Ikonimaalarin määritelmiä

Taidehistorian näkökulmasta ikonit ovat kristillistä kuvataidetta, jota tutkitaan esimerkiksi ikonografian, tyylihistorian tai estetiikan käsittein. Teologinen aspekti taas korostaa niiden opillista asemaa. Aika ajoin huomio on kohdistunut myös ikonimaalareihin. Mitä heistä tiedämme?

Teologian tulkki, pyhyyden kuvaaja

Perimätiedon mukaan ensimmäinen ikonimaalari oli apostoli ja evankelista Luukas. Hän maalasi Neitsyt Marian Kristus-lapsen kera, ja vuosisatojen mittaan usean Jumalanäidin ikonin on uskottu olevan apostolista alkuperää. Legenda tunnetaan kirjallisessa muodossaan 500-luvulta. Sen yhdeksi lähtökohdaksi on arveltu evankelistan kirjallista tuotantoa, jossa on sanoin kuvailtu Neitsyt Mariaa. Evankelista Luukas siis maalasi ainakin sanoin.

Luukkaan seuraajista tunnemme nimeltä vain harvoja, koska laajalle levinneenä tapana on jättää ikonit signeeraamatta, –ne maalataan Jumalan kunniaksi. Kirjallisiin lähteisiin on jäänyt merkintöjä maalareista eri aikakausilta. Ikoneista saattaa myös löytyä tekijänsä paljastava teksti, joka kertoo kenen ”käden kautta” teos on syntynyt. Vaikka muinaisen Bysantin ja Venäjän taidetta tarkastellaan taidehistoriallisissa teksteissä usein ajallisten ja maantieteellisten tyylipiirteiden kautta, tunnetaan joitakin maalareita myös nimeltä. Näistä tiedoista voi päätellä, että kaikki eivät kuuluneet yksiselitteisesti käsityöläisten yhteiskuntaluokkaan, vaan ortodoksisen kirkkotaiteen parissa työskenteli luostarien asukkaita ja papiston jäseniä maallikoiden ohella.

Yksi tunnetuimmista kirjallisista lähteistä on kreikkalaisen ikonimaalarimunkin Dionysios Fournalaisen 1700-luvulla kokoama ikonimaalauksen opaskirja, jonka ranskalainen taidehistorioitsija ja arkeologi Adolphe Didron (1806–1867) ”löysi” tutkimusmatkallaan Athoksella. Pyhien kuvien vakiintunut kuvakieli, maalareiden systemaattinen työskentely ja opaskirjan tekstit johtivat hänet päätelmään, että ikonimaalari on teologin orja, joka kopioi edeltäjiensä teoksia. Tulkinta kuvastaa tietysti romantiikan ajan aatemaailmaa ja ennen muuta sitä, miten taidehistoriallisen tutkimuksen lähtökohtana tuolloin oli länsieurooppalainen, renessanssista lähtien muodostunut taidekäsitys. Sen mukaan arvostettiin muun muassa taiteen originaalisuutta ja ainutlaatuisuutta.

Kirkon piirissä on määritelty tarkastikin, millainen ikonimaalarin tulisi olla. Näitä ominaisuuksia on kirjattu Moskovan sadanluvun synodissa eli Stoglavin kirkolliskokouksessa vuonna 1551. Määräyksissä korostuu hengellinen ja siveellinen kurinalaisuus: ikonimaalarin tulee olla lempeä, hurskas, rauhallinen, puhdas, siveellinen ja taiteellisesti lahjakas. Hän ei saa olla kevytmielinen, kateellinen, juoppo, varas, häpeämätön eikä levoton. Luonnehdinnat oli osoitettu sekä luostarisäädylle että maallikkomaalareille. Ikonimaalaustradition jatkuvuudesta pidettiin huolta määräämällä, että mestarien oli opetettava oppilaitaan mitään tietoja salaamatta. Jumalan kuvaamisen arvokkuutta ja samalla ikonimaalauksen taiteellista tasoa pyrittiin varjelemaan kieltämällä ikonimaalaus lahjattomilta ja keskinkertaisilta maalareilta.

Kirkolliskokouksessa käsiteltiin myös Pyhän Kolminaisuuden kuvaamista. Tässä yhteydessä todettiin, että ikoni tulee maalata vanhojen esikuvien mukaan, kuten kreikkalaiset maalarit ja Andrei Rubljov sekä muut ansioituneet mestarit ovat tehneet. Andrei Rubljovista (k. n. 1430) on tullut legendaarinen ikonimaalarin esikuva, harras kristitty ja taiteellisesti ylivertainen maalari, joka myös kanonisoitiin pyhäksi vuonna 1988. Omana aikanamme pyhästä Andreista on tullut ikoninen hahmo ennen muuta Andrei Tarkovskin vuonna 1966 valmistuneen elokuvan myötä.

Käsityöläinen, taiteilija vai teologi?

Kuten eri puolilla Eurooppaa, myös Venäjällä oli 1800-luvun mittaan herätty uuteen kansalliseen tietoisuuteen omaa taide- ja kulttuuriperintöä kohtaan. Tutkijat, keräilijät ja taiteilijat suuntasivat katseensa vuosituhantiseen maalaustraditioon, ikoneihin. Ikonin löytäminen (Otkrytie ikony) oli modernin ikoniestetiikan ilmiö, joka pohjautui venäläisen älymystön pyrkimyksiin uudistaa ortodoksinen kulttuuri bysanttilaisen ja muinaisvenäläisen taiteen ja uuspatristisen teologian avulla. Ikoniteologinen opinmuodostus kytkeytyi symbolismiin ja revival-henkiseen ideaan paluusta tradition alkulähteille.

Aina vallankumoukseen saakka ikonimaalaus oli ollut Venäjällä käsityöläisyyttä, ja ikoneja maalattiin työryhmissä mestarien työpajoissa. Modernin ikoniteologian teksteissä puolestaan korostuivat maalarin yksilöllisyys ja taiteilijuus

Ikonimaalauksessa korostettiin jälleen maalarin hengellisiä ominaisuuksia. Ikonimaalari ja -teologi Leonid Ouspensky (1902–1987) vaati teksteissään maalarilta hengellistä syvällisyyttä ja kuuliaisuutta: ”Hän puhdistaa teoksensa kaikesta henkilökohtaisuudesta ja pysyy itse nimettömänä. Hänen päätehtävänään on perinteen säilyttäminen”. Uskonnollisen vakaumuksen ohella ikoniteologien teksteistä käy ilmi ikonimaalarin roolin muuttuminen. Aina vallankumoukseen saakka ikonimaalaus oli ollut Venäjällä käsityöläisyyttä, ja ikoneja maalattiin työryhmissä mestarien työpajoissa. Modernin ikoniteologian teksteissä puolestaan korostuivat maalarin yksilöllisyys ja taiteilijuus.

Ouspenskyn ohella suomalaisen ikonimaalauksen oppi-isänä voidaan pitää ikonimaalari Petros Sasakia (1939–1999), joka teki elämäntyönsä Suomessa opettaen ja maalaten. Sasaki oli opiskellut teologiaa, mikä näkyy vahvasti hänen näkemyksessään ikonimaalariudesta. Hänen mukaansa maalarilla on oltava ”syvä teologian tuntemus, sillä ikonimaalarille kuuluu kirkon taiteen puolustaminen ja erikoisesti teologisen puolen kehittäminen opillisen vastuun nimissä”. Sekä Ouspenskyn että Sasakin kirjoituksissa hämmentää se seikka, että he molemmat käyttävät taidehistoriallisia käsitteitä, mutta samalla väittävät ikonien olevan taidemaailman ulkopuolinen ilmiö, ”kirkon taidetta”. Ouspenskyn ja Sasakin opetus kuuluu myös vuoden 1977 kirkon ikonineuvoston määritelmässä. Siinä todettiin, että ikonimaalari on vain palvelija, jonka kätten kautta ikoni saa näkyvän muodon.

Sotien jälkeinen aika toi uusiakin kysymyksiä, kuten saavatko naiset tai toisuskoiset maalata ikoneita. Ikonimaalaus alkoi kiinnostaa monia harrastuksena 1960-luvulta alkaen, mistä niin ikään nousi keskustelua. Ikonimaalarin ammattikoulutusta ei edelleenkään löydy suomalaisista taideoppilaitoksista, ja koulutus tapahtuu vapaan sivistystyön piirissä kansanopistoissa, joista Valamon opisto on keskeisin. Monet tunnetut ikonimaalarit ovat hankkineet elantonsa muussa työssä ja vain ani harvat ovat saaneet toimeentulonsa ikonimaalauksen opettajina ja maalareina.

Kirkon piirissä on korostettu ikonimaalauksen ja teologian yhteyttä. Se ei kuitenkaan sulje pois ikonimaalarin työssä tarvittavaa taiteellista luomisvoimaa ja teknistä taitoa. Ikonimaalari on enemmän kuin vanhojen ikonien kopioija. Jokaisessa ikonissa hän tulkitsee, ylläpitää ja välittää tuhatvuotista traditiota. Ilman hänen taiteellista näkemystään traditio ei säilyisi elävänä.

Kirjoittaja

Linkit ja kirjallisuus

Acheimastou-Potamianou, Myrtali: Icons of the Byzantine Museum of Athens. Athens: Archaeological Receipts Fund Direction of Publications, 1998.

Belting, Hans: Likeness and Presence. Chicago and London: The University of Chicago Press, 1996.

Florensky, Pavel: Iconostasis. Crestwood: St. Vladimir’s Seminary Press, 1996.

Husso, Katariina: Obedient artists and mediators – women icon painters in the Finnish Orthodox Church from the mid-twentieth to the twenty-first century. Teoksessa Orthodox Christianity and Gender. London & NY: Routledge, 2020.

Jääskinen, Aune: Ikonimaalari uskon ja mystiikan tulkki. Porvoo: WSOY, 1984.

Jääskinen, Aune: Kertomus ikonimaalareista. Teoksessa Pyhyyden kosketus, toim. Seija Lappalainen. Jyväskylä: Gummerus Kirjapaino Oy, 1997.

Kotkavaara, Kari: Progeny of the Icon. Åbo: Åbo Akademis Förlag, 1999.

Ouspensky, Leonid: Ikoni ja sen sanoma. Uusi-Valamo: Valamon luostari, 1979.

The Painter’s Manual of Dionysius of Fourna. Transl. Hetherington, Paul. Torrance: Oakwood Publications, 1996.

Sasaki, Petros & Takala, Vesa P.: Pyhäkuva ja ortodoksisuus. Kuopio: ONL, 1980.