Kauneutta, askeesia ja uusia tulkintoja lähimmäisyydestä: Ortodoksinen ekoteologia -sessio Teologian ja uskonnontutkimuksen päivillä 2024
Kuuntele artikkeli:
Teologian ja uskonnontutkimuksen päivillä 2024 keskusteltiin ortodoksisesta ekoteologiasta. Ympäristöön, luontoon ja eläimiin liittyvät kysymykset kuuluvat ortodoksikristillisyyteen elimellisesti. Suomessa ole kuitenkaan toistaiseksi esiintynyt laajaa keskustelua aiheesta.
Perimmäisyys, kauneus ja luonto
Session aloitti professori Serafim Seppälä, jonka puheenvuoro tarjosi monia mahdollisuuksia lähestyä ekoteologian keskeisiä kysymyksiä kauneuden käsitteen kautta.
Seppälän mukaan ympäristökriisi on yhteydessä estetiikan kriisiin. Esitelmän aikana käsiteltiinkin laajasti kauneuden kokemuksen ja luonnon suhdetta. Seppälän mukaan ortodoksisessa ajattelussa kauneus on enemmän kuin ominaisuuksien yhdistelmä. Siinä missä lännessä estetiikka ja esteettiset kokonaisuudet on jaoteltu taksonomisesti määriteltyihin lajeihin, idässä – Platonia seuraten – kauneus on perimmäinen idea, joka heijastuu yksittäisissä entiteeteissä. Näin ollen voi ajatella, että kaikki olevainen heijastelee tätä ideaalia kauneutta. Kauneus käsitetään siis idealistisesti, eli käsitystä kauneudesta ei voida pelkistää yksilön kokemukseen.
Seppälä kertoi, että ekoteologiassa, joka lähtee tällaisesta esteettisestä lähtökohdasta, olevaisen kauneuden tunteminen on tärkeää. Kauneus ei siis rajaudu aistikokemukseen, joka perustuu luokitteluun rumien ja kauniiden asioiden välillä, vaan se on pikemminkin kontemplatiivista perimmäisyyden ymmärtämistä. Toisin sanoen, kohdates saan kauneuden missä vain sen muodossa, ihminen on yhteydessä todellisuuden pohjimmaisen luonteen kanssa.
Seppälä jatkoi esittelemällä ortodoksiteologi David Bentley Hartin kauneuskäsitystä, jossa kauneus heikkenee, kun se etääntyy jumalallisesta lähteestään. Tällainen ontologinen ymmärrys, joka on lähtöisin taiteesta mahdollistaa kauneuden näkemisen kaikessa. Kauneus on päämäärä itsessään, eikä sitä voida käsittää jonkin asian toissijaisena mitattavana ominaisuutena. Seppälä kuvailikin kauneutta Hartia seuraten odottamattomaksi, tuhlailevaksi, oikukkaaksi ja juonikkaaksi. Hartille kauneuden kokeminen on osa ihmisen suuntautumista kohti absoluuttista, näin kuvaten kaikille katsomuksille yhtenäistä tapaa kohdata kauneus. Tällaisessa ajattelussa kauneuden kokemus voi hätkähdyttää ihmisen irti arkitietoisuudestaan.
Seppälä huomautti, miten ortodoksisessa teologiassa kauneutta on käsitelty usein liturgisen taiteen ja ikonien yhteydessä, mutta kauneuskäsitys, jossa kauneus on todellisuuden olemuksellinen osa, mahdollistaa tällaisen teologian soveltamisen sellaisenaan myös luonnossa näkyvään kauneuteen. Tässä tilanteessa kauneus puhuttelee ihmisen tietoisuutta tavalla, joka asettaa sen ihmetyksen tilaan.
Seppälä sanoikin , että se tapa, jolla ihminen luonnon kauneutta lähestyy, luo mahdollisuudet ja puitteet myös ekoteologiselle ymmärrykselle. Hartia seuraten hän esitti, että mekanistinen ja materialistinen maailmankuva estää maailman todellisen rikkauden näkemisen. Tässä mielessä kauneuteen pohjautuvan ekoteologian lähtökohtana täytyy olla maailmankuva, joka mahdollistaa avautumisen luonnon kauneudelle ja sen eksistentiaalisille ulottuvuuksille. Luonnon kokonaisvaltainen kauneus on sen jokaisessa osassa, ja sen tarjoama kohtaaminen kauneuden ikuisen idean kanssa voi syntyä missä ja milloin vain.
Tällaisesta näkökulmasta ympäristökriisi on todellisesta maailmasta irtaantuneen ajattelun lopputulos. Mikäli käsitämme luonnon pelkkänä hengettömänä materiaalina, voimme toimia sen kanssa oman tahtomme mukaisesti. Jos taas näemme, että luonto heijastelee Jumalalallista kauneutta ja tekee sen maailmassa näkyväksi, tulee sitä kohdella sen mukaisesti.
Askeettista ekologiaa
Session seuraavan esitelmän piti TT Andreas Bergman, jonka esitelmässä käsiteltiin 600-luvulla eläneen bysanttilaismunkin Maksimos tunnustajan teologian suhdetta ekologian kysymyksiin.
Bergmanin mukaan Maksimos ei puhunut maapallon pelastamisesta ekologisessa mielessä, mutta hän puhui maailman pelastamisesta paljon. Tähän liittyen olennainen on Maksimoksen ajatus siitä, että sielullisen tulisi hallita ruumiillista osaa ihmisessä. Maksimos jaotteli tämän sielullisen osan kolmeen: mieleen, intosieluun ja himosieluun. Näistä mieli on ylin ja vastaa teoreettisesta ajattelusta. Alempana oleva intosielu pitää yllä ihmisen pitkäjänteistä toimintaa, ja alin osa on himosielu, jonka osana on kokea nautintoja. Maksimoksen ajattelussa mielen tulisi hallita sielun alempia osia ja ruumista.
Ihmisen sielussa oleva epäjärjestys uhkaa näin myös ulkoista maailmaa, joka on alisteinen inhimilliselle nautinnonhalulle.
Ihmisen tarkoituksena Maksimoksen ajattelussa on löytää lepo Jumalasta, joka tarjoaa ihmiselle syvimmän tyydytyksen. Ihmisen sielu on kuitenkin Maksimoksen mukaan epäjärjestyksessä. Näin nautinnoista on tullut ihmisen ylin kiinnostuksen kohde, vaikka ne eivät koskaan kykene tyydyttämään ihmisen perimmäistä kaipausta löytää lepo. Ihmisen sielussa oleva epäjärjestys uhkaa näin myös ulkoista maailmaa, joka on alisteinen inhimilliselle nautinnonhalulle.
Bergman jatkoi esittämällä, että tästä näkökulmasta ympäristökriisi onkin ihmisen hengellisyyden kriisi. Maksimoksen ajattelun lähtökohdista voidaan Bergmanin mukaan havaita se, etteivät nykyiset yritykset valistaa kansaa ympäristöasioista ole riittäviä niin kauan kuin ihmisen halu kokea aistinautintoja on suurempi kuin hänen kykynsä mielen avulla hallita tätä halua. Tästä lähtökohdasta vastalääkkeeksi nykyiselle aistinautintovetoiselle ympäristökatastrofille voitaisiinkin tarjota sielun eri osien suhteiden uudelleenjärjestämistä ja suuntaamista kohti Jumalaa esimerkiksi askeettisen kilvoittelun kautta. Jokainen sielun osa saa tässä maksimolaisessa kehyksessä omat hengelliset harjoitteensa. Keskeistä ekoteologian kannalta on kaksitasoinen luomakunnan hengellinen katsominen. Tässä ihminen toisaalta alemmalla tasolla luonnon kauneuden kohdatessaan johtaa mielensä Jumalaan, toisaalta ylemmällä tasolla ihminen luontoa katsellessaan katsoo suoraan Jumalaan, jonka hän näkee kaiken lähteenä.
Bergmanin mukaan tällainen askeettinen sielun eri osien järjestämiseen perustuva ohjelma voi hyvin olla yleisenä ohjenuorana epärealistinen, mutta se kuitenkin antaa kirkolle tai yksittäisille kristityille jumalakeskeisen näkökulman elämään. Maapallon pelastaminen ekokatastrofilta on tässä mielessä sivutuote ihmisen sielullisesta parantumisesta.
Ortodoksinen eläinteologia
Viimeiseksi YTT Talvikki Ahonen puhui eläinteologiasta otsikolla ”Ortodoksinen eläinteologia: mikä on kysymys?” Ahosen tunnustelevassa esitelmässä pureuduttiin olennaisiin, mutta yllättävän vähälle jääneisiin eläinteologisiin kysymyksiin kolmen sosiaalieettisen dokumentin kautta. Nämä olivat Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin vuonna 2020 julkaisema ”Maailman elämän edestä”, Moskovan patriarkaatin julkaisema ” The Basis of the Social Concept of the Russian Orthodox Church”, joiden rinnalle katolisuutta edustamaan Ahonen oli ottanut Paavi Franciscuksen ”Laudato si’” -kiertokirjeen.
”Laudato si’” -kiertokirjeessä ja ”Maailman elämän edestä” -dokumentissa näkökulma oli pikemminkin ekoteologinen ja ihmiskeskeinen kuin nykyaikaista eläinoikeusetiikkaa muistuttava. Tällaisessa ajattelussa ihminen laiminlyö velvoitettaan viljellä ja varjella luomakuntaa tuhotessaan luontoa ja eläimiä. Näin ihminen on aina hierarkkisesti eläimen yläpuolella.
Moskovan patriarkaatin julkaisemassa tekstissä hierarkkinen suhde oli olennaisilta osiltaan ennallaan ja eläimiä käsiteltiin kirjavin esimerkein. Lopulta kuitenkin siinäkin todettiin, että ihminen eläimiin kohdistuvalla välineellisellä toiminnallaan loukkaa omaa olemustaan, luomakuntaa ja yhteyttään Jumalaan.
Ahosen mukaan asiakirjoja yhdisti ihmiskeskeinen ajattelu, ihmisen ja muiden eläinten välinen keskinäinen hierakia ja ajatus ihmisestä luomakunnan ensisijaisena olentona. Toisaalta taas erilaista näkökulmaa voisi Ahosen mukaan etsiä ortodoksisuuteen kääntyneen filosofin Tatiana Gorichevan ajatuksesta lähimmäisen käsitteen laajentamisesta koskemaan kaikkea luomakuntaa, tai uusista persoonaa koskevien käsitysten luomisesta olentojen välisiä suhteita korostavan hypostaasiopin kautta.
Esitelmät tarjosivat viljalti näkökulmia ortodoksisen ekoteologian uusiin vaiheisiin ja patristisen ajattelun soveltuvuuteen nykyaikaisten ympäristökysymysten ratkaisemiseen. Esimerkiksi ajatus siitä, että kauneuden elämys voi toimia ekoteologian liikkeellepanevana voimana puhuttelee varmasti monia kokemuksen kautta. Ehkä myös eläimen kauneuden kohdatessaan ihminen voi luopua hierakioistaan ja kohdata luodun toisena luotuna.