Nikean kaanonit: kirkolliskokouksen 1700 vuotta vanhojen säädösten vaikutukset näkyvät edelleen Suomen kirkoissa

Kirkko on instituutio, jolla on lähes 2000-vuotinen historia. Monet kristillistä elämää ja kirkon järjestystä määrittävät periaatteet pohjautuvat varhaisen kirkon säädöksiin. Nikean kirkolliskokouksen (325) päätökset pääsiäisen ajankohdasta, kirkon hallinnosta ja avioliiton edellytyksistä vaikuttavat edelleen kirkkojen elämään nyky-Suomessa.

Pääsiäinen on yksi vuoden liikkuvista pyhäpäivistä, jota vietetään Suomessa aikaisintaan 22. maaliskuuta ja viimeistään 25. huhtikuuta. Ajankohta perustuu Vähä-Aasian Nikeassa vuonna 325 kokoontuneen kirkolliskokouksen päätökseen, jolla pääsiäisen ajankohta sidottiin kevätpäiväntasaukseen: vuosittaista Kristuksen ylösnousemuksen juhlaa vietetään kevätpäiväntasauksena tai sen jälkeen olevan täydenkuun jälkeisenä sunnuntaina. Näin tämä 1700 vuotta sitten tehty päätös määrittää edelleen ajankohdan niin lasten virpomiskäynneille palmusunnuntaina kuin öisen pääsiäisliturgian viettämisellekin – pääsiäismunilla herkuttelua unohtamatta!

Nikeaan kokoontuneet piispat tavoittelivat yhtenäistä käytäntöä tilanteessa, jossa kirkko oli levinnyt eri puolille Rooman valtakuntaa ja pääsiäisen viettämisen ajankohdassa oli paikallista vaihtelua. Yksi 300-luvun kirkollisen kehityksen yleispiirteistä olikin siirtyminen paikallisten käytänteiden moninaisuudesta kohti suurempaa yhdenmukaisuutta. Tässä kehityksessä Nikean kirkolliskokouksella oli merkittävä rooli.

Pääsiäisen ajankohtaa koskevan päätöksen lisäksi Nikean kirkolliskokouksessa laadittiin kaikkiaan kaksikymmentä kirkollisia sääntöä eli kaanonia, joilla tavoiteltiin kirkollisen elämän ohjaamista yhteisten suuntaviivojen mukaisesti. Nikean kaanonit käsittelivät muun muassa kasteen toimittamista, piispallista hallintoa ja pappeuden vaatimuksia.

Suomen kirkoissa suhtaudutaan eri lailla kaanonien velvoittavuuteen

Nikean kirkolliskokouksen kaanoneja pidetään velvoittavina nykyisessä katolisessa ja ortodoksisessa kirkossa. Niiden piirissä korostetaan laajemminkin koko ensimmäisen vuosituhannen kanonisen perinteen pysyvyyttä. Kaanonien velvoittavuus on jopa kirjattu lakiin Suomen ortodoksisesta kirkosta. Siinä todetaan, että Suomen ortodoksinen kirkko perustuu Raamatun, perimätiedon ja ortodoksisen kirkon dogmien lisäksi kaanonien ja muiden kirkollisten sääntöjen varaan.

Kaanonien velvoittavuus ei välttämättä tarkoita kirkollisten perinteiden yhdenmukaisuutta. Tämä näkyy hyvin kysymyksessä papiston naimattomuudesta eli selibaatista. Nikean kirkolliskokouksessa keskusteltiin papiston nuhteettomuudesta ja puhtaudesta, mutta sen kaanoneissa ei vaadittu papistolta naimattomuutta. Nikean kirkolliskokouksen jälkeinen kehitys johti siihen, että 400-luvulle tultaessa piispoilta edellytettiin selibaattia. Sen sijaan pappien naimattomuudessa itäinen ja läntinen kanoninen perinne kehittyivät eri suuntiin. Niinpä Suomen ortodoksisessa kirkossa piispat elävät selibaatissa, mutta papeiksi vihitään etupäässä naimisissa olevia miehiä. Suomen katolisessa kirkossa selibaattivaatimus ulottuu piispan ohella myös pappeihin.

Protestanttisen reformaation perinteestä ammentavassa Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa ei katsota, että Nikean kaanonit määrittelisivät nykypäivän kirkollista elämää ja järjestystä. Taustalla on 1500-luvun reformaation kritiikki Uuden testamentin jälkeistä kirkollisen elämän kehitystä kohtaan. Reformaattorit hylkäsivät monia ”perinnäissääntöjä”, joiden ei katsottu pohjautuvan Raamattuun vaan olevan inhimillistä alkuperää. Kriittinen arvio kohdistui myös kaanoneihin eikä protestanttisissa kirkoissa tunnistetakaan jakamattoman kirkon kanonisen perinteen velvoittavuutta. Niinpä esimerkiksi Nikean kirkolliskokouksessa esillä ollut kysymys papiston selibaatista ei ole nykyisin olennainen Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa, mutta reformaatiossa asiasta vielä keskusteltiin.

Nikean kaanonit vaikuttavat kirkkojen hallintoon

Kanoniseen perinteeseen suhtautumisen eroista huolimatta Nikean kaanoneissa ilmaistujen periaatteiden vaikutushistoria ulottuu monin tavoin luterilaisen, ortodoksisen ja roomalaiskatolisen kirkon elämään nykypäivän Suomessa.

Nikean kirkolliskokouksen kaanonien vaikutus näkyy esimerkiksi piispan viran keskeisyytenä kirkkojen päätöksenteossa, kirkon hiippakunnallisessa rakenteessa ja piispan kaitsennallisen roolin korostamisena.

Nykypäivän Suomessa kohtaavat Rooman ja Konstantinopolin piispojen hallintoalueet, kun yhdellä ja samalla maantieteellisellä alueella toimii sekä Rooman paavin alainen roomalaiskatolinen Helsingin hiippakunta että Konstantinopolin patriarkaatin alainen Suomen ortodoksinen kirkko

Nikean kaanonien piispakeskeisyyden periaate toteutuu selkeimmin Suomen katolisessa kirkossa, jossa piispa vastaa hallinnosta nimittämiensä ja johtamiensa neuvostojen avustamana. Toisin on ortodoksisessa ja luterilaisessa kirkossa, joissa korkeinta valtaa eivät käytä piispat vaan maallikkojen, pappien ja piispojen muodostama kirkolliskokous. Suomessa luterilaisen ja myös ortodoksisen kirkon hallintoa ohjaa kanonisen perinteen sijaan ensisijaisesti kirkkolaki ja laajemminkin kansallisen lainsäädännön kehikko.

Kiinnostavasti Suomi muodostaa alueen, joka kuuluu samanaikaisesti kahden varhaisen kirkon ajoista asti erityistä arvostusta nauttivan piispanistuimen alaisuuteen. Nikean kaanoneissa tunnustettiin neljän suurkaupungin – Rooman, Aleksandrian, Antiokian ja Jerusalemin – piispojen erityiset valtaoikeudet. Pian Nikean kirkolliskokouksen jälkeen Konstantinopolin eli ”Uuden Rooman” piispalle myönnettiin ”arvon etuoikeus Rooman piispan jälkeen”. Nykypäivän Suomessa kohtaavat Rooman ja Konstantinopolin piispojen hallintoalueet, kun yhdellä ja samalla maantieteellisellä alueella toimii sekä Rooman paavin alainen roomalaiskatolinen Helsingin hiippakunta että Konstantinopolin patriarkaatin alainen Suomen ortodoksinen kirkko.

Avioliitto nykypäivän kirkkokurin kohteena?

Avioliitto on historiallisesti keskeinen kirkon ja yhteiskunnan sekä yksittäisten kristittyjen ja heidän perheittensä elämään liittyvä instituutio. Nikean kirkolliskokouksessa avioliittoa koskevat kysymykset liittyivät kirkkokuriin: erilaisiin tulkintoihin puhtaasta kristillisestä elämästä ja pappeuden arvokkuudesta sekä (uudelleen)avioitumisen edellytyksistä ja esteistä. Vaikka kirkkokurin harjoittaminen ei nykyisin ole keskeistä seurakuntaelämässä, arvioidaan Suomessa edelleen kirkon jäsenten kelpoisuutta juuri avioliittoa koskevissa kysymyksissä. Yksi osoitus tästä on ennen avioliittoon vihkimistä katolisten, luterilaisten ja ortodoksisten seurakuntien suorittama omien jäsentensä avioliiton esteiden tutkinta, jolla varmistetaan avioliiton laillisuus.

Kysymys eronneiden vihkimisestä uuteen avioliittoon oli pitkään luterilaisessa kirkossa kiistanalainen. Se on edelleen ajankohtainen kanonisen oikeuden, kirkkokurin soveltamisen ja sielunhoidon kysymys roomalaiskatolisessa kirkossa, jossa suhtaudutaan torjuvasti avioeron myöntämiseen ja toiseen avioliittoon vihkimiseen. Ortodoksisessa kirkossa maallikkojen uudelleenavioituminen on ollut mahdollista jo ensimmäisen vuosituhannen jälkipuoliskolta. Viime vuosina Suomen ortodoksisen kirkon piispainkokous on päätöksissään tulkinnut kanonista perinnettä siten, että myös pappien uudelleenavioituminen on tullut mahdolliseksi.

Nykyisin kirkkojen piirissä rajataan hengellisin, moraalisin ja opillisin perustein ennen muuta samaa sukupuolta olevien parien oikeutta kirkolliseen avioliittoon. Luterilaisen kirkon piispainkokous on avannut keskustelun rinnakkaisten avioliittokäsitysten mahdollisuudesta, mikä loisi edellytykset samaa sukupuolta olevien parien vihkimisestä avioliittoon. Ortodoksisen ja katolisen kirkon piirissä ei ole lähdetty keskustelemaan avioliittokäsityksen laajentamisesta.

Muuttuvat ja ajankohtaiset avioliitoa koskevat käytänteet ja opetus osoittavat, että kanonisen perinteen avioliittoa koskevalla kiinnostuksella ja siihen liittyvällä kirkkokurin soveltamisella on kirkkojen piirissä huomattavaa jatkuvuutta 300-luvulta nykypäivään.

Kirjoittaja

Linkit ja kirjallisuus

Ferguson, Everett (2008). Creeds, Councils, and Canons. Teoksessa Susan Harvey & David Hunter (toim.), The Oxford Handbook of Early Christian Studies. Oxford: Oxford University Press, 427–445.

Ohme, Heinz (2012). Sources of the Greek Canon Law to the Quinisext Council (691/2): Councils and Church Fathers. The Formation of Ecclesiastical Law in the Early Church. Teoksessa Wilfried, Hartmann & Kenneth Pennington (toim.), The History of Byzantine and Eastern Canon Law to 1500. Washington: The Catholic University of America Press, 24–114.

Ortodoksisen kirkon kanonit selityksineen (1980). Suomentanut Antti Inkinen. Kuopio: Ortodoksisen kirjallisuuden julkaisuneuvosto.