Sodan ja rauhan kirkot Ukrainassa ja Venäjällä

Teologian ja uskonnontutkimuksen päivillä 19.5.2022 kuultiin asiantuntijoiden puheenvuoroja sekä paneelikeskustelu aiheesta ”Sodan ja rauhan kirkot Ukrainassa ja Venäjällä”, jota Teologia.fi oli seuraamassa. Ukrainassa hiljattain puhjenneen sodan johdosta aihe on herkkä, mutta tärkeä. Miten kirkko toimii tai pyrkii toimimaan sodan keskellä?

Alkupuheessaan puheenjohtaja Outi Lehtipuu kertoi, että kun Teologinen aikakausikirja julkaisi keväällä 2020 teemanumeron Ukrainan kirkollisesta tilanteesta kukaan ei voinut aavistaa, kuinka ajankohtaiseksi aihe on nyt kaksi vuotta myöhemmin osoittautunut. Mukana paneelissa olivat esiintymisjärjestyksessä Mikko Ketola, Teuvo Laitila, Elina Kahla, Maija Penttilä ja Heta Hurskainen. Paneeli pyrki tarjoamaan näkökulmia siihen, kuinka sota on vaikuttanut kirkon tilanteeseen Ukrainassa ja Venäjällä, sekä siihen, millainen asema kirkolla sodan keskellä on.

Ukraina

Ensimmäisenä puheenvuorossa oli Helsingin yliopiston kirkkohistorian dosentti Mikko Ketola, joka tarkasteli Ukrainan kirkollista maisemaa tällä hetkellä. Ketola lähti liikkeelle yleiskatsauksesta Ukrainan demokratiaan: Ukrainassa on tällä hetkellä noin 43 miljoonaa asukasta, joista valtaosa on keskittynyt kaupunkeihin. Noin 60 % väestöstä identifioituu ortodokseiksi ja seuraavaksi isoin ryhmä on Ukrainan kreikkalais-katolinen kirkko. Ortodoksisen kirkon sisällä on vielä eroteltava Ukrainan itsenäinen kirkko sekä Moskovan patriarkaatin alainen kirkko.

Ketola kuitenkin täsmensi, että uskonnolliseen ryhmään kuulumiseen liittyvät kyselytulokset voivat olla epätarkkoja, sillä kaikki eivät kyselyissä erotelleet, kumpaan ortodoksiseen kirkkoon kuuluvat. Sodassa tuhoutuneista kirkoista valtaosa on Moskovan patriarkaatin alaisia, sillä ne ovat keskittyneet Itä- ja Etelä-Ukrainaan.

Itä-Suomen yliopiston Uskontotieteen ja ortodoksisen kirkkohistorian yliopistonlehtori Teuvo Laitila käsitteli Ukrainan itsenäisen kirkon välejä Ukrainan ortodoksisen kirkon metropoliittaan Epifani I:en. Aivan sodan alussa Epifani otti siihen suorasanaisesti kantaa sanomalla, että kristitty voi käydä puolustussotaa, muttei milloinkaan hyökkäyssotaa. Epifani on puhunut Ukrainasta yhteisenä valtiona ja kirkkona. Kirkoksi on tässä luettavissa sekä ortodoksinen että kreikkalais-katolinen kirkko. Kirkon on Epifanin mukaan tuettava ihmisiä henkisesti, kun taas valtio suojelee heitä sotilaallisesti.

Kukaan, jolla on verta käsissään, ei voi pidellä kastemaljaa tai paimensauvaa

Epifani I

Epifanin retoriikassa on nähtävissä paljon yhtenäisyyttä Ukrainan presidentin Volodymyr Zelenskyyn puheiden kanssa: metropoliitta ottaa mahtipontisilla puheillaan rohkeasti kantaa asioiden tilaan, ja esimerkiksi toivotti pääsiäispuheessaan Jumalan siunausta kaikille, jotka taistelevat ”pahuutta ja pimeyttä vastaan”. Viimeisimmässä puheessaan Epifani korosti voitonpäivänä ortodoksisuuden toteutuvan ihmisen toiminnassa ja muiden auttamiseen pyrkivässä toiminnassa. Epifani on vedonnut Ukrainan autonomisen ortodoksisen kirkon ja Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin ykseyteen, sekä tuominnut sodassa tapahtuvat joukkomurhat natseihin verrattavissa olevina toimina.

Messiaaninen tehtävä ja Kiovan kasteallas

Seuraavaksi lavalla kuultiin Helsingin yliopiston Venäjän kulttuurihistorian dosenttia Elina Kahlaa, joka käsitteli Venäjän ortodoksisen kirkon käyttämää pyhän sodan retoriikkaa. Koska ortodoksinen paasto osui juuri sodan alkuun, tarjosi se piispoille ja puheiden kirjoittajille teemat viikottaisiin puheisiin, joihin yhdistettiin sodan tematiikkaa. Tämä näkyi erityisesti Moskovan patriarkka Kirillin puheissa, joita Kahla puheenvuorossaan käsitteli. Pyhä Sota on tässä yhteydessä ylihistoriallinen käsite, joka käsittää ajatuksen siitä, että oikeuden puolella oleva kansa on kaikkien vihaama. Kirillin puheissa oli aluksi Venäjän toimien oikeutusta myös ukrainalaisille, mutta sittemmin Kirill on kohdistanut puheensa ainoastaan venäläisille. Esiintyessään parlamentin federaationeuvostossa Kirill on korostanut, ettei kyseessä ole pelkästään kirkollinen asia, vaan kysymys on Venäjän kansan yhtenäisyydestä.

Kiovan kastealtaasta ovat itäslaavit lähtöisin

Kirill

Ylläoleva lause viittaa ajatukseen messiaanisesta tehtävästä, jolla sodan toimet oikeutetaan. Kiova ja Ukraina nähdään olennaisena osana Venäjän uskonnollista piiriä. Kahla korosti, ettei kyse ole pelkästään kirkkokansojen konfliktista, vaan verisestä veljessodasta. Pyhää sotaa ei tästä syystä aina korosteta, vaan toisinaan sitä käsitellään sotana ideologista vihollista vastaan. Kiova nähdään uutena Berliininä, Venäjä mahtavana soturina, joka jatkaa toisen maailmansodan hengessä missiotaan natsismia vastaan. Kirkko on yhä selvemmin kuroutunut osaksi valtion koneistoa ja voisi sanoa, että Kirill on Putinin ohjailtavana kuin talutushihnassa.

Venäjän vastustavat äänet

Helsingin yliopiston kirkkososiologian dosentti Maija Penttilä käsitteli Venäjällä Moskovan patriarkaatin alaisuudessa julkistettuja sodanvastaisia kannanottoja, jotka on saatu julkisista lähteistä. Penttilä korostaa sodan vastustamisen vakavuutta Venäjällä: se voi tarkoittaa työn menetystä, vankeutta tai vielä vakavampia seurauksia. Osa sotaa vastaan puhuneista papeista onkin raportoinut heihin kohdistuneista vierailuista ja uhkauksista valtion osalta. On kuitenkin epäselvää, kuinka paljon valtio painostaa uskonnollisia toimijoita. Venäjän ortodoksisen kirkon sisällä kommentteihin suhtaudutaan nuivemmin, minkä seurauksena kirkko on asettanut sotaa vastustaneille kurinpidollisia toimenpiteitä. Protestanttiset kirkot vastustavat Penttilän mukaan tästä syystä sotaa enemmän.

Osa sotaa vastustavista papeista ajattelee, että koska Venäjällä ei ole valtionkirkkoa, kirkon tulisi ottaa etäisyyttä politiikkaan. Toisaalta osa sotaa vastustavista papeista näkee, että kirkon olisi otettava kantaa ja vaadittava rauhaa. Noin 300 pappia on allekirjoittanut julistuksen, joka vaatii sodan lopettamista eikä moni halua enää kutsua Moskovan patriarkaattia arvonimellään, sillä verenvuodatuksen hyväksyminen Ukrainassa nähdään ei-kristillisenä toimintana. Sotaa vastustavien pappien erottamista Venäjän ortodoksinen kirkko ei myönnä suoraan, vaan erottaminen selitetään aina jonkin muun syyn varjolla.

Jos pysyn hiljaa, en ole pappi

Venäläinen pappi Ioann Burdin

Paneelikeskustelussa Penttilä esitti Kahlalle kysymyksen siitä, puuttuuko Kirill kommenteillaan maalliseen puoleen, vaikka kirkon ja valtion tulisikin Venäjällä olla erillään? Kahla myötäili tätä näkemystä ja korosti sitä, että Venäjälle epäedullisen sodan jatkuessa halut puhua sodan puolesta ovat vähäisiä, johon Kirill on selvästi kyllästynyt. Ääniä Venäjän hirmutekojen vastustamiselle ei myöskään enää löydy samalla tavalla, kuin sodan alussa.

Yhteisen vihollisen edessä olemme yhtä ja erillämme

Ortodoksisten kirkkojen ja niiden suhteiden tutkija Heta Hurskainen Itä-Suomen yliopistosta käsitteli alustuksessaan sodan aiheuttamia muutoksia Ukrainan ja Venäjän ortodoksisten kirkkojen suhteissa. Hurskainen korosti, että tämä sota ei ole ensimmäinen asia, joka on suhdetta muuttanut. Kun Konstantinopolin ekumeeninen patriarkaatti vahvisti Ukrainan ortodoksisen kirkon itsenäisen aseman vuoden 2019 alussa, Moskovan patriarkaatti reagoi vahvasti: se katkaisi ehtoollisyhteyden ekumeenisen patriarkaatin kanssa sekä kaikkien niiden kirkkojen kanssa, jotka tunnustivat Ukrainan kirkon itsenäisyyden. Aluksi näytti siltä, että ortodoksisuus Ukrainassa olisi sodan myötä löytänyt yksimielisyyden, joka yhdistää kirkot yhteisen vihollisen edessä ja lopettaa kiistelyn kanonisesti oikeasta kirkosta Ukrainassa.

”Me puhuimme niin paljon ykseydestä kuin se olisi jonkinlainen uni, ja tänä päivänä siitä on tullut todellisuutta”

Ukrainan kreikkalais-katolisen kirkon johtava arkkipiispa Sviatoslav Shevchuk

Tämä yhtenäisyys on kuitenkin sittemmin rakoillut: Moskovan patriarkaatin alaisessa ortodoksisessa kirkossa 17 piispaa sai luvan olla mainitsematta Kirilliä saarnoissaan kirkkojohdoltaan, johon Moskova reagoi varoituksilla kanonisessa järjestyksessä pysymisestä. Näitä varoituksia on sittemmin kuultu niin, että ”sota”-sana on kehystettävä Moskovan näkökulmasta. Alussa näkynyt kansallinen yhdistävä tekijä on siis väistynyt, kun Ukrainassa toimivien kirkkojen välille on noussut uusia kysymyksiä siitä, miten sodasta puhutaan. Itsenäinen Ukrainan kirkko tarvitsee Hurskaisen mukaan lisää suhteita ulkomaailmaan sekä ekumeenisen liikkeen jäsenyyttä, jotta se pystyy olemaan aidosti itsenäinen.

Puheenjohtaja Lehtipuu kysyi paneelikeskustelussa Hurskaiselta sitä, kuinka Ukrainan itsenäinen kirkko voisi lisätä osallistumistaan ekumeeniseen liikkeeseen. Vastauksena tähän Hurskainen korosti kirkon sisällä tapahtuvaa muutosta. Ukrainan ortodoksinen kirkko on lähestynyt maailmanneuvostoa kyseenalaistamalla Moskovan patriarkaatin asemaa, mutta sen pitäisi kenties korostaa ennemminkin syitä sen puolesta, että sillä tulisi olla oma asemansa liikkeessä. Lehtola korosti, että tämä voisi jopa johtaa Venäjän kirkon irtautumiseen tai sulkemiseen ulos ekumeenisesta liikkeestä.

Kuten paneelin otsikkokin esitti, kirkot ovat sekä sodan ja rauhan kirkkoja paitsi ajallisesti, myös aatteellisesti. Ne ottavat kaikki kantaa sekä sotaan että rauhaan, ja kuulijan on hyvä ymmärtää, mitä ääniä kuunnella.