| Erica Pottier

Kirjaesittelyssä Kupariketun ja Heikki Sauren Noitakirja – Nykynoituutta ja totuuksia tarinoiden takaa

Kirjan kanssi

Noitakirja pyrkii avaamaan nykynoituutta ja noituuden historiaa suurelle yleisölle. Kirjassa noituus itsessään kuvataan alun perin kunnioitettuna, mutta kristinuskon myötä sitä alettiin pitämään epäilyttävänä ja noidat yhdistettiin paholaiseen. Kirjassa myös nykynoidat itse pääsevät ääneen ja nykynoituutta tarkastellaan eri näkökulmien kautta.

Kirjoittaja Kuparikettu on itse nykynoita sekä muun muassa meditaatio-ohjaaja ja sosiaalisen median vaikuttaja. Hänen kanssakirjoittajansa Heikki Saure puolestaan tunnetaan sekä tietokirjailijana, toimittajana että kriitikkona. Kupariketun ja Sauren tapa kirjoittaa on yhtenäinen mutta myös moniääninen, sillä kuten he itse prosessia kuvaavat, heidän eronsa auttavat tarkastelemaan asioita useasta eri näkökulmasta. Kirja on jaettu kahteen osaan: ensimmäinen osa keskittyy noituuden historiaan ja jälkimmäinen nykynoituuteen.

Historia tarinoiden takana

Kirjan historiaan keskittyvä osuus alkaa kalliomaalauksista. Kirjoittajien mukaan niissä saattaa olla ensimmäisiä jäljellä olevia merkkejä noituudesta. Kirjassa mainitaan esimerkiksi Verlassa olevien ihmis-eläin-hybridiolentojen ja Saraakallion käärmettä muistuttavien kuvioiden olevan mahdollisia merkkejä shamanismista ja noituudesta. Näiden ohella esille nousee myös ajatus, että maalauksista löytyvät geometriset kuviot ilmentävät ihmisille luontaisia taipumuksia transsiin.

Pohjanmaalla ja Peräpohjolassa on kaikkialla tietäjiä ja noitia, aivan kuin se olisi niiden kotimaa

Suomen ja pohjoismaiden noituuden historiaa käsittelevä osio pohjustetaan yllä olevalla Olaus Magnus -lainauksella, joka pohjautuu ajatukseen pohjolan luontaisesta ”mystisyydestä” ja siellä piilottelevasta noituudesta. Magnusin havainto ei kuitenkaan ollut positiivisessa mielessä tehty, sillä noituus nähtiin pohjimmiltaan pahana, ei-toivottavana asiana. Myös Väinämöisen rooli tietäjäshamaanina pääsee kirjassa esille, kun käsitellään noituuden keskeisyyttä suomalaisessa kulttuuriperinnössä.

Kirjoittajien mukaan noitavainojen historia on suurelta osin vaiettua historiaa, jonka ymmärtäminen on tärkeää: harva esimerkiksi tietää, että myös Luther kannatti noitavainoja, että yksi suomalainen äiti poltettiin noitana Tukholmassa ja että lääkkeenä käytetty hullukaali oli usein niiden harhojen taustalla, joissa noidaksi epäilty myönsi käyneensä lentomatkalla luudan tai varsan selässä.

Jokainen omalla tiellään

Nykynoituus-osiossa puhutaan muun muassa siitä, että noita itse valitsee omat menetelmänsä, työvälineensä ja ammentaa eri menetelmistä omalla tavallaan. Kirjoittajien mukaan nykynoidan on tärkeää perehtyä noituuden historiaan ja taustaan, sekä myös kyseenalaistaa ja vertailla eri lähteitä keskenään. Kirja varoittaa myös harhaanjohtavasta tiedosta ja tarpeesta suhtautua siihen kriittisesti: nykynoituus ei yksittäiseen ehdottomaan auktoriteettiin perustuva uskonto. Kirjoittajien mukaan modernin noidan onkin tärkeää oppia tuntemaan itsensä ja olemaan oman magiansa lähde ennen kaikkea sisäisesti.

Jokainen luo itse oman noituutensa ja on myös itse siitä vastuussa

Nykynoituuteen keskittyvässä osiossa puidaan noituuden monialaista ja muuttuvaa identiteettiä. Noituus ja noitana oleminen nähdään voimaannuttavana, vaikka ”noita” itsessään onkin pitkään ollut lähinnä haukkumasana. Noituus mielletään edelleenkin negatiiviseksi asiaksi ja nykynoidat piilottelevat identiteettiään kiusaamisen pelossa. Toisaalta nykyaikana käytössä oleva sosiaalinen media antaa heille myös välineen olla yhteyksissä ympäri maailman ja näin ylläpitää omaa yhteisöään.

Kirjan nykynoituuteen keskittyvä osio käsittelee myös esimerkiksi kliseitä, joita noituuteen liittyy. Tämän vastapuolena noituuden monipuolisuutta korostetaan: kaikki noidat eivät esimerkiksi välttämättä usko mihinkään yliluonnolliseen, vaikka toiset uskovatkin.

Maailmanlaajuinen yhteisö

Kuparikettu kuvaa oman matkansa noituuteen alkaneen jo lapsena selkounien myötä. Hän kertoo oppineensa näitä unia havaitsemalla, kuinka mielen voima voi muuttaa unien kulkua. Kuparikettu myös kuvaa lapsuuttaan sekä hyvänä että huonona, sillä koulukiusaamisen myötä Kuparikettu toisaalta löysi yhteyden luontoon ja sen rauhoittavaan voimaan. Tämä johti hänen mukaansa kykyyn olla eri tavalla tietoinen itsestään, kehittää tietynlaista herkkyyttä, jonka avulla hän voi omien sanojensa mukaan saada tietoon tulevia tapahtumia.

Myöhemmin ymmärsin, että ensimmäiset henget, joihin sain yhteyden, olivat olleet luonnonhenkiä

Kuparikettu kuvaa myös löytäneensä yhteisöllisyyttä ja voimaa sosiaalisesta mediasta. Hän kuvaa ihmisten hänelle lähettäneiden tarinoiden ja kiitosten antaneen yhteisöllisyyden kokemuksen, jota koulussa ei ollut. Noidat voivat olla yhteydessä toisiinsa kautta maailman ja tämä internetin välityksellä toimiva ”noitaverkosto” on vahva. Toisaalta tällä on ollut myös kääntöpuoli: esimerkiksi Kupariketun lapsille suunnatut mielikuvitusmatkat ovat saaneet paljon kritiikkiä ja häneen on kohdistettu vahvaa vihaa vuosien mittaan. Noidiksi identifioituviin kohdistuvat epäluulot elävät siis yhä nykyaikanakin.

Nykynoituus-osiossa tarkastellaan myös kolmen muun nykynoidan, Riina Peltosen, Sanna Keltaniemen ja Johanna Pääkkösen matkaa. Heistä kaikki toteuttavat ja luonnehtivat noituutta eri tavoin: Peltonen kirjoittamisen ja käsitöiden kautta, Keltaniemi kasvimagian ja Pääkkönen arkipäiväisen manifestoinnin avulla. Kirjassa käydään myös läpi eri noitatyyppiä, johon kuuluvat muun muassa kotinoita, taiteellinen noita ja psyykkinen noita. Kirjan loppupuolella pohditaan myös sitä, mitä noidaksi tuleminen vaatii ja mitä se antaa.

Tuolla puolen

Kirja avaa erityisen mielenkiintoisen näkökulman nykynoituuden harjoittamiseen Kupariketun omasta perspektiivistä. Kuparikettu käsittelee Noitakirjassa myös noituuden toista, kenties harvemmin tunnistettua tai väärinymmärrettyä puolta: noidan yhteyttä henkimaailmaan. Hän kertoo eräästä tilanteesta, jossa sai omien sanojensa mukaan viestin rajan takaa meediotilaisuudessa. Kuparikettu kuvaa tunteneensa ensin vetoa kahteen naiseen yleisössä ja kuvaa nähneensä itselleen vieraan miehen kuoleman. Kuparikettu kertoi näkemästään näille naisille, joista vanhempi paljastui miehen leskeksi ja nuorempi tytöksi, ja kertoo välittäneensä heille myös viestin mieheltä. Viesti oli, että hän on edelleenkin läsnä heidän elämässään ja toimii heidän oppaanaan.

Kirjan mukaan henget ja kummitukset nähdään nykykulttuurissa etupäässä pelottavina ja negatiivisina ilmiöinä, kun taas kirjan edustaman nykynoituuden parissa niitä lähestytään inhimillistäen: henget ovat tämän näkökulman mukaan eksyneitä, hämmentyneitä ja pelokkaita vaeltajia, jotka koittavat epätoivoisesti hamuilla yhteyttä eläviin. Teoksessa kuvataan, että hengeksi voisi periaatteessa päätyä myös silloin, kun joku hyvin arkinenkin askare on jäänyt kesken ja pitää näin vainajaa sidottuna maalliseen elämään. Kun muistot eletystä elämästä alkavat sitten hämärtyä, henki hämmentyy ja voi näin jäädä tietynlaiseen limboon eri loukkuun olemassaolon tasojen välille. Kuparikettu kertoo, että osa näistä hengistä ei edes ymmärrä aiheuttavansa pelkoa ja huolta, ja saattaa siksi poistua pienestäkin pyynnöstä.

Kuparikettu käsittelee tekstissään myös toisenlaisia kummituksia, joihin ystävälliset pyynnöt eivät hänen mukaansa tehoa: nämä tunnetaan niin sanottuina räyhähenkinä ja poltergeisteina. Tällaiseksi voi Noitakirjan kuvauksen mukaan päätyä, jos eletty elämä on täynnä epäonnisia tapahtumia, vihaa ja katkeruutta. Kirjan mukaan räyhähenget ja poltergeistit ovat yleensä enemmän peloissaan, kuin pelottelemansa ihmiset.

Omaa elinympäristöään on Noitakirjan mukaan tästä syystä hyvä puhdistaa ja uudistaa, sillä vaikka kummitus ei voikaan vahingoittaa ihmistä fyysisesti, se voi vaikuttaa negatiivisesti kodin ilmapiiriin. Noitakirjasta löytyy sekä kertomuksia että tapoja siihen, miten näistä ei-toivotuista vierailijoista on kirjoittajien mukaan päästy.

Noitakirja on paitsi koherentti katselmus noituuden historiaan ja nykytilaan, myös puheenvuoro sen moninaisten kasvojen takaa. Kirja tarjoaa myös näkymän yksittäisen nykynoituuden harjoittajan maailmaan. Se on oiva teos paitsi noituuden historiasta, että sen nykytilasta kiinnostuneille.

Arvioitu teos: Noitakirja, Into Kustannus, Helsinki 2021.