Onko kolminaisuusoppi hengellisen elämän ytimessä vai unohtuneena marginaalissa?

Pyhä Kolminaisuus on kristillisen teologian keskeisin mysteeri – perusta, josta koko kristillinen oppi rakentuu. Silti käytännön spiritualiteetissa kolminaisuus vaikuttaa usein jäävän sivuun, ikään kuin vaikeasti ymmärrettäväksi koettu opillinen muotoilu olisi irrallaan hengellisestä kokemuksesta.

Katolisen kirkon katekismus kuvaa kolminaisuutta valona, joka tekee muista totuuksista ymmärrettäviä. Myös Suomen evankelis-luterilaisen kirkon katekismus korostaa, että ”Jumala on kuitenkin ilmoittanut meille itsestään kaiken, mikä on tarpeen, jotta voimme elää uskossa häneen. Jumala lähestyy meitä Luojana, Lunastajana ja Pyhittäjänä. Hän on kolmiyhteinen Jumala: Isä, Poika ja Pyhä Henki.” Varhaisten kirkkoisien mukaan kolminaisuus ei ole vain yksi dogma muiden joukossa, vaan uskon näkökulma, josta käsin kaikki muu saa merkityksensä.

Traditio kehittyi terminologisesti

Tavat puhua Kolminaisuudesta rakentuivat vähitellen kirkon ensimmäisinä vuosisatoina, vastauksena Kristusta ja Pyhää Henkeä koskeviin kysymyksiin. Latinankielisessä lännessä määriteltiin Jumala yhtenä substanssina ja kolmena persoonana (una substantia, tres personae), kun taas kreikankielinen itä käytti käsitteitä ousia ja hypostasis ilmaisemaan Jumalan olemusta ja persoonaa.

Nikean kirkolliskokous (325) määritteli Pojan olevan yhtä olemusta (homoousios) Isän kanssa, mikä oli ratkaiseva askel kristillisen Jumala-käsityksen kannalta. Tämä määritelmä torjui areiolaisen tulkinnan ja vahvisti uskon Jumalan täydelliseen itseilmoitukseen Pojassa. Konstantinopolin (381) ja Khalkedonin (451) kirkolliskokoukset kehittivät tätä edelleen – tavoitteenaan juuri terminologian selkiyttäminen, integroiden siihen myös Pyhän Hengen aseman Jumalan persoonana.  Klassinen kolminaisuusoppimuodostui vuosisatojen aikana .Jumalan ykseys ja persoonien ero säilyi jännitteisessä, mutta dogmaattisesti hedelmällisessä tasapainossa.

Kolminaisuuden teologia ei jäänyt oppijärjestelmän tasolle, vaan se vaikutti myös kirkon rukouselämään. Liturginen kieli muuttui vähitellen trinitaariseksi: rukoukset suunnattiin yhä useammin Isälle Pojan kautta Pyhässä Hengessä, ja rukouksiin liitetyt doxologiat  (ylistykset) ilmaisivat Jumalan kolmiyhteisen rakenteen yhä eksplisiittisemmin. Erityisen oleellista oli käyttää sanaa ”ja” korostamaan persoonien tasaveroisuutta: ”Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen”. Jumalaa ei enää kohdattu vain ykseytenä, vaan yhteytenä – relationaalisena olemuksena.

Trinitaarinen kieli mysteerin säilyttäjänä

Professori Philip Cary korostaa, että kolminaisuusoppi ei pyri ratkaisemaan Jumalan salaisuutta, vaan varjelemaan sitä. Kyse ei ole matemaattisesta paradoksista (”kuinka yksi voi olla kolme”), vaan siitä, että Jumala on rakkauden suhde – ei jakaantuneena kolmeksi Jumalaksi, vaan kolmena persoonana yhdessä olemuksessa. Cary kutsuu tätä “logiikaksi ilman aritmetiikkaa”, jossa teologinen kieli toimii suojarakenteena, joka estää harhauttavat yksinkertaistukset mutta säilyttää mysteerin eheyden.

Kolminaisuus ei ole vain oppi, vaan tapa puhua Jumalasta, joka on suhteessa itseensä

Tässä mielessä kolminaisuus ei ole vain oppi, vaan tapa puhua Jumalasta, joka on suhteessa itseensä. Jumalan rakkaus ei ole ulkoinen teko, vaan Hänen olemuksensa. Läntisessä traditiossa onkin Augustinuksesta lähtien korostettu, miten Isä rakastaa Poikaa, Poika vastaanottaa rakkauden ja vastaa siihen, ja tämä rakkauden liike on Pyhä Henki. Näin puhe Kolminaisuudesta ilmaisee Jumalan sisäisen elämän, joka on dynaaminen, vuorovaikutuksellinen ja itseään lahjoittava.

Kolminaisuus, spiritualiteetti ja osallistumisen mysteeri

Kristillinen spiritualiteetti ei ole irrallaan tästä kolminaisesta todellisuudesta, vaan pikemminkin osallistumista Jumalan omaan elämään. Rukous, joka osoitetaan Isälle Pojan kautta Pyhässä Hengessä, heijastaa tätä trinitaarista rakennetta. Kolminaisuus ei ole siis ainoastaan teoreettinen oppi, vaan eksistentiaalinen rakenne, joka muovaa kristityn elämää, rukousta ja Jumala-suhdetta.

Philip Sheldraken mukaan kolminaisuus tarjoaa antropologisesti merkittävän näkökulman: jos Jumala on suhde, myös ihmisyys on olemukseltaan relationaalinen. Persoona ei ole autonominen yksikkö, vaan olento, joka toteutuu suhteessa toisiin – aivan kuten Jumala toteutuu Isän, Pojan ja Hengen yhteydessä.

Sheldrake esittää tästä tulkinnasta neljä johtopäätöstä. Ensinnäkin ihmiselämän totuus on olemista suhteessa – erityisesti itsensä lahjoittavassa, rakastavassa suhteessa. Toiseksi, relationaalisella Jumalalla on poliittisia ja eettisiä seurauksia, kuten tasa-arvon ja keskinäisriippuvuuden korostaminen kristillisessä teologiassa. Kolmanneksi, vapautuksen teologiat painottavat tätä näkökulmaa ja esittävät, että ei ainoastaan yksilöiden, vaan myös yhteiskuntien tulisi heijastaa kolminaisuutta – ihmiskunnan historian päämäärä on tulla yhteiskunnaksi ”todellisessa merkityksessä”. Neljänneksi, Jumalan relationaalinen olemus on ontologinen totuus: Jumalaa voidaan ymmärtää vain suhteessa. Esimerkiksi ortodoksipiispa John Zizioulasin hahmotteleman koinonia-mallin mukaan vain yhteys tekee olemisesta mahdollista.

Jumalan ykseys koostuu persoonien välisestä vapaasta ja rakastavasta suhteesta. Tämä näkökulma haastaa modernin yksilökeskeisyyden ja palauttaa yhteyden kristillisen ihmisyyden perustaksi. Kolminaisuus ei ole vain teologinen abstraktio, vaan hengellisen elämän perusta – Jumalan suhteellinen olemus kutsuu meitä elämään toisiamme varten.

Onko kolminaisuusoppi jo marginaalissa?

Huolimatta kolminaisuusopin keskeisyydestä monet tutkijat ovat havainneet, että sen käytännöllinen merkitys spiritualiteetissa on vähentynyt. Trinitaarinen kieli katoaa  liturgioista, rukouksista ja julkisesta teologiasta. Vuoden 2024 Vihreä rukouskirja on tästä hyvä esimerkki: vaikka kokoelma sisältää hengellisesti koskettavia ja ajankohtaisia rukouksia, kolminaisuusopilliset rakenteet puuttuvat lähes kokonaan. Tämä ei ole pelkästään liturginen yksityiskohta, vaan ilmentää laajempaa siirtymää pois klassisesta trinitaarisesta ajattelusta – pois Jumalan sisäisen elämän tarkastelusta kohti yksinkertaistetumpia ja usein epätraditionaalisia Jumalakäsityksiä.

Trinitaarinen spiritualiteetti tänään?

Keskustelu kolminaisuusopista ei ole dogmaattinen kuriositeetti vaan linkittää nykypäivän spiritualiteetin haasteet keskusteluun kielestä ja traditiosta tässä ajassa. Rukous ja jumalanpalvelus ovat kielellisiä tekoja, jotka muovaavat Jumalasuhdetta. Kolminaisuuden kieli kietoutuu traditioon, mutta sen hengellinen ydin – suhde, lahja, ykseys – voi avautua myös toisin. Esimerkiksi suhteessa hindulaiseen Advaita vedanta -perinteeseen on pohdittu, missä määrin olisi kristinuskolle tärkeää pitäytyä kreikkalaisen filosofian pohjalle määrittyvässä teologisessa ajattelussa, vai voidaanko kolminaisuusopilla nähdä yhtymäkohtia nondualistisessa Sat–Cit–Ananda (oleminen, tietoisuus, autuus) ajattelussa, joka puhuu tutun oloisesti myös kolminaisuuden sisäisestä rytmistä.

Voidaankin kysyä, missä määrin oikea oppi ilmentää ykseyttä, vai voiko suhteen mysteeri tulla todeksi myös uudella kielellä, uusissa yhteyksissä? Kysymys on siitä, miten kieli, joka on sidottu historiallisiin käytäntöihin, voi edelleen ilmaista suhteen mysteeriä. Kristillinen spiritualiteetti ei ole irrallista oppia – vaan kielessä ja yhteydessä todeksi tulevaa Kolminaisuuden elämää.

Yksilöityneessä kulttuurissa, jossa suhde toiseen on usein katkonainen tai instrumentaalinen, kolminaisuuden relationaalinen malli voi toimia parantavana paradigmana ja tarjota myös vastauksen moniin nykyajan eksistentiaalisiin ja yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Jokainen yhteisö – ei vain seurakunta, vaan myös perhe, työpaikka tai ystävyyssuhde – voi olla trinitaarisen olemassaolon näyttämö. Kun opimme kuuntelemaan, antamaan anteeksi ja näkemään toisemme lahjoina, ihmissuhteista tulee hengellisiä harjoituksia. Samalla liturgiset käytännöt, erityisesti ehtoollinen, tuovat kolminaisuuden konkreettiseksi: ne liittävät yksilön Jumalan itsensä antavaan elämään. Jumala ei ole sulkeutunut yksikkö, vaan avoin yhteys, joka kutsuu luotuja ja koko luomakuntaa osallistumaan omaan elämäänsä. Tämä on kristillisen pelastuksen syvin sisältö: ei vain vapautuminen synnistä, vaan osallisuus Jumalan itsensä elämään.

Kirjoittaja

Linkit ja kirjallisuus

Cary, Philip: The Nicene Creed: An Introduction. Bellingham: Lexham Press 2023.
Katolisen kirkon katekismus. Porvoo: KATT 2011.
Keating, Daniel A. & Ortiz, Jared: Nicene Creed: A Scriptural, Historical and Theological Commentary. Michigan: Baker Academic 2024.
Michael Downey: Altogether Gift. A Trinitarian Spirituality. Dominican Publications. Orbis Books, Maryknoll NY, 2000.
Suomen evankelisluterialaisen kirkon katekismus. Kirkon keskusrahasto.
Sheldrake, Philip: Explorations in Spirituality: History, Theology and Social Practice. New York: Paulist Press, 2010.
Viljanen-Pihkala, Anna-Maija & Kantala, Pirjo (toim.): Vihreä rukouskirja. Helsinki: Kirjapaja 2024.
Zizioulas, John: Being as Communion: Studies in Personhood and the Church. Crestwood, NY: St Vladimir’s Seminary Press, 1997.