Pääkirjoitus: Luonnon jäljittelyä vai Jumalan seuraamista – vai molempia?
Taide ja teologia ovat molemmat valtavia maailmoja, ja molempia luonnehtii sanojen riittämättömyys. Miten eri taidemuodot näkyvät sakraalitilassa? Entä miten pyhä tunkeutuu taiteeseen sakraalitilan ulkopuolella?
Taideteoriat ovat lähestyneet taiteen luonnetta eri näkökulmista. Vaikka filosofi Platon piti taidetta yhtäällä järjettömänä jäljittelynä (mimesis), näki hän siinä myös moraalikasvatuksen mahdollisuuksia raamatullisessa mittakaavassa. Taide saattoi yhtä lailla myös turmella moraalia. Aristoteleen kuuluisa taidekäsitys taas näki mimesiksen pikemminkin hahmottamisena. Taide oli tapa havainnoida todellisuutta.
Taiteesta tuli myös yksi kristillisen kirkon merkittävimpiä lahjoja koko ihmiskunnalle. Kirkkorakennusten arkkitehtuuri, kuva- ja tekstiilitaide sekä siellä Jumalan kunniaksi esitetty musiikki, seremoniat ja erilaiset sanataiteet ovat ympäri kristillistä maailmaa luoneet valtavan kulttuuriperinnön, joka kuitenkin on samalla palvellut tiettyä teologista ja pastoraalista kontekstia. Toisaalta kristillinen teologia on kautta vuosisatojen vaikuttanut myös ei-kirkolliseen taiteeseen.
Historiallisia suhtautumistapoja taiteeseen
Kristillisessä perinteessä on filosofian lailla riittänyt kipuilua taiteen ja taiteiden luonteesta. Vaikka kaupungeissa syntyi jo varhain kirkkotaidetta ja kristillisiä koteja niin ikään koristettiin taiteilla, oli protestiliikkeenä syntyneen luostarilaitoksen piirissä erilaisia näkemyksiä. Kuuluisassa erämaaisä abba Pambon (300-l.) nimiin pannussa tarinassa hän kritisoi opetuslastaan Egyptin Aleksandrian kirkkolaulun ihannoinnista ja pitää sitä liiallisena, ruumiillisesti ilmaistuna tunnekuohuna askeesiin tyytyvälle munkille.
Taide nähtiin tienä kohti Jumalan kaltaista elämää
Toisaalta Basileios Suuri (331–378/9) näki psalmilaulussa olevan suuria kykyjä parantaa ihminen himoistaan. Kirkkoisien musiikillinen teologia näki laulettavien äänien sinänsä olevan suhteessa kosmiseen harmoniaan. Taide nähtiin tienä kohti Jumalan kaltaista elämää.
Varhaiskirkon askeettisessa perinteessä harrastettiinkin taiteen suhteen tietynlaista relativismia. Ihmisen oma hengellinen tila nähtiin olennaisena tekijänä siinä, miten taide vaikuttaa kristilliseen kilvoittelijaan. Pyhittäjä Johannes Siinailainen († 649) kuvailee Portaat-teoksissaan, kuinka lihallisuus saattaa koitua myös pyhän kirkkotaiteen kokemisen vahingoksi, kun taas pyhittynyt ihminen aistii hengellistä kauneutta maallisissakin lauluissa.
Uusia tutkimussuuntauksia
Mitä tulee kirkkotaiteiden tutkimukseen niin historiassa kuin nykyäänkin, nykyajan monialaisuutta korostava tutkimusilmapiiri on korostanut eri taidelajien yhteyksien tarkastelua sakraalitilan kontekstissa. Tämä tutkimussuuntaus on saanut vaikutteita niin interarts studies -suuntauksesta kuin hieman laajemmasta intermedial studies -metodistakin: jälkimmäisessä tutkimus laajennetaan ylipäätään kaikkeen jumalanpalveluksessa aistittavaan joskus eliitinomaisen ”taiteen” erittelemisen sijaan. Kyse intermediaalisuudessa on tietynlaisesta intertekstuaalisesta tutkimuksesta, jonka kiinnostus on kuitenkin nimenomaan eri ”medioiden” välisissä yhteyksissä.
Nämä tutkimukset ovat kuitenkin usein taidehistorian näkökulmasta tehtyjä, ja siksi niiden kosketuspinta teologiseen tutkimukseen saattaa jäädä heikoksi. Oma väitöskirjani (2015) käsitteli nimenomaan bysanttilaisen hymnirunouden, kuvataiteen, musiikin ja saarnaamisen välisiä suhteita intermediaalisuuden näkökulmasta sekä pyrki samalla tarkastelemaan tätä taiteidenvälistä suhdetta nimenomaan sen teologisen kontekstin näkökulmasta, jossa tuo taide luotiin. Tätä luonnehdin metaestetiikan termillä: sillä viittaan kirkkotaiteiden mystagogiseen tehtävään eli niiden kykyyn tuoda aistijansa esteettisin keinoin aistien tuolle puolen, yliesteettiseen maailmaan.
Nykyajan haasteita
Nykyaikana kristillinen suhtautuminen taiteeseen vaihtelee yhtä paljon kuin on kirkkokuntiakin, oli kyse sitten kirkon sisällä tai sen ulkopuolella harjoitettavasta taiteesta. Ortodoksisessa kirkossa ikonit ovat dominoivassa asemassa, mutta toisaalta instrumentteja ei käytetä musiikissa. Protestanttinen reformaatio taas toi mukanaan uuden kielteisen näkemyksen kuviin, vaikkakaan Suomessa ei luterilaistuneessa kirkossa tuhottu kuvia systemaattisesti. Sen sijaan instrumentaalimusiikki on vuosisatojen saatossa raivannut tiensä pysyväksi osaksi Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jumalanpalveluksia, ja nykyään tuo instrumentaalimusiikki saattaa vaihdella uruilla soitetuista barokin koraalivariaatioista metallimusiikkiin.
Sakraalin ja profaanin tilan ero on siis luterilaisen taidekäsityksen näkökulmasta osittain hälventymässä. Toisaalta pietismin myötä suhtautuminen kirkkotaiteisiin on pysynyt suhteellisen konservatiivisena ja asenne kirkon ulkopuolisiin taidemuotoihin negatiivisena tiettyjen herätysliikkeiden tai muiden uskonnollisten ryhmittymien piirissä tähän päivään saakka. Esimerkiksi tanssia pidetään edelleen joidenkin herätysliikkeiden piirissä syntinä, mutta nykyään se on myös tekemässä tiensä osaksi luterilaisia jumalanpalveluksia: vapaissa suunnissa sitä on harjoitettu jo pidempäänkin. Toisaalta esimerkiksi ortodoksisessa kirkossa sakraalin ja profaanin tilan eroa korostetaan edelleen, ja vaikkapa tanssia pidetään hyväksyttynä kirkkorakennuksen ulkopuolella, mutta ei sen sisällä. Sama pätee ikonitaiteeseen, joka erotetaan esteettisesti ei-kirkollisesta taiteesta.
Muutoksia on kuitenkin kirkkotaiteissa ja suhtautumisessa taiteeseen tapahtunut kirkkokunnasta riippumatta, ei vähiten yhteiskunnan maallistumisen takia. Samalla taideteoreettiset näkemykset niin yhteiskunnassa kuin kirkon pastoraalisessa ja teologisessakin elämässä ovat herättäneet kysymyksiä taiteen ja teologian yhteyksistä.
Erityisesti 1900-luvulla alettiinkin keskittyä teologisen estetiikan tutkimukseen, jonka tärkeimpiä edustajia roomalaiskatolilaisen kirkon piirissä oli Hans Urs von Balthasar, protestanttisuuden piirissä Karl Barth ja ortodoksisen spirituaalin näkökulmasta edelleen aktiivisesti toimiva David Bentley Hart. Kauneuden teologian lisäksi teologinen estetiikka onkin avannut näkökulmia myös teologian ja taiteen dialogiin, mikä näkyy tämänkin teemanumeron artikkeleista.
Artikkeleista
Tähän teemanumeroon on koottu tekstejä eri taidemuotoihin liittyen, niin kirkkojen piiristä kuin niiden ulkopuoleltakin. Artikkelien enemmistö on lehden tavanomaisesta linjasta poiketen toisella kansalliskielellämme ruotsilla, koska tällä kielellä on Pohjoismaissa tehty runsaasti taiteen ja teologian yhtymäkohtiin liittyvää tutkimusta.
Eri taidemuotojen teologisiin luonteisiin pureutuvat hieman yleisemmällä tasolla Øivind Varkøy musiikin, Jakob Dahlbacka arkkitehtuurin ja Laura Hellstén tanssin näkökulmasta. Thomas Arentzen, jonka essee lähentelee taidetta itsessään, etsii bysanttilaisen hymnirunouden ja sen esittämisen kautta teologian nollapistettä hymnografien Kassian ja Romanoksen runojen sekä Akatistos-veisun. Ortodoksisen ikonimaalarin persoonan historiaan paneutuu Katariina Husso, kun taas ikonisuuden hyödyntämistä sinänsä profaanissa taidemuodossa eli elokuvassa kuvailee Serafim Seppälä. Lopuksi Helena Bodin valottaa lasten ja Jumalan välistä suhdetta ruotsalaiskirjailija Britt G. Hallqvistin tuotannossa.
Kaikkia taidemuotoja ei tähän numeroon ole saatu mahdutettua, osittain myös siksi, että tutkimusta niistä on hyvin vähän. Yksi tällainen kirkollisen taiteen ala on tekstiilitaide, josta olisi paljon sanottavaa niin historiallisesti kuin nykypäivänäkin. Liturgisessa kirjallisuudessa ja praksiksessakin on taidemuotoja, kuten saarna, joille voisi antaa enemmänkin tilaa. Olennaisinta lienee kuitenkin, että artikkelit herättävät lukijassa laajempaa pohdintaa taiteen ja teologian leikkauspinnasta, oli kyse mistä taidemuodosta tahansa.
Kirjoittaja
Kirjoittaja on systemaattisen teologian ja patristiikan yliopistonlehtori Itä-Suomen yliopistossa, patristiikan dosentti Helsingin yliopistossa sekä Athosvuoren Ksenofontoksen luostarin pappismunkki, jolle taidemuotojen väliset yhteydet muodostavat paitsi tutkimuskohteen, myös elämänmuodon: hän on paitsi tunnettu kirkkolaulaja, myös ikonimaalari ja hymnirunoilija niin suomen kuin vanhan kreikankin kielillä.
Linkit ja kirjallisuus
Begbie, Jeremy (2002), Sounding the Depths: Theology through the Arts, London: SCM Press
Olkinuora, Jaakko Henrik Damaskinos (2015), Byzantine Hymnography for the Entrance of the Theotokos into the Temple: An Intermedial Approach, Helsinki: Suomen patristinen seura
Von Balthasar, Hans Urs (1961–1967), Herrlichkeit, 7 vol.