Venäjä puolustautuu länttä vastaan ”pyhässä sodassa”

Venäjän hallinnon syytökset länttä kohtaan ovat käyneet yhä rajummiksi. Väitteet eivät ole syntyneet tyhjästä, vaan niillä on juuret 1800-luvun aatteissa ja siinä, miten Venäjä paikkansa maailmassa hahmottaa.

Venäjän täysimittaista hyökkäyssotaa on käyty noin kaksi ja puoli vuotta. Alkujaan Venäjän johto väitti päämääränään olevan Ukrainan ”natsijohdon” kukistaminen ja varsinkin venäjänkielisten ukrainalaisten puolustaminen. Mutta ”sotilaallinen erikoisoperaatio” venyi ja mutkistui. Ukrainalaiset eivät halunneetkaan tulla vapautetuiksi hallinnostaan, vaan taistelivat ulkopuolisen aseavun tukemina sitkeästi venäläisjoukkoja vastaan.

Venäjän sotapropagandassa Ukrainaa tukeva länsi alkoikin saada yhä keskeisemmän arkkivihollisen roolin. Toki se esitettiin aiemminkin Ukrainan kansallismielisten piirien tukijana ja eripuran lietsojana venäläisten ja ukrainalaisten välillä. ”Erikoisoperaation” pitkittyessä länttä vastaan suunnatun sotaretoriikan sävy muuttui yhä kitkerämmäksi ja tapahtumien viitekehys laajeni kokonaisvaltaiseksi sodaksi. Mutta tuota sotaa ei retoriikan mukaan käy suinkaan Venäjä Ukrainaa vastaan, vaan ”kollektiivinen länsi” Venäjää, sen kulttuuria ja koko arvomaailmaa vastaan.

Kaunan ja epäluulon juuret

Käsitteenä länsi – venäjäksi zapad – on tietenkin niin sanottu metonyymi, jonka merkitykset muotoutuvat kunkin käyttäjän ja tilanteen mukaan. Venäjällä länteen liitetyt merkitykset ovat käytännössä aina liittyneet maan kulloisenkin hallinnon ja kulttuurisen eliitin pyrkimyksiin määritellä Venäjän olemus ja asema maailmassa. Länsi on siis ollut Venäjän peili ja vertailukohta.

Pitkälti ranskaa puhuva eliitti katsoi Eurooppaan ihaillen Pietari Suuren ajoista 1800-luvun alkuun saakka. Tuolloin lännestä saapui Venäjälle kaksi käänteentekevää asiaa: kansallisaatteet ja Napoleon. Jälkimmäisen sotaretki aina Moskovaan saakka vuonna 1812 aiheutti kansallisen trauman, jonka myötä kansallisuusajattelu upposi otolliseen maaperään. Venäläisyyttä ja venäjän kieltä alettiin arvostaa ja eurooppalaisuuteen suhtautua epäluuloisemmin kuin ennen.

Samalla Venäjän luonnetta pohdittiin innokkaasti. Oliko maata kehitettävä Euroopan mallin mukaiseksi, vai sen omilla ehdoilla? Slavofiileiksi kutsuttu ryhmittymä oli jälkimmäisellä kannalla ja haki inspiraatiota menneisyydestä, Pietari Suuren uudistuksia edeltäneestä Moskovan valtakunnasta. Venäläisinä arvoina nähtiin luja ortodoksinen usko ja yhteisöllisyys, kun taas eurooppalaista individualismia vieroksuttiin.

Slavofiilien aatteista itänyt panslavismi toi 1800-luvun toisella puoliskolla mukaan kuvaan muun muassa ajatuksen, että venäläiset, ukrainalaiset ja valkovenäläiset muodostavat ortodoksisten itäslaavien saumattoman ”kolminaisuuden”. Niin ikään konfliktit, kuten Venäjälle epäonninen Krimin sota (1853–1856), lietsoivat Eurooppaan liitettyjä synkkiä mielikuvia. Eurooppalaiset maat esitettiin venäläisissä tiedotusvälineissä ja julkaisuissa omanvoitonpyyntisinä, itsekkäinä ja tekopyhinä. Niiden esitettiin syyttä vihaavan ja vieroksuvan Venäjää, joka ei koskaan ollut halunnut muille kuin hyvää.

Uusia kerroksia länsikuvastoon

Neuvostoaikana lännen uhkaavimmaksi ja vieroksuttavimmaksi ominaisuudeksi nousi kapitalismi. Eurooppaan emigroituneet venäläiset ajattelijat puolestaan hahmottelivat 1920–30-luvulla eurasianismiksi kutsuttua aatetta tai pikemminkin aatteiden rypästä, jossa eväitä Venäjän tulevaisuudelle haettiin idästä ennemmin kuin lännestä. Slavofiilien tapaan eurasianistit korostivat Venäjän omaa polkua.

Venäjän nykyisen retoriikan ja propagandan kannalta keskeinen käänne oli toinen maailmansota, jota vuosien 1941-1945 osalta kutsutaan Venäjällä ”Suureksi isänmaalliseksi sodaksi.” Voitto natsi-Saksasta toi jälleen uuden kerroksen länteen liitettyyn mielikuvastoon. Sittemmin siihen kerrostuivat kylmän sodan jännitteet ja kilpailu Yhdysvaltojen kanssa.

Venäjän kansallinen menneisyys esitetään menestyksekkään puolustuksen jatkumona, jossa ulkoisia vihollisia on torjuttu ja provokaatioihin vastattu suojellen siten maan oikeutettuja intressejä

Kun Venäjä alkoi koota itseään Neuvostoliiton raunioista, suhteet länteen näyttivät aluksi varovaisen lupaavilta. Mutta uuden vuosituhannen myötä päättäjien katseet alkoivat suuntautua yhä enemmän maan mahtavaksi ajateltuun menneisyyteen tulevaisuuden sijasta. Hallinnon linja muuttui yhä konservatiivisemmaksi ja autoritaarisemmaksi. Varsinkin vuodesta 2012 eteenpäin, eli Vladimir Putinin viimeisimmällä ja yhä jatkuvalla presidenttikaudella, valtiojohtoinen historiapolitiikka on kietoutunut nationalistiseen retoriikkaan ja konservatiiviseen ortodoksikristillisyyteen. Presidentin puheissa länttä on haastettu yhä avoimemmin.

Mainitun historiapolitiikan punainen lanka ovat sodat. Venäjän kansallinen menneisyys esitetään menestyksekkään puolustuksen jatkumona, jossa ulkoisia vihollisia on torjuttu ja provokaatioihin vastattu suojellen siten maan oikeutettuja intressejä. Tässä kuvitteellisessa jatkumossa, kansallisessa tarinassa, jossa Venäjä ei koskaan ole ollut hyökkääjän roolissa, tärkein rooli on ”Suurella isänmaallisella sodalla”. Puna-armeijan sankaritekojen haastaminen katsotaan Venäjällä historian vääristelyksi, josta voidaan rangaista.

”Liberaalifasistinen” ja russofobinen länsi

Ukrainan lähentyminen Euroopan kanssa aktivoi Venäjän hallinnon taholta sekä ukrainalais- että länsivastaisen retoriikan ja propagandan, jossa kierroksia alettiin nostaa vuodesta 2014 alkaen. Lännen esitettiin tukevan Ukrainan äärioikeistolaisia voimia omien intressiensä edistämiseksi. Kesällä 2021 presidentti Putin julkaisi esseen, jossa Ukrainan itsenäisen olemassaolon mahdollisuus kiistettiin ja väitettiin, että länsi pyrkii haastamaan ja heikentämään Venäjää Ukrainan kautta.

Sittemmin konfliktin kärkeen onkin nostettu arvojen ja ”sivilisaatioiden” välinen taistelu, totaalinen sota, jota länsi käy Venäjää vastaan. Sen retorisessa kehystämisessä kuuluvat vahvasti 1800-luvun kaiut. Vastakkain on asetettu ”liberaalifasistinen”, rappeutunut länsi ja Venäjän perinteiset, ortodoksikristilliset arvot. Meneillään olevaa konfliktia kutsutaan jopa ”pyhäksi sodaksi”. Kuten panslavistisessa retoriikassa, myös Putinin regiimin tuottamassa kuvastossa lännessä kukoistaa individualismi ja itsekkyys, kun taas venäläisessä ajattelussa yhteisön etu tulee aina ensin. Eurasianistiset painotukset ovat kasvaneet; niilläkin tehdään pesäeroa länteen.

Samaten Venäjän syyttömyyttä kärjistyneeseen tilanteeseen alleviivataan. Ukraina kuvataan lännen käsikassarana, jota koetetaan sumeilematta käyttää Venäjän nujertamiseen. Ukrainan tukeminen Venäjän oikeutettua ”erikoisoperaatiota” vastaan kertoo sen auttajien natsimielisyydestä. Niin ikään pakotteet ja rajoitteet ovat vain osoitus lännen kokonaisvaltaisesta russofobiasta, jota ei enää vaivauduta peittelemään.

Sitä, missä määrin länttä ja konfliktin luonnetta koskevat väitteet löytävät kaikupohjaa venäläisten syvissä riveissä, on vaikea sanoa, koska mielipidekyselyt eivät tunnetusti Venäjällä ole kovin luotettavia. Oletettavasti osa uskoo ne sellaisenaan, koska Venäjän ”kansallista tarinaa” sankareineen ja vihollisineen on pohjustettu tehokkaasti jo pidempään median ja koululaitoksen kautta. Myös omaan arkeen osuvat rajoitteet tuntuvat näin saavan loogisen selityksen. Osaan väestöstä väitteet eivät uppoa lainkaan, mutta avoin vastarintakin on tehty mahdottomaksi.

Suuri osa kansalaisista suhtautunee propagandaan välinpitämättömästi ja keskittyy pitämään huolta omista asioistaan. Tämä sopii autoritaariselle hallinnolle mainiosti. Kyyninen ja passiivinen kansalainen ei ehkä usko kaikkea, mitä se hänelle kertoo. Mutta hän ei usko myöskään vastapuolen – tässä tapauksessa Ukrainan tai lännen – väitteitä, saati pyri haastamaan vallanpitäjiä.

Kirjoittaja

Linkit ja kirjallisuus

Bassin, Mark, Sergey Glebov ja Marlene Laruelle: “What Was Eurasianism And Who Made It?,” teoksessa Between Europe and Asia. The Origins, Theories, and Legacies of Russian Eurasianism, toim. Mark Bassin, Sergey Glebov ja Marlene Laruelle. Pittsburgh: University of Pittsburgh Press, 2015.

Carleton, Gregory: Russia: the story of war. Cambridge: The Belknap Press of Harvard University Press, 2017.

Engelstein, Laura: Slavophile empire: Imperial Russia’s illiberal path. Ithaca: Cornell University Press, 2009.

Kahla, Elina: ”Patriarkka Kirill historiapolitiikan toimijana.” Ennen & Nyt – Historian tietosanomat, Vol. 23 Nro 3 (2023). https://journal.fi/ennenjanyt/article/view/126223

Kratochvíl, Petr ja Gaziza Shakhanova: ”The Patriotic Turn and Re-Building Russia’s Historical Memory: Resisting the West, Leading the Post-Soviet East?,” Problems of Post-Communism, Vol. 68, No. 5 (2021). DOI: 10.1080/10758216.2020.1757467

Laruelle, Marlene: “Russia  as  an  anti-liberal European civilization”,  teoksessa The New Russian Nationalism: Imperialism, Ethnicity and Authoritarianism 2000–2015, toim. Pål Kolstø ja Helge Blakkisrud. Edinburgh: Edinburgh University Press 2016. https://www.jstor.org/stable/10.3366/j.ctt1bh2kk5.17

Malinova, Olga: “Constructing the ‘Usable Past’: the Evolution of the Official Historical Narrative  in  Post-Soviet  Russia,” teoksessa Cultural and Political Imaginaries in Putin’s Russia, toim. Niklas Bernsand ja Barbara Törnquist-Plewa. Leiden: Brill Academic Publishers, 2018. DOI: 10.1163/9789004366671_006

Parppei, Kati: ”’Totaalinen sota Venäjää vastaan’ – Lännen esittäminen Venäjän sotahistoriallisen seuran ’sotilaalliseen erikoisoperaatioon’ liittyvissä teksteissä,” Ennen & Nyt – Historian tietosanomat, Vol. 23 Nro 3 (2023). https://journal.fi/ennenjanyt/article/view/126773

Pynnöniemi, Katri ja Kati Parppei: ”Sotaretoriikka Venäjällä – Uhka- ja uhrinarratiivit Venäjän hyökkäyssodan selitysmalleina,” Kosmopolis, vol. 52, nro 4 (2022). https://journal.fi/kosmopolis/article/view/122122

Soroka, George ja Félix Krawatzek: “When the Past Is Not Another Country: The Battlefields of History in Russia,” Problems of Post-Communism, 68:5 (2021). DOI: 10.1080/10758216.2021.1966989

Tolz, Vera ja Stephen Hutchings: “Truth with a Z: disinformation, war in Ukraine, and Russia’s contradictory discourse of imperial identity,” Post-Soviet Affairs, 39:5 (2023). DOI: 10.1080/1060586X.2023.220258

Zaporozhchenko, Ruslan: “The End of ‘Putin’s Empire?’ Ontological Problems of Russian Imperialism in the Context of the War against Ukraine, 2022,” Problems of Post-Communism, 71:2 (2024). DOI: 10.1080/10758216.2022.2158873