Nikean tunnustus: taustaa, teologiaa ja tulevaisuudennäkymiä 

1700 vuotta sitten, kesällä 325, pidetty Nikean kirkolliskokous on merkkipaalu. Aikalaisille se oli yksi osoitus kirkon uudesta asemasta Rooman imperiumissa – tapahtuma, joka teki teologiasta julkista uudella tavalla. On kuitenkin vaikea sanoa, millaista on ”nikealainen teologia”. Nikean tunnustukseen ja teologisiin perusratkaisuihin sisältyy filosofisia jännitteitä ja teologisia aukkoja, joita työstettiin kirkolliskokouksissa vielä vuosisatojen ajan. Tämän vuoksi Nikealla on pysyvä merkitys niin kirkkohistorialle kuin tulevaisuuden teologiallekin.

Nikean kirkolliskokouksen tunnetuin päätös on tunnustus (kr. symbolon), jonka piispat hyväksyivät perinteisen päiväyksen mukaan 19.6.325. Tässä artikkelissa käsittelen tunnustuksen taustoja ja teologiaa sekä esittelen sen suomennoksen. Tarkastelen lyhyesti myös kokouksen tuomitsemia teologisia kantoja.

Kiistat kirkolliskokouksen taustalla

Aleksandrian piispa Athanasioksen narratiivi on hallinnut Nikean kirkolliskokouksen merkitystä vuosisatojen ajan. Monet tutkijatkin ovat seuranneet Athanasiosta areiolaiskiistan ymmärtämisessä. Uusin tutkimus, kuten Samuel Fernándezin työ, on kyseenalaistanut tätä narratiivia ja siirtänyt Eusebios Kesarealaisen keskiöön. Myös Areioksen merkitys näyttäytyy uudella tavalla, kun muistetaan, että teologiset linjaerot Isän ja Pojan suhteesta jakoivat ennen kaikkea kokoukseen osallistuneita piispoja.

Piispakunnan sisäinen jakautuminen näkyy kokouksen tuomitsemissa opetuksissa eli anateemoissa (kr. anatema, ns. kirkonkirous). Areiosta tai muita ei mainita anateemoissa nimeltä, ei edes niitä piispoja, jotka eivät kokouksessa hyväksyneet Nikean tunnustusta. Kokouksen historiallisessa asetelmassa ”areiolaiset” eivät olleet ”nikealaisten” harhaoppisia vastustajia vaan nämä ryhmänimitykset ovat tulleet laajasti käyttöön vasta kokouksen jälkeen.

Areios, joka ei ollut piispa vaan presbyteeri Aleksandriasta, lienee ollut opetuksissaan radikaalimpi kuin ainakin jotkut Nikean kokouksen piispoista. Näyttää kuitenkin siltä, että hän on joutunut myös pinnan alla kyteneen piispojen välisen konfliktin ukkosenjohdattimeksi ja jonkin verran myös olosuhteiden uhriksi. Tästä saattaa kertoa se, että keisari näki kokouksen jälkeen vaivaa Areioksen kirkollisen aseman palauttamiseksi. Lähteiden valossa näyttää siltä, että konflikti on ollut varsinkin Aleksandrian (Aleksanteri) ja Antiokian (Eustathios) piispojen välinen, ja muut piispat ovat ryhmittyneet kiistassa tämän perusjaon mukaisesti.

Esimerkiksi Nicomedian ja Kesarean piispat, molemmat Eusebioksia nimeltään, ryhmittyivät kokouksen alkuvaiheessa sittemmin tappion kokeneelle puolelle eli Aleksanteria vastaan. Aiemmin keisari oli lähettänyt Cordoban piispa Ossiuksen tekemään esiselvitystä asiasta. Ossius päätyi Aleksanterin linjoille keskeisessä kysymyksessä: onko Poika ymmärrettävä samalla tavalla ikuiseksi kuin Isä. Alakynteen joutunut Areios pyrki kirjeissään osoittamaan, että hänen opetuksensa ei poikkea siitä, mitä hänen piispansa Aleksanteri itsekin on julkisesti opettanut.

Piispoista tuskin ketkään pitivät itseään Areioksen seuraajina. Konfliktin juuret ovat syvemmällä niin teologisesti kuin historiallisestikin. Origeneen ajattelu ja reseptio ovat tärkeä elementti Nikeaan johtaneessa Isän ja Pojan olemusta koskeneessa kiistassa. Useimmat piispoista voidaan nähdä erilaisina Origeneen teologisen perinnön jatkajina. Samalla tulee muistaa, että kiista Isän ja Pojan olemuksesta ei ollut ainoa Nikean ratkaistavista kysymyksistä. Piispoja jakoivat myös kysymys pääsiäisen viettämisen ajankohdasta ja vainoissa langenneiden ottamisesta takaisin kirkon yhteyteen sekä muista kirkon elämään vaikuttavista asioista.

Tunnustuksen teksti ja suomennos

Nykyisin termi ”Nikean uskontunnustus” viittaa tavallisesti Nikean-Konstantinopolin uskontunnustukseen, joka on eri teksti kuin vuonna 325 hyväksytty tunnustus. Termi ”Nicaenum” on jo vuosisatoja sitten vakiintunut viittaamaan tähän myöhempään tunnustukseen. Konstantinopolin kirkolliskokouksesta vuodelta 381 ei ole säilynyt pöytäkirjoja. Khalkedonin kirkolliskokouksen piispat merkitsevät Nikean ja Konstantinopolin kirkolliskokousten tunnustuksen tiedoksi vuonna 451. Tätä varhaisempia tekstimuotoja Nikean-Konstantinopolin tunnustuksesta ei tunneta. Tutkijat ovat kuitenkin melko varmoja, että tunnustus tavalla tai toisella liittyy Vuoden 381 kirkolliskokoukseen.

Tunnustukset N (325) ja NC (381/451) ovat siis täysin eri tekstit. Tekstihistoriallisesti NC ei ole N:n täydennys. Varhaisessa kirkossa oli eri puolilla käytössä lukuisia erilaisia tunnustuksia. Liturgisesti ne kuuluivat 300-luvulla ennemminkin vielä kasteiden kuin jumalanpalvelusten yhteyteen. Nikean tunnustuksella (N) ei tiedetä olleen minkäänlaista jumalanpalveluskäyttöä. Monissa nykyisissä kirkollisissa käsi- ja laulukirjoissa käytetty otsikointi usein hämärtää eroa N:n ja NC:n välillä, oppikirjatkin ovat tässä asiassa toisinaan epätarkkoja.

Käännökseni Nikean tunnustuksesta (N) perustuu tekstiin siinä muodossa kuin Fernández (FNS 32) esittää sen tuoreessa Nikean kirkolliskokouksen lähteitä kokoavassa teoksessaan:

Me uskomme yhteen Jumalaan Isään kaikkivaltiaaseen, kaikkien näkyvien ja näkymättömien tekijään; ja yhteen herraan Jeesukseen Kristukseen, Jumalan Poikaan, Isästä ainokaisena syntyneeseen, mikä merkitsee: Isän olemuksesta (ousia), Jumala Jumalasta, valo valosta, tosi Jumala tosi Jumalasta, syntynyt eikä tehty, Isän kanssa samaolemukselliseen (homoousios), jonka kautta on tullut kaikki, mitä on taivaassa ja mitä on maassa, joka meidän ihmisten vuoksi ja meidän pelastuksemme vuoksi laskeutui ja tuli lihaksi, tuli ihmiseksi, kärsineeseen ja kolmantena päivänä ylösnousseeseen, taivaisiin nousseeseen, elävät ja kuolleet tuomitsemaan tulevaan; ja Pyhään Henkeen. Katolinen ja apostolinen kirkko kiroaa ne, jotka sanovat, että ”oli jolloin häntä ei ollut” tai ”häntä ei ollut ennen syntymäänsä” tai että hän ”tuli tyhjästä” tai että Jumalan Poika on eri olemusta tai ainetta (hypostasis, ousia), tai väittävät että hän on luotu, muuntuva tai muuttuva.

Käännökseni hyödyntää aiempien suomennosten (Thurén, Pihkala) joitain ratkaisuja, mutta pyrkii esittämään tunnustuksen kokouksen päätöksenä, joka ei vielä silloin ollut arvovaltainen ja hiottu klassikkoteksti vaan kokouksessa aikaansaatu kompromissi. Aiemmat suomennokset jättävät anateemat varsin vähälle huomiolle ja ovat kielelliseltä rekisteriltään hiottuja, jopa liturgisia. Omassa käännöksessäni korostuu tunnustuksen tilannesidonnaisuus, luettelomaisuus ja jopa arkaaisuus. Tunnustuksen lauserakenne ei ole siirrettävissä luontevalle suomen kielelle, tekstin pilkuttaminen on paikoin ongelmallista, sanasto on toisteista eikä kokonaisuus ole huippuunsa hiottua proosaa vaan kokouksen päätös on samanaikaisesti jonkinlainen teologinen muistio.

Nikean tunnustus on kompromissi. Piispojen tehtävänä oli ottaa kantaa ja päästä sopuun tietyistä kysymyksistä. Moniin sanavalintoihin liittyvät teologiset nyanssit tarkentuivat myöhempinä vuosisatoina ja niiden käyttö myös standardisoitui hiljalleen. Tätä myöhempää kehitystä ei tule projisoida Nikeaan vaan nähdä kokouksen päätökset omassa kontekstissaan. Myöhempi opillinen kehitys vaikuttaa herkästi sekä käännösvalintoihin että tunnustuksen teologiseen tulkintaan. Tästä syystä olen omassa käännöksessäni suosinut paikoin varsin avoimia sanamuotoja. Uskon tämän tekevän oikeutta Nikeaan kokoontuneiden piispojen kokouksenjälkeisille tunnelmille: moni asia jäi auki.

Nikea oli lähtölaukaus, ei maaliviiva

Nikean kirkolliskokous ratkaisuineen on erittäin mielenkiintoinen sekä teologisesti että historiallisesti. Uusimman tutkimuksen valossa on syytä olla kriittinen Nikean ja ”nikealaisten” narratiivia kohtaan. Konfliktit kirkolliskokouksen taustalla ovat vaikeasti hahmotettavissa, ja konsiilin ratkaisut herättävät niin historiallisia kuin teologisiakin kysymyksiä.

Vaikka Nikea teki teologiasta uudella tavalla julkista, monille teologisille keskusteluille se oli ennemminkin lähtölaukaus kuin maaliviiva. Kirkko oli siirtynyt uuteen aikaan keisarin ohjaamana. Kirkolliskokouksen hyväksymä uskontunnustus on kiehtova dokumentti tästä vaiheesta. Nikean kiehtovuutta vain lisää se, että vielä 1700 vuoden jälkeenkin se vaikuttaa teologiseen ajatteluun ja kirkkojen toimintaan kaikkialla maailmassa.

Kirjoittaja

Linkit ja kirjallisuus

Ayres, L. (2006). Nicaea and its Legacy: An Approach to Fourth-Century Trinitarian Theology. Oxford University Press.

Fernández, S. (2024). Fontes Nicaenae Synodi: The Contemporary Sources for the Study of the Council of Nicaea (304-337). Brill Schöningh.

Fernández, S. (2025). Nicaea 325: Reassessing the Contemporary Sources. Brill Schöningh.

Kim, Y. R. (2021). The Cambridge companion to the Council of Nicaea. Cambridge University Press.

Kinzig, W. (2017). Faith in Formulae: a Collection of Early Christian Creeds and Creed-related Texts. Vol. 1. Oxford University Press.

Kinzig, W. (2024). A History of Early Christian Creeds. De Gruyter.

Salminen, J. (2025). ”Nikean kirkolliskokous vuonna 325: näkökulmia uskonnonopetukseen.” Synsygus 2/2025. 12-14.