisi tajunnankehityksen vaiheisiin perinteissä säilyneillä ilmaisutavoillaan.

Eräänä esimerkkinä katolista kulttuuria värittävästä kielellisestä tyylistä voidaan pitää arkkipiispa Flavio Pacen ekumeenisia aiheita käsitellyttä puheenvuoroa. Puheenvuoro hyödynsi rikasta kuvakielellisyyttä: esimerkiksi ilmaisu “Eksodus itsestä toiseen” ilmaisee kristityn velvollisuuden lähimmäisenrakkauteen uskontotradition sisäistä kielipeliä arvostavalla ja ilmaisuvoimaisella tavalla.

Kuvakielellisellä ilmaisulla on maailmankuvallisia käyttötarkoituksia. Kaunis esimerkki on isä John D. Zizioulasin (1931–2023) käsitys maailmasta ehtoollisen sakramenttina, joka tulee välittömästi ymmärrettäväksi sakramentin merkityksellisyyttä hyödyntävänä tapana puhua sosiaaliset rajat ylittävästä yhteydestä ihmisten välillä.

Vertauskuvallisuuden rakenteellinen tehokkuus näyttäytyy jopa välttämättömänä tietynlaisen maailmankuvan välittämiseksi. Tapa käsitellä kieltä vaikuttaa siihen, miten vertauskuvallinen kieli ymmärretään. Lutherin ja Goethen kokemukset tarjoavat tähän näköalan.

Bildung – Kuvallisen ajattelun sovellutus

Tiedonkäsittelyn näkökulmasta vertauskuva on käsitteellinen kuva. Vertauskuva tarjoutuu ajattelun välineeksi kuvallista ajattelua soveltavassa tiedonkäsittelyssä. Kuvallista ajattelua on hyödynnetty katolisen yliopistojärjestelmän kasvatusfilosofiassa. Professori Fabrizio Ficcon mukaan yliopiston kasvatusihanne perustuu kokonaisvaltaiselle persoonallisuuden kehittämisen ihanteelle.

Opiskelussa ei ole kyse ainoastaan tiedon hankkimisesta (education), vaan syvällisemmäksi käsitetystä hengellisestä ja henkisestä toiminnosta, jossa ihminen kehittää kokonaisvaltaisesti olemuspuoliaan. Tavoitteena on tulla itsenäiseksi ja arvostelukykyiseksi yhteisön jäseneksi (formation). Kyse on katolisen ihmiskäsityksen soveltamisesta, jonka päämäärä on persoonallisuuden kehittäminen, cura personalis.

Alppien pohjoispuolella on oma vastineensa cura personalis –kasvatusfilosofialle. Se elää saksalaisessa yliopistotraditiossa vaalitun Bildung-sivistyskäsityksen muodossa. Bildung, joka suomentuu sananmukaisesti kuvaksi tulemiseksi, jatkaa katolisen yliopistolaitoksen hengellisen kasvatuspäämäärän ihanteita.

Bildung-filosofia jäsennettiin sekulaariin muotoon 1700–1800-lukujen yhteiskunnallisessa murroksessa, vaikutteinaan saksalaisen mystiikanteologian kautta välittynyt perintö. Onkin huomionarvoista, että Bildung-ajattelu ankkuroituu kuvallista ajattelua painottavaan ihmiskäsitykseen. Saksan kielen Einbildungskraft tarkoittaa kuvittelukykyä, jolla on keskeinen rooli Bildung-ihanteen käytännöllisessä tavoittelussa.

Estetiikka ja vapaa ihminen

Rooma on historiallisine kohteineen visuaalinen runsaudensarvi. Tästä huolimatta Erikssonin mukaan Luther ei osannut antaa arvoa kaupungin vaikuttavuudelle: tulevan reformaattorin esteettinen arvostelukyky ei korostunut edukseen.

Kuvallista tiedonkäsittelyä soveltava Bildung-ajattelu edellyttää kuvittelukyvylle ominaisten analogisten lainalaisuuksien tunnistamista. Kyse on päättelyyn perustuvasta järjestä poikkeavasta tiedonkäsittelytoiminnosta. Bildung-ajattelun kehittymiseen johtanut teologinen kaltaistumisoppi tulee kokemuksellisesti ulottuville ennen muuta kuvallisen tiedonkäsittelyn keinoin.

Loogisille suhteille ja abstraktioille perustuva ajattelutapa puolestaan tuottaa käsitteellisesti ehdottoman ymmärryksen, joka on jossain määrin luonnehtinut protestanttisia vanhurskauttamisopin tulkintoja. Vanhurskauttamisoppi ja kaltaistumisoppi pohjautuvat samaan teologiseen linjaan, jonka tulkinnat ilmentävät niihin sovellettuja tiedonkäsittelytapoja.

Goethessa oli Lutheria enemmän esteetikon ominaisuuksia. Yhdessä Friedrich Schillerin (1759–1805) kanssa hän hahmotteli yhteiskuntakäsitystä, jossa moraalinen yhteisötunne perustettiin kauneuden elämykselle (Kunstreligion).

Schiller esitti ajatuksensa 1800-luvun uutta yhteiskuntajärjestystä enteilleessä tilanteessa, jossa feodaalivallasta vapautunut sekulaari tasavalta tarvitsi perustan yhteisötunteelle.

Suomeen ajatukset ovat välittyneet muiden mukana esteetikko Eino Krohnin (1902–1987)kautta. Tavoitteena oli muodostaa ihmisen kokemuksellista vapautta luonnehtiva elämänkatsomus, joka samalla liittäisi ihmisen yhteisöönsä. 

Kirjoitus perustuu Roomassa tammikuussa 2026 järjestetyn Globaali katolisuus –kurssin antiin.

Kirjoittaja

Linkit ja kirjallisuus

Eriksson, Erik H. 1966. Nuori Luther. Psykoanalyyttinen ja historiallinen tutkimus. Weilin+Göös.

Goethe, J. W. 1988 (toim.) Italienische Reise. Kommentiert von Herbert von Einem. C. H. Beck.

Herdt, Jennifer. 2019. Forming Humanity. Redeeming the German Bildung Tradition. University of Chicago Press.

Huizinga, Johan. 2014 (uud.) Homo Ludens. A Study of Play-Element in Culture. Martino Fine Books.

Jaynes, Julian. 2021 (toim.) Le voci perdute degli dèi. Sull’origine della coscienza. A cura di Marco Carassai. Tlon.

Luxon, Thomas. 1995. Literal Figures: Puritan Allegory and the Reformation Crisis of Representation. Oxford University Press.

Schiller, Friedrich. 2016 (uud.) On the Aesthetic Education of Man. Penguin Classics.

Spengler, Oswald 2007 (uud.) Der Untergang des Abendlandes. Albatros.

Zizioulas, John D. 1997.  Being as Communion. Studies in Personhood and the Church. St. Vladimir’s Seminary Press.