Pääkirjoitus: Media ja katsomuslukutaito

Erilaiset lukutaidot ovat nousseet yhteiskunnalliseen, kasvatukselliseen ja koulutukselliseen keskusteluun. Kulttuurisesta lukutaidosta on puhuttu Yhdysvalloissa 1980-luvun lopulta lähtien, kun älymystö huolestui kulttuurisen muistin vähittäisestä katoamisesta. Medialukutaidosta on puhuttu siitä lähtien, kun median on huomattu ohjaavan yhä kokonaisvaltaisemmin ihmisten mielipiteenmuodostusta ja kun erilaisten mediateknologioiden käytöstä on tullut arkeamme läpäisevää. Uskontolukutaidosta on puhuttu vähemmän, mutta sitäkin keskustelua on käyty pitkään.

Kun kansainvälinen media kirjoittaa uskontolukutaidosta, se kiteytyy toisinaan tietovisamaiseen käsitykseen lukutaidosta. Se, joka tuntee eniten eri uskontoperinteiden yksityiskohtia, omaa kehittyneimmän lukutaidon. Tätä ajatusta ylläpitää myös Stephen Protheron Religious Literacy (2007), jonka liitteenä on uskontolukutaitovisa. Siinä kysytään, ”Missä Jeesus syntyi Raamatun mukaan?” ja ”Mikä on islamin pyhä kirja?” tai pyydetään nimeämään buddhalaisuuden neljä jaloa totuutta. Kyky vastata oikein tietovisan kysymyksiin ei kuitenkaan ole sama kuin lukutaito. Lisäksi termiä ”uskontolukutaito” on kritisoitu (esim. Wolfart 2022).

Suomessa on alettu puhua myös katsomuslukutaidosta, joka on käsitteenä uskontolukutaitoa laajempi. Se kattaa uskonnollisiksi luokiteltujen katsomusten lisäksi periaatteessa mitkä tahansa ei-uskonnolliset katsomukset.

Katsomuslukutaito ei kuitenkaan ole vakiintunut käsite. Tässä yhteydessä sillä viitataan laajasti osaamiseen – tietoon, ymmärrykseen ja sensitiivisyyteen – joka liittyy erilaisiin katsomuksiin, niiden välisiin suhteisiin ja niiden asemaan yhteiskunnan osana. Katsomuslukutaito sisältää erilaisten katsomusten ymmärtämisen tilanne- ja tapauskohtaisuuden (versus nopeat yleistykset ryhmän jäsenyyden perusteella) sekä kriittisyyden. Se ei tarkoita vain irrallisten katsomuksiin liittyvien faktatietojen tuntemista eikä se sitoudu mihinkään erityiseen uskontojenvälisen yhteistyömuodon edistämiseen.

Teemanumeron yksittäiset kirjoittajat eivät ole sidottuja tässä esitettyyn luonnehdintaan, mutta teksteissä pohditaan, miten oma aihe liittyy median ja katsomuslukutaidon (tai uskontolukutaidon) teemaan. Tarkoituksena on, että teemanumero antaa kokonaisuutena monipuolisen kuvan suomalaisessa kontekstissa kolmen avainsanan – media, katsomus ja lukutaito – monimutkaisista suhteista valikoitujen esimerkkiaihepiirien kautta.

Median käsite kattaa tässä perinteiset joukkoviestintämuodot (sanomalehdet, televisio, radio), mediavetoisen populaarikulttuurin sekä internetin ja sosiaalisen median. Painotus on media-ammattilaisten tuottamassa materiaalissa, erityisesti journalismissa. Olennaista on pohtia, millaista katsomuksiin liittyvää ymmärrystä eri mediat tuottavat ja ylläpitävät toiminnassaan: Mikä on niille tyypillistä ja mikä harvinaista? Millaisia mahdollisia vahvuuksia ja puutteita niissä on ja kenen näkökulmasta?

Tarkoituksena on tuottaa parempaa ymmärrystä median toiminnasta katsomuksellisten teemojen käsittelijänä sekä katsomuksellisten yhteisöjen ja yksilöiden oletuksista ja odotuksista. Tavoite ei ole helppo, sillä median tarkastelu katsomuslukutaidon näkökulmasta menee helposti tietovisamaiseen otteeseen, jossa osoitetaan toimittajan virhe nippelitiedossa. Nippelitietojen tulisi tietenkin olla oikein, mutta se ei riitä: olennaisempaa on pystyä ymmärtämään laajempia asiayhteyksiä sekä eri osapuolten toimintakontekstia.

Teemakokonaisuus ei pyri kattamaan kaikkia katsomuksellisesti kiinnostavia aiheita. Sen sijaan se pyrkii muutamien esimerkkiaiheiden kautta herättelemään keskustelua median ja katsomusten suhteista sekä kysymään, millaista lukutaitoa tämän todellisuuden osa-alueen ymmärtämiseen tarvitaan. Kokonaisuus on pikemminkin nykypäivän silmäys valikoituihin teemoihin kuin kaikenkattava esitys. Valikoimasta puuttuu esimerkiksi historialliset katsaukset sekä erilaisten keskeistoimijoiden, kuten toimittajien ja katsomuksellisten yhteisöjen näkökulmista kirjoitetut puheenvuorot.

Teemanumerossa Marcus Moberg selvittää, miten luterilainen kirkko on itse orientoitunut kommunikoimaan sanomaansa paremmin mediajulkisuuteen. Johanna Konttori ja Teemu Pauha kysyvät, miten mediajulkisuuden islam voisi olla moniäänisempää. Tuomas Äystö analysoi median tapaa käsitellä kansanedustajien uskonnollisuutta. Helena Kupari tutkii, miten media kertoo taiteilijoiden ja kulttuuriväen kiinnostuksesta ortodoksisuuteen. Terhi Utriainen erittelee kahden tapaustutkimuksen avulla median tapoja kirjoittaa (uus)henkisyydestä. Heikki Pesonen tarkastelee populaarikulttuurin katsomuskuvauksia ja niiden ymmärtämiseen vaadittavaa kriittistä lukutaitoa. Teemu Taira hahmottelee uskonnottomuuden ja ateismin mediakäsittelyn tyypillisiä piirteitä ja kysyy, miksi aihepiiri ei näytä kiinnostavan journalismia.

Suomalaisessa keskustelussa uskonto- ja katsomuslukutaitoa on viime vuosina edistänyt erityisen painokkaasti vuosina 2019–2021 toiminut monitieteinen Argumenta-hanke Uskontolukutaito moniarvoisessa yhteiskunnassa. Hankkeessa on julkaistu englanninkielinen teos The Challenges of Religious Literacy (Sakaranaho, Aarrevaara & Konttori 2020). Tulossa on myös suomenkielinen teos uskontolukutaidosta. Tämä Teologia.fi-teemanumero ei ole osa hanketta, mutta se osaltaan jatkaa keskustelua uskonto- ja katsomuslukutaidosta.

Kirjoittaja

Kirjallisuus

Prothero, Stephen: Religious Literacy. New York: HarperCollins, 2007.

Sakaranaho, Tuula, Timo Aarrevaara & Johanna Konttori (toim.): The Challenges of Religious Literacy: The Case of Finland. Cham: Springer, 2020.

Wolfart, Johannes C.: ‘Religious Literacy’: Some Considerations and Reservations. Method and Theory in the Study of Religion. online ahead of print, 2022.