Suomen venäjänkieliset uskonnolliset yhteisöt ja sodan käsittely

Venäjän ja Ukrainan maidenväliset suhteet ovat poikki. Millaisia strategioita venäjänkieliset uskonnolliset yhteisöt ovat kehittäneet suhtautumisessaan käynnissä olevaan sotaan ja mahduttaakseen samaan yhteisöön ihmisiä, joilla on erilaisia poliittisia näkemyksiä? Mitkä asiat selittävät näitä strategioita?

Miten venäjänkieliset uskonnolliset yhteisöt Suomessa pyrkivät mahduttamaan venäläiset ja ukrainalaiset yhteen?

Venäjä käy sotaa Ukrainaa vastaan maantieteellisesti melko kaukana Suomesta, mutta sota on vaikuttanut sosiaaliseen, poliittiseen ja uskonnolliseen elämään ja suhteisiin laajalla alueella. Suhteiden haasteet ja välirikot koskettavat venäläisiä ja ukrainalaisia myös Suomessa. Venäjällä on puolustettu sotaa argumentilla, että Ukraina on osa ”historiallista Venäjää” ja kansat ovat suorastaan samaa perhettä. Ukrainalla ja Venäjällä on yhteistä valtiollista historiaa, josta erityisesti neuvostoaika vaikuttaa yhä monien mielessä. Toisaalta sodan alettua jopa aiemmin myönteisesti Venäjään suhtautuneet ukrainalaiset ovat ihmetelleet, miksi he sitten hyökkäävät oman perheensä kimppuun. Monet ukrainalaiset vakuuttavat nyt, etteivät he ole eivätkä halua olla venäläisten veljiä.

Vaikka Venäjän ja Ukrainan maidenväliset suhteet ovat poikki ja ruohonjuuritason keskustelut sosiaalisessa mediassa ovat vihaisia, monet uskonnolliset yhteisöt pyrkivät mahduttamaan venäjänkieliset ukrainalaiset ja venäläiset yhteen. Millaisia strategioita kirkoilla on mahduttaa yhteen ihmisiä, joiden lähtömaat ovat sodassa keskenään?

Uskonnollisten yhteisöjen puhe käsillä olevasta sodasta

Yleisin kirkkojen strategia on sodasta ja politiikasta etäännyttäminen. Tällöin uskon sanotaan olevan politiikan ulkopuolella ja kirkkojen olevan epäpoliittisiayhteisöjä. Tätä perustellaan hieman eri argumentein eri yhteisöissä.

Esimerkiksi Venäjän ortodoksisen kirkon seurakunnassa Helsingissä perustelut ovat käytännöllisiä ja niistä kuultaa ajatus, ettei heillä ole avaimia ratkaista sotaa ja arjen kanssakäyminen on taattava. He esimerkiksi kutsuvat tapahtumaan seuraavasti: ”Tapaamisen tärkein sääntö: Toivotamme jokaisen lounaalle tulleen ortodoksin tervetulleeksi, emme keskustele politiikasta emmekä ratkaise maailmanjärjestyksen ongelmia, vaan keskustelemme meitä kiinnostavista Suomessa elämiseen liittyvistä asioista.”

Baptistien puheessa taas tehdään ero ”kirkon” ja ”keisarin” funktion ja vastuualueen välillä. Eräs venäjänkielisessä baptistikirkossa käyvä haastateltava kertoi: ”Epävirallinen postulaattimme on, ettemme puhu politiikasta kirkossa. (–) Se on keisarin asia, se ei ole Jumalan asia. Me emme tiedä kaikkia faktoja, mitä siellä tapahtuu.” Sodasta etäännytetään myös pasifismin nimissä, joista vahvin esimerkki ovat Jehovan todistajat, jotka jopa Ukrainassa ovat vakuuttaneet, ettei tässä sodassa yksikään venäläinen Jehovan todistaja ammu yhtään ukrainalaista eikä yksikään ukrainalainen Jehovan todistaja yhtään venäläistä. Myös adventistien puhe taivaallisesta isänmaasta ja taivaallisesta patriotismista ylittää maalliset ja kansalliset identiteetit ja sitoumukset.

Osittain etäännyttämisen alle kuuluu myös sodan osapuolten samanlaistaminen.Esirukouksessa voidaan rukoilla ”konfliktin osapuolten puolesta”. Sota myös halutaan nähdä erilaisena kuin esimerkiksi Stalinin ajan terrori, jonka uhreja monet inkeriläiset suvut olivat. Voidaan sanoa, että nyt sodan syynä on se, että ihmiset eivät kuuntele toisiaan. Tämä viittaa siihen, ettei tällä kertaa haluta nähdä vastaavaa suurta eroa hyökkääjän ja uhrin välillä.

Yksi strategia kestää käynnissä oleva sotatila on sodan normalisointi

Evankelisissa narratiiveissa puolen ottamattomuus voidaan sanoittaa siten, ettei olla Venäjän puolella eikä Ukrainan puolella vaan rauhan puolella. Osa perusteluista on hengellisempiä. Putinin ja Zelenskyin voidaan sanoa olevan molempien syyllisiä, sillä he sotivat ja aiheuttavat pahaa. He ovat uskonnon piirin ulkopuolella. Uskovat eivät tällöin pohdi, kumpi on syyllisempi.

Venäjänkielisten yhteisöjen virallisilla kotisivuilla ei yleensä puhuta sodasta mitään. Venäjän hyökkäyssodan tuomitseminenon kuitenkin joillain yhteisöillä ilmeinen strategia. Selkeimmin tämän on sanoittanut Suomen ortodoksinen kirkko, josta syystä heidän venäjänkielisen, eri maista tulleiden yhteisön kerrotaan välttyneen suuremmilta konflikteilta.  

Yksi strategia kestää käynnissä oleva sotatila on sodan normalisointi. Yhteisissä rukouksissa ja keskusteluissa kuuluu sodan normalisoinnin narratiivia, kuten: ”Aina on sodittu ja aina tullaan sotimaan”, tai: ”Myös siinä ja siinä maassa on vaikeaa” sekä argumentteja siitä, miten muutkin maat, erityisesti Yhdysvallat, tekevät samaa kuin Venäjä.

Aktiivinen kansalaisuus ja auttaminen

Venäjänkielisiä uskonnollisia yhteisöjä yhdistävä strategia on ukrainalaisten pakolaisten auttaminen ja tervetulotoivotus. Monet venäläiset kokevat, että se on heidän velvollisuutensa. Venäjänkieliset kirkot ovatkin kasvaneet, sillä ukrainalaisia on myös tullut seurakuntien jäseniksi. Heidät on haluttu ottaa vastaan ”kuin hengelliseen kotiin”. Toisaalta alkavaa ukrainalaiseen ja venäläiseen kieliryhmään jakautumista on myös havaittavissa esimerkiksi helluntailaisissa piireissä.

Uskonnolliset yhteisöt ratkovat myös kysymystä uskon ja kansalaisaktivismin suhteesta. Venäjän sota Ukrainaa vastaan on synnyttänyt monilla uskonnollisilla toimijoilla ruohonjuuritason toimintaa, jossa erilaisten verkostojen kautta autetaan pakolaisten lisäksi myös paikallisia kirkkoja. Osittain nämä ovat herättäneet uudenlaisia solidaarisuuden tähtikuvioita ja myös ristiriitoja.

Ristiriitoja aiheuttaa paitsi se, ketä kohtaan tulisi olla solidaarinen, myös se, tuleeko kirkkojen ylipäätään olla aktiivisia toimijoita yhteiskunnassa. Monilla uskonnollisilla yhteisöillä, joiden tausta on Neuvostoliiton maanalaisissa ajoissa, identiteettiin kuuluu tietynlainen vetäytyminen ja pyrkimys olla osallistumatta yhteiskuntaan, pysytellä näkymättömissä.

Identiteetin ja historian muutos

Venäjän sota Ukrainaa vastaan on aiheuttanut ihmishenkien ja maiden menetystä sekä kirkkojen ja omaisuuden tuhoa, mutta myös sen historian menetystä, jonka monet neuvostoaikana syntyneet ukrainalaiset ja venäläiset tunsivat. Ukrainassa uskonnollisten yhteisöjen identiteetissä on sanottu tapahtuneen muutos Maidanin mielenosoitusten ja varsinkin Krimin valtauksen jälkeen, kun identiteetti alkoi kääntyä pois jälkineuvostoliittolaisuudesta ja euraasialaisista kontakteista kohti ukrainalaisuutta. Sodan alettua muutos konkretisoitui. Samansuuntaista muutosta voi nähdä myös Suomessa. Sodan alettua myös useiden Suomessa toimivien venäjänkielisten uskonnollisten yhteisöjen kotisivuilla on alettu kuvata yhteisöjen historiallisuutta nimenomaan Suomessa toimivina venäjänkielisinä yhteisöinä, joilla halutaan nähdä maassa historiallinen jatkuvuus jopa yli sadan vuoden takaiseen aikaan.

Käynnissä oleva sota ja taistelu neuvostokolonialismin perintöä vastaan on asettanut monet uskonnolliset yhteisöt tilanteeseen, jossa heidän sodanvastaisuutensa sekä juuri se sama neuvostokolonialismin perintö rajoittaa kannan ottamista. Tähän sotaan sekä siihen liittyvien puolenottamisten ja toimintojen sekä historiaan liittyvien erimielisyyksien vuoksi osa venäjänkielisistä on jättänyt venäjänkielisen yhteisönsä ja mennyt suomenkieliseen yhteisöön. Tässä voi nähdä myös kielitaidon kehittymisen ja kotoutumisen näkökulman.

Kirjoittaja

Linkit ja kirjallisuus

Darieva, Tsypylma & Kormina, Jeanne: Religious activism in Eastern Europe and beyond. Religion, State and Society, 2023, 51(1), 2-10.

Vagramenko, Tatiana: Faith and War. In: Wanner, Catherine (ed.) Dispossession: Anthropological Perspectives on Russia’s War Against Ukraine. New York: Routledge. 2023, 121-139.