Credo – Nikean uskontunnustus länsimaisen musiikin historiassa

Länsimaisen taidemusiikin kuluttajille Nikean uskontunnustus on tuttu monien sävellettyjen messujen Credo-osien myötä. On sitten kyse J.S. Bachin (1685–1750) monumentaalisen H-mollimessun toisesta osasta tai vaikkapa Einojuhani Rautavaaran (1928–2016) Missa a cappellan hypnoottisesta Credosta, on tekstinä Nikean-Konstantinopolin uskontunnuksen latinankielinen versio.

Liturgiaa yksiäänisesti ja korvakuulolta

Varhaisten kristittyjen jumalanpalveluselämän musiikista on säilynyt jälkipolville vain tekstejä. Yhdessä laulettujen laulujen soivaa muotoa ei siis tunneta. Ilmeisesti kuitenkin Vanhan testamentin laulut olivat kokoontumisissa yhtä merkityksellisiä kuin uudet laulut, joihin vaikutti paikallinen musiikkikulttuuri. Kun kirkko kasvoi, liturgiset käytänteet ja sen myötä musiikkikin vakiintuivat paikallisesti niin idässä kuin lännessä. Hymnien, psalmien ja litanioiden lisäksi myös messun niin sanottuja pysyviä eli ordinarium-osia alettiin laulaa osana liturgiaa.

Katolisen jumalanpalveluksen alueellinen jakautuminen läntisessä kirkossa hajautti myös liturgista laulua varhaisella keskiajalla. Yksiääniset latinaksi lauletut messun sävelmät poikkesivat toisistaan eri puolilla läntistä kirkkoa. Samaan aikaan idän kirkossa, kuten Armeniassa ja Georgiassa, liturgiaa laulettiin kansankielellä. Varhaisimpia merkintöjä läntisen kirkon messussa lauletusta Nikean uskontunnustuksesta on löydetty 500-luvun Espanjasta. Karolingien messussa sitä laulettiin 700-luvulta lähtien.

Koska nuottikirjoitusta ei varhaisella keskiajalla vielä ollut, sävelmiä opeteltiin korvakuulolta. Ensimmäiset neumein eli varhaisin nuottimerkein muistiin kirjoitetut messun sävelmät läntisen kirkon alueella ovat peräisin 800–900-luvuilta. Roomalaisessa liturgiassa uskontunnusta alettiin laulaa vasta uuden vuosituhannen alkaessa, kun keisari Henrik II (973–1024) vaati sitä osaksi Roomassa pidettyä kruunajaismessuaan. Varhaisin säilynyt Credon yksiääninen sävelmä onkin 1000-luvulta.Eri puolilla läntistä kirkkoa laulettujen ordinarium-osien moninaisuuden keskellä Credoa laulettiin yleensä yhdellä päämelodialla.

Moniääninen messun musiikki

Ensimmäisen vuosituhannen päättyessä moniäänisyys eli polyfonia lisääntyi musiikissa. Moniäänisten laulujen säveltäminen vaati taitoa säveltäjältä. Toisiinsa sopivien melodioiden lisäksi sävellyksissä alkoi olla monimutkaisempia rytmejä ja erilaisia tahtilajeja. Erityisesti messun vaihtuvien osien eli proprium-musiikin kohdalla musiikin moni-ilmeisyys herätti kirkossa huolta. Muun muassa Paavi Johannes XXII (1249–1334) pohti, saastuttavatko yleistyneet nopeakestoiset nuotit jumalanpalvelusten musiikin. Paavia häiritsi myös uudessa polyfonisessa ars nova -tyylissä se, ettei laulujen sanoista saanut enää selvää.

Koskettavaa on, kuinka säveltäjä on erityisesti korostanut ex Maria virgine -tekstiä, jonka kohdalla koko sävellys ikään kuin pysähtyy.

Liian maallisia vaikutteita saaneen proprium-musiikin rinnalle muodostuivat kokonaiset sävelletyt jumalanpalveluksen ordinarium-osista rakentuneet sarjat, joita kutsuttiin messuiksi. Yhtenä varhaisimmista sävelletyistä messuista mainittakoon Guillaume de Machaut’n (n. 1300–1377) Messe de Nostre Dame. Machaut’n messun Credossa on selvästi havaittavissa Nikean uskontunnustuksen rakenne. Koskettavaa on, kuinka säveltäjä on erityisesti korostanut ex Maria virgine -tekstiä, jonka kohdalla koko sävellys ikään kuin pysähtyy.

Uskontunnustus virsissä ja sävelletyissä messuissa

Saksassa Martti Lutherin (1483–1546) käynnistämä reformaatio vaikutti jumalanpalveluksen muotoon ja sisältöön. Luther julkaisi Wittenbergin kaupunginkirkon jumalanpalveluselämää varten kaksi erikielistä ja eri kohderyhmille tarkoitettua messua: latinankielisen Formula missaen vuonna 1523 ja saksankielisen Deutsche Messen vuonna 1526. Kumpikin messu perustui pääosin roomalaiskatoliseen jumalanpalvelusjärjestykseen. Deutsche Messessä painottuivat kansankieliset virret, jotka korvasivat myös ordinarium-osia. Näin Credokin oli mahdollista laulaa yhdessä virsimuotoisena mukaelmana alkuperäisestä tekstistä.

Lutherin uskontunnustusvirsi Wir glauben all an einen Gott innosti aikakauden säveltäjiä, myös J.S. Bachia. Bachin katekismusta käsittelevässä Klavierübung III –kokoelmassa (vuodelta 1739) Wir gläuben all an einen Gott –koraali onkin kahtena tunnelmaltaan erilaisena urkukoraalina. Molemmissa sävellyksissä teemana on käytetty virren ensimmäistä säettä.

Yhtä aikaa 1600–1700-luvuilla Ranskassa roomalaiskatolisen kirkon messuissa toteutettiin tyypillisesti ordinarium-osia vuorottelemalla säkeitä laulajien ja urkurin kesken. Credossa ei kuitenkaan urkuja käytetty koskaan, vaan Nikean uskontunnustus laulettiin yleensä kahden lauluryhmän vuorottelemana.

Jos 1300-luvulla sävelletyt messut olivat selkeästi tarkoitettu osaksi messun liturgiaa, niin 1700-luvulle tultaessa messuja alettiin säveltää myös tarkoituksellisesti konserttikäyttöön läntisen kirkon alueella. Teokset laajenivat niin muodoltaan, pituudeltaan kuin kokoonpanoiltaan. Näistä mainittakoon Bachin H-mollimessu ja sen toinen osa Credo. Tämä Nikean-Konstantinopolin uskontunnustuksen tekstiin perustuva osa muodostuu yhdeksästä jaksosta, joista keskimmäisenä on ristiinnaulitseminen, crucifixus. Sävelletyissä messuissa säveltäjät näyttävät yleisestikin painottaneen uskontunnustuksen tekstistä erityisesti kohtia ex Maria virgine, et incarnatus est sekä crucifixus.

Oopperan ja sinfonisen musiikkityylin vaikutukset näkyvät 1800-luvulla sävelletyissä messuissa, kuten Franz Schubertin (1797–1928), Ludwig van Beethovenin (1770–1827) ja Gioachino Rossinin (1792–1868) teoksissa. Ajan henkeen osuvaa on kuvaus Beethovenin Missa Solemniksen mainostuksesta: vuonna 1823 valmistuneen messun kantaesityskonserttia säveltäjä mainosti neutraalisti oratoriona, eikä messuna!

Nykypäivän Suomessa

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jumalanpalveluksissa uskontunnustus voidaan toteuttaa yhdessä lausuen tai laulaen joko virtenä tai muuna sävelmänä. Nykyisessä suomalaisessa luterilaisessa virsikirjassa onkin useampi uskontunnustusvirsi, joista suurin osa perustuu Apostoliseen uskontunnustukseen. Liiteosan numero 731 Me tunnustamme kaiken Luojan liittyy kuitenkin eniten Nikean uskontunnustuksen tekstiin.

Myös nykyisessä Vatikaanin II konsiilin jälkeisessä roomalaiskatolisessa liturgiassa ovat mahdollisia erilaiset Nikean uskontunnustuksen toteutusvaihtoehdot. Sunnuntaimessuissa uskontunnustus voidaan joko laulaa tai lausua paikallisen käytännön mukaan. Vatikaanin hyväksymässä Liber Usualiksessa vuodelta 1961 on kuusi eri sävelmää Credolle latinaksi, näistä erityisesti I ja III ovat Suomessa käytössä.

Suomessa ortodoksisessa liturgiassa eli jumalanpalveluksessa, jossa on ehtoollinen, koko kirkkokansa laulaa uskontunnustuksen resitatiivisesti aina Nikealais-konstantinopolilaisena uskontunnustuksena. Uskontunnustus kuuluu liturgian kolmanteen osaan eli uskovien liturgiaan. Niin sanottuja läpisävellettyjä uskontunnustuksia käytetään lähinnä konserttikäytössä, mutta joillakin paikkakunnilla myös osana liturgiaa. Liturgian ulkopuolella, kuten kasteessa, uskontunnustus lausutaan.

Huolimatta siitä, että uskontojen ja kirkkojen rooli yhteiskunnassa on muuttunut, sävelletään uusia messuteksteihin liittyviä teoksia edelleen. Omia ajatuksiaan uskontunnustuksen säveltämisestä kuvaa seuraavassa säveltäjä Hannu Pohjannoro, jonka teos Nikean uskontunnustus kantaesitettiin vuonna 2005. ”Messu on musiikkia Pyhän kohtaamista varten. Jos edes oletetaan, että on olemassa Pyhä (kuten uskon), jota musiikilla lähestytään, lienee selvää, että musiikille asetettavat vaatimukset eivät voi olla vähäiset. […] On sävellettävä juuri niin kuin kuulen mielessäni todeksi, käyttäen niitä keinoja, joita pidän vakuuttavina, oikeina ja arvokkaina. Siis – uskontunnustus. Päädytään lähtöruutuun: messumusiikin säveltäminen on – säveltämistä. Käyttöyhteyden realiteettien huomioon ottaminen liittyy yhtä lailla kaikkeen säveltämiseen, olipa kyseessä orkesteriteos, näyttämömusiikki, pedagoginen sävellys tai messu.”

Kirjoittaja

Linkit ja kirjallisuus

Pohjannoro, Hannu: Credo – ajatuksia uskontunnustuksen säveltämisestä – Puheenvuoro Suomen Kirkkomusiikin Säveltäjät ry:n ja Espoon Kirkkomusiikkiviikon seminaarissa 4.10.2005