Uskontoideologiat puntarissa: Kirjaesittelyssä Sekularismit — Uskonnon ja maallisen rajankäyntejä

Timo Kallisen ja Teuvo Laitilan toimittama Sekularismit on kymmenestä luvusta ja johdantoluvusta sekä neljän eri osion lyhyistä alkusanoista koostuva teos. Vertaisarvioidun kirjan ote on tieteellinen, mutta se pyrkii myös yleistajuisuuteen. Kirjoittajien joukko on monitieteinen; mukana on uskontotieteilijöitä, antropologeja, teologeja ja poliittisen historian tutkijoita. 

Teos perkaa sekularismiksi nimettyä ilmiötä. Kirjoittajat mainitsevat termin sekulaari, jolla viitataan ei-uskonnollisiin asioihin, ja jota voinee pitää peruslähtökohtana tässä käsiteltyjen lähitermien hahmottamiselle. Erotuksena sekularisaatiosta eli maallistumisesta, yhteiskunnan muuttumisesta vähemmän uskonnolliseksi – johon tämä termi joskus valitettavasti sekoitetaan – sekularismissa on tavanomaisimmin määriteltynä kyse ideologiasta, joka pyrkii rajaamaan uskonnon sosiaalista valtaa. Useimmille tutuin esimerkki lienee Ranskan perustuslain laïcité-periaate, jonka nykytulkinnassa esimerkiksi näkyviä uskonnollisia symboleita ei saa käyttää koulussa.

Teoksen avaa Laitilan ja Kallisen kirjoittama perusteellinen johdantoluku. Sekularismeista puhutaan monikossa, ja kirjoittajat määritelevätkin tavoitteekseen tämän moninaisuuden hahmottamisen ympäri maailmaa. Yhtäältä sekularismi kytkeytyy esimerkiksi Ranskan vallankumouksen ja valistuksen ideaaleihin ja on sikäli hyvin länsimainen idea, mutta toisaalta esimerkiksi Intiasta ja Kiinasta voidaan löytää myös sekularismien ei-länsimaisia lähtökohtia, argumentoivat kirjoittajat. He myös haastavat sellaista ”sekularistista historiakirjoitusta”, jossa yhteiskunnallinen edistys kytketään uskonnottomuuden kasvuun. Lisäksi he pyrkivät hahmottamaan sekularismin eri muotoja luokittelemalla ne joko pehmeiksi sekularismeiksi (esimerkiksi Tanska) tai koviksi sekularismeiksi (esimerkiksi Neuvostoliitto).

Johdantoluvun myötä sekularismin käsitteen monimerkityksellisyys avautuu, mutta käsitteen määrittelyä ei toisaalta viedä päätökseen asti. Sekularismin tarkempi hahmottaminen jätetäänkin sisältöluvuille. Teos on jaettu johdantolukua seuraavaan neljään osaan. Niistä ensimmäinen (luvut 1–2) käsittelee sekularismin käsitettä ja lähikäsitteitä, sekä vetää kytköksiä raamattuhistoriaan. Toinen osa (luvut 3–5) keskittyy valtiosekularismeihin Neuvostoliitossa, Turkissa ja Indonesiassa. Kolmas osa (luvut 6–7) käsittelee Suomea kahden tapausesimerkin kautta, joista ensimmäinen pureutuu naisten uskonnollisuuteen mediassa ja toinen suomalaisen rauhanliikkeen ajatteluun. Teoksen päättää neljäs osa (luvut 8–10), jossa tarkastellaan sekularismin ja kolonialismin kytköksiä Madagaskarissa, Ghanassa ja Brasiliassa.

Poimimme ensimmäisestä osasta esimerkiksi luvun 2. Siinä eksegeetikko Lauri Thuren kirjoittaa ”sekularismin juurista” Raamatussa. Jo kirjan alkupään luvussa tehdään siis merkittävä irtiotto tähänastiseen ymmärrykseen sekularismista modernina ilmiönä. Thuren kirjoittaa esimerkiksi, että evankeliumien Jeesuksen vertaukset olivat sikäli ”sekulaareja”, että Jumala esiintyy niissä vain harvoin. Koko Uudessa Testamentissa Jumalalla ei ole ylipäätään yhtään vuorosanaa. Paavali jopa toteaa 1. Korinttolaiskirjeessä, että ”me tiedämme, ettei ole olemassa yhtään jumalaa – ellei sitten yksi”. Luku on vetävästi kirjoitettu, mutta kirjan kokonaisuudessa se tuntuu poikkeuksellisen sekularismin määritelmänsä vuoksi irtonaiselta, ja siksi sen sijainti kirjan alkupäässä hieman erikoiselta ratkaisulta.

Valtionsekularismeja käsittelevä toinen osa kirjassa palaa tutummalle maaperälle. Esimerkiksi Teuvo Laitilan kirjoittamassa luvussa 3. sukelletaan Neuvostoliiton ja naisasialiikkeen historiaan, ja tarkastellaan erityisesti marxilaisen feministi ja poliitikko Aleksandra Kollontain ajattelua. Kollontain tekstien kantavana teemana Laitila näkee naisten vapautumisen kirkon ja patriarkaatin kahleista, ja tämän pitämisenä välttämättömänä sekularistiselle sosialismille. Elämäntarinaa mukaileva luku on tarinallisuudessaan miellyttävää luettavaa. Luku myös kytkee sukupuolen osaksi sekularismiteeman tarkastelua, johon palataan teoksessa myöhemminkin. 

Luterilainen uskonto siis pääse tässä mielessä helpommalla suomalaisen sekularismin käsissä: julkisuudessa arvosteltujen uskontojenkin joukossa näyttää olevan useamman kerroksen väkeä

Teoksen kolmas osa sisältää kaksi Suomea tarkastelevaa lukua. Niistä ensimmäinen on Terhi Utriaisen ja Tiina Mahlamäen luku naisten kansanomaisen uskonnollisuuden käsittelystä mediassa, sekä asian kytkeytymisestä kulttuurisesti määrittyvään sekularismiin. He argumentoivat, että tietynlaista, erityisesti naisiin assosioitua uutta uskonnollisuutta käsitellään mediassa arvottavasti. Naisten uushenkisyydelle, kuten enkeliuskolle ja yksisarvishoidoille ikään kuin nauretaan rationaaliselle maailmankuvalle vastakkaisina. Tämän he tulkitsevat selittyvän osittain suomalaisella sekularismilla, joka kuitenkin ”toteutuu luterilaisesti sävyttyneenä”. Luterilainen uskonto siis pääse tässä mielessä helpommalla suomalaisen sekularismin käsissä: julkisuudessa arvosteltujen uskontojenkin joukossa näyttää olevan useamman kerroksen väkeä.

Päättävää neljättä osaa voisi sanoa kunnianhimoisimmaksi, koska se kytkee sekularismin toiseen isoon akateemiseen keskusteluaiheeseen: kolonialismiin. Esimerkiksi luvussa yhdeksän Timo Kallinen kuvailee onnistuneesti brittiläiseen vallankäyttöön liittyviä pitkiä historiallisia prosesseja. Luku havainnollistaa, kuinka Iso-Britannian siirtomaiden hallintaa toteutettiin, ja miten yksittäisten virkamiesten omalla maailmankuvalla saattoi olla huomattavaakin vaikutusta paikallisesti. Iso-Britannian siirtomaissa käyttämä epäsuora hallintotapa hyödynsi Ghanassa aiempaa hallintotapaa, joka perustui sukulaisuussuhteiden verkostoon. Samalla siirtomaapolitiikalla usein pyrittiin tekemään tietynlainen ero uskonnon ja politiikan tai valtion välille. Sekularismi ei kuitenkaan hahmotu siirtomaakontekstissa ”neutraaliksi” jäsennykseksi vaan nostaa hallitsijoiden kristinuskon hyväksytyimmän uskonnon rooliin.  

Lukijoina jäimme kirjan kokonaisuudesta kaipaamaan omia lukujaan jo johdantoluvussa tärkeiksi tapausesimerkeiksi tunnistetuista maista, eli Ranskasta, Intiasta, Kiinasta ja Yhdysvalloista. Voisi väittää, että nämä ovat Neuvostoliiton ohella jopa ne tunnetuimmat tapausesimerkit sekularismista. Osa lukijoista saattaa siis pettyä, kun tämän nimisessä kirjassa näitä käsitellään vain vähän.

Toisaalta Suomen käsittely mietityttää. Suomesta kerrotaan Ojajärven sekä Utriaisen ja Mahlamäen luvuissa, jotka ovat molemmat melko spesifejä tapausesimerkkejä, eivät esimerkiksi suurten valtiollisten linjojen hahmottelua, kuten osa muista luvuista on. Tulisiko tämä lukea niin, että Suomesta ei oikeastaan löydy laaja-alaisesti vaikutusvaltaista sekularismin perinnettä? Jos kyllä, niin tämä Suomea koskeva kiteytys jää rivien väliin. Kenties tätä ja muita kirjassa polveilevia teemoja olisi voinut käsitellä esimerkiksi yhteenvetoluvussa, jota teoksessa ei ole. Yhteenveto-osassa olisi voinut palata myös johdannossa esitettyyn sekularismien typologiaan.

Kokonaisuutena kirja on kuitenkin luettavuutensa ja asiapitoisuutensa vuoksi suositeltava kaikille uskonnon ja yhteiskunnan teemoista kiinnostuneelle. On hyvä saada aiheesta tietoteos myös suomeksi. Kirja pureutuu epäilemättä ajankohtaiseen kysymykseen uskonnon ja sosiaalisen elämän ideologisesta jäsentämisestä – vaikka Suomi ei polttavin esimerkki sekularismista ehkä olekaan.

Timo Kallinen ja Teuvo Laitila (toim.): Sekularismit. Uskonnon ja maallisen rajankäyntejä.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2025.