Sodan uhka ja rauhan mahdollisuus: Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon pitkä sotahistoria

Venäjä aloitti 24. helmikuuta 2022 hyökkäyssodan Ukrainaan. Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa reaktiot sotaan vaihtelivat rauhanpuheista kuoleman toivomiseen venäläisille sotilaille. Mikä selittää suuret erot? Tarkastelen asiaa historiaan peilaten.

Venäjän aloitettua hyökkäyssodan Ukrainassa myös kirkko ja papit kommentoivat tilannetta. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon pappien ja piispojen kannanotoissa erottui kolme erilaista linjaa, jotka olen nimennyt Teologisessa aikakauskirjassa 4|2023 ilmestyneessä numerossa yleiskirkollisen jatkumon-, kirkollisen rauhantyön- ja maanpuolustusta korostaviksi linjoiksi. Suomessa kirkko ei ole 1900-luvulla muodostanut omaa kantaa tai teologiaa sodasta, vaan muussa yhteiskunnassa vallalla olevat erilaiset kannat on hyväksytty myös kirkon sisällä. Seuraavaksi tarkastelen Suomen evankelis-luterilaisen kirkon sotaan ja rauhaan liittyvän keskustelun historiallisia juuria ja syitä niin erilaisiin sotaa koskeviin kantoihin.

Kirkko, sota ja esivalta Suomessa varhaismodernista ajasta nykypäivään

Kirkolla on ollut Suomessa historiallinen rooli esivallan edustajana ja sodan oikeuttajana. Jo 1600-luvun saarnoissa ja rukouspäiväjulistuksissa tuli esille sotilaan velvollisuus antaa henkensä kuninkaan ja isänmaan puolesta. Yhteiskunnan ja sen asukkaiden puolustaminen kuului sotaväen tehtäviin perusolemuksellisella tavalla. Sotajoukon tehtävä sotia ja voittaa ylläpiti osaltaan Jumalan säätämää ja yhteiskunnassa näkyvää järjestystä. Hallitsijan ensisijainen tehtävä oli taata sotaväkensä avulla alamaistensa turvallisuus.

Suomalaisen sotilaspappeus perustuu puolestaan edelleen toisen maailmansodan asevelipappeuden kokemuksiin siitä, että pappien ja kirkon tulee olla siellä missä suomalaisetkin ovat

Sisällissodassa vuonna 1918 kirkko asettui pääsääntöisesti esivallan puolelle, vaikka verinen veljessota olikin vaikeampi hyväksyä kuin aiemmat kuninkaan johtamat sodat. Talvisotaa pienen kansan puolustustaistona ateistista Neuvostoliittoa vastaan oli helpompi perustella uskonnollisesti kuin jatkosotaa ja hyökkäyssotaa. Jatkosotakin tosin esitettiin pappien uskonnollisissa puheissa puolustautumisena hyökkäyksen keinoin.

Korkean maanpuolustustahdon ja reserviläisarmeijan valtiossa myös sotilaspapit- ja diakonit edustavat nykyään kirkkoa valtion sisälle integroituneena. Suomalaiset sotilaspapit ovat samaa ikäluokkaa muiden reserviläisten kanssa ja käyttävät samaa univormua. Suomalaiset sotilaspapit kantavat asetta Geneven sopimuksen mukaisesti omasuojaksi kuten esimerkiksi lääkintäjoukotkin. Suomalaiseen reserviläisarmeijaan kuuluminen ei siis ole sellaista eettisesti ongelmallista toimintaa, johon ei voisi uskonnon tai viran perusteella osallistua. Kuuluminen näin tiiviisti muuhun reserviin on suomalainen ilmiö: esimerkiksi toisen maailmansodan aikaisessa Saksassa sotilaspappien piti olla syntynyt ennen vuotta 1909. Monissa valtioissa Geneven sopimuksen mukaista aseenkäyttöä tulkitaan Suomea tiukemmin. Suomalaisen sotilaspappeus perustuu puolestaan edelleen toisen maailmansodan asevelipappeuden kokemuksiin siitä, että pappien ja kirkon tulee olla siellä missä suomalaisetkin ovat.

Kansakunnan oikeudentaju kirkon eettisenä periaatteena ja teologian korvikkeena

Suomessa kirkolla ja papistolla ei ole enää tehtävää legitimoida hallitsijan käymää sotaa Jumalan säätämän yhteiskuntajärjestelmän ylläpitämiseksi. Esivallan sotatoimien suhteen kirkko on kuitenkin edelleen yllättävän samoilla linjoilla valtion kanssa. Miksi?

Kirkon viestinnän ja johdon, muun muassa arkkipiispan edustaman yleiskirkollisen linjan varovaisuus kannanotoissa perustui siihen, että kirkolla ei edelleenkään ole virallisesti omaa valtiosta erottuvaa kantaa sodankäyntiin. Niinpä kirkonkaan ei kannata sitoa itseään vahvoihin kannanottoihin tilanteissa, joissa liikkumatila ja diplomatia saattavat tulla tarpeeseen. Tällöin kirkon eettinen kanta sotaan edustaa pikemminkin kansan yhteisesti jakamaa ajatusta siitä, mikä kulloinkin on oikein ja oikeudenmukaista.

Ukrainan sodan alettua tämä tarkoitti esimerkiksi arkkipiispan tapaa vältellä sanomasta, että kirkko rukoilee Ukrainan – saati Ukrainan voiton – puolesta. Kuten arkkipiispa Tapio Luoma keväällä 2022 MTV:n Uutisextrassa muotoili: ”Uskon näin, että meidän rukouksemme tukevat niitä ponnisteluja, joissa tuo itsenäinen valtio koettaa Venäjän hyökkäystä saada aisoihin ja hoitaa asioita niin, että rauha maahan kerran palautuisi.”

Maanpuolustusta korostava linja sen sijaan sanoittaa ääneen sellaisiakin ajatuksia, joita esimerkiksi Puolustusvoimien eettisenä mittarina ja ohjaajana toimivat sotilaspapit eivät sanoisi ääneen. Kirkkoon mahtuu maanpuolustusta korostavan linjan äänekäs vähemmistö, joka on valmis sanomaan suoraan sen, mitä moni suomalainen hiljaa mielessään ajattelee. Tästä hyvä esimerkki oli Kuopion piispa Jari Jolkkosen toukokuussa Savon Sanomissa julkaistu pääkirjoitus ”Venäjän raiskaaja-armeija viettää Voitonpäivää”.

Kylmä sota ja ETYK:n Helsingin päätösasiakirja kirkollisen rauhantyön perustana

Venäjän hyökkäyssota kirvoitti myös kirkon rauhantyötä korostavia kannanottoja. Suomalaisen kirkollisen rauhantyön tärkeä historiallinen tausta on kylmän sodan aikana vuonna 1970 alkaneissa oppineuvotteluissa Venäjän ortodoksisen kirkon kanssa. Euroopan itäisten ja läntisten kirkkojen välisen kylmän sodan ajoilta periytyvän neuvottelevan ekumenian juuret ovat Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökokouksessa ETYK:ssä. ETYK-sopimuksen kirkkoja koskevassa asiakirjassa kirkot ilmoittivat sitoutuvansa ETYK:n tavoitteisiin rauhan ja turvallisuuden edistämiseksi Euroopassa.

Jos vastapuoli – Neuvostoliitto ja myöhemmin Venäjä – irtisanoutuu sopimuksen periaatteista taata muiden valtioiden suvereniteetti, ei sopimusta voi pitää enää pätevänä. Venäjän ortodoksinen kirkko laittoi oppineuvottelut Suomen kirkon kanssa jäihin syksyllä 2014 siitä syystä, että Suomi suhtautui eri tavalla homoseksuaalisuuteen. Suomi ei siis jäädyttänyt, saati katkaissut oppineuvotteluja sillä perusteella, että Venäjä miehitti Krimin aiemmin samana vuonna. Koska kirkon suhde Venäjän ortodoksiseen kirkkoon oli säilynyt samana jo vuosikymmenien ajan, ei Suomessa haluttu heti reagoida Venäjän sotatoimiin Krimillä tai nähty tilanteen muuttuneen sen myötä lopullisesti. Politiikkaa ja kirkkoa ei ollutkaan enää mahdollista irrottaa toisistaan. Vasta Venäjän hyökkäys Ukrainaan sai Suomen perumaan suunnitellun ja koronan vuoksi peruuntuneen oppineuvotteluiden jatkon.

Myös muualla kuin Suomessa reagointi Venäjän toimiin Euroopassa on ollut menneinä vuosina hidasta. Esimerkiksi saksalaiset tutkijat ovat muistuttaneet, että EKD:n tulisi tarkastella ETYKiin perustuvaa rauhanteologiaansa uudestaan Venäjän irtisanouduttua sen arvopohjasta. Maailma on muuttunut, joten paine teologian muuttamiseksi on kasvanut. Siksi suomalaisten kirkollista rauhantyötä kannattavien, esimerkiksi tuolloisen Mikkelin piispa Seppo Häkkisen, puheenvuorot eivät voineet enää uskottavasti ankkuroitua kylmän sodan historiaan. Mihin sitten, jäi tältä osin avoimeksi kysymykseksi. Yleisemmällä ja ideaalillakin tavalla rauhasta puhuminen kirkon sisällä tarjosi siitä huolimatta yhteiskunnassa tärkeän opposition, joka ei tarjonnut helppoja ratkaisuja sodan alettua. Eettisen päämäärän ja tavoitetilan asettaminen on joka tapauksessa rauhanajattelijoiden tärkeä yhteiskunnallinen tehtävä myös kirkon sisällä.

Kirjoittaja

Linkit ja kirjallisuus

Kirjallisuutta

 

Bergen, Doris L.: German Military Chaplains in World War II and the Dilemmas of Legitimacy. Church History (Vol. 70, Issue 2), 2001.

 

Friedman, Joseph: Pistol-Packing Padres. Rethinking Regulations Prohibiting Armed Military Chaplains. Military Review September-October 2023, 2023. https://www.armyupress.army.mil/Journals/Military-Review/English-Edition-Archives/September-October-2023/Pistol-Packing-Padres/

 

Huhta, Ilkka: Sisällissota ja kirkko 1918. Helsinki: Suomen kirkkohistoriallinen seura, 2009.

 

Hurskainen, Heta: Mistä keskustellaan ja millä tavalla? Suomen evankelis-luterilaisen ja Venäjän ortodoksisen kirkon oppineuvottelujen päättyminen ekumeenisen metodin näkökulmasta. Teologinen aikakauskirja 4/2016.

 

Huttunen, Niko & Kahla, Elina: Apokalypsi nyt! Perikadon politiikka. Suomen ev.-lut. kirkon tutkimusjulkaisuja 146. Helsinki: Kirkon tutkimus ja koulutus, 2024.

Kallanne, Reetta: Sota, rauha ja rukous: Ukrainan sota Suomen evankelis-luterilaisen kirkon retoriikassa vuonna 2022. Teologinen aikakauskirja 4/23.

Karttunen, Tomi: Oikeutetun erilaisuuden rajoja etsimässä: Suomen evankelis-luterilaiusen ja Venäjän ortodoksisen kirkon oppineuvottelujen keskeytymisen arviointia. Teologinen aikakauskirja 4/2016.

Kunter, Katarina & Ueberschär, Ellen: Why We wrote in June 2022 an open letter to the EKD and WCC on the war of Aggression against Ukraine. Occasional Papers on Religion in Eastern Europe (May 2023) XLIII, 4. George Fox University. 2023. https://digitalcommons.georgefox.edu/cgi/viewcontent.cgi?article=2430&context=ree

Meriläinen, Juha: Putinin alttaripoika: Patriarkka Kirill ja Venäjän pyhä hyökkäyssota. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava, 2023.

Tammela, Joonas: ”Miehullisesti sotiman Kuningan ja Isänmaan edestä” : seurakuntapapiston käsitykset yhteiskunnasta Kustaa III:n sodan aikaisissa saarnoissa Ruotsin valtakunnassa. Pro Gradu

-tutkielma. Jyväskylän yliopisto, 2015.

Tilli, Jouni: Suomen pyhä sota – Papit jatkosodan julistajina. Jyväskylä: Atena, 2014.

Tuomi, Marita: Rauhaa ja politiikkaa: Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ja Venäjän ortodoksisen kirkon käsitykset rauhasta kirkkojen oppineuvotteluissa 1970–1986 ja 1995. Väitöskirja. Publications of the University of Eastern Finland. Dissertations in Education, Humanities, and Theology, 191, 2022.