| Talvikki Ahonen

Tutkimushanke uskonnollisesta perinteensiirrosta: lämmin ja turvallinen ilmapiiri edistää uskonnon siirtymistä vanhemmilta lapsille

Kuva: Joonas Hartikainen, Jyväskylän seurakunnan arkistot

Teologia.fi tutustuu Tutkitun tiedon teemavuoden 2021 aikana teologisen tieteenalan tutkimusprojekteihin. Millaista tutkimusta teologian alalla tehdään? Millä tavalla tutkimuksen kysymykset ovat ajankohtaisia juuri nyt?

Kuinka uskonto siirtyy sukupolvelta toiselle?

Miksi uskonnollinen vakaumus siirtyy tai ei siirry vanhemmilta lapsille? Mikä merkitys on isovanhemmilla uskonnon siirtymisessä? Miksi toinen uskonnollinen vakaumus siirtyy seuraavalle sukupolvelle mutta toinen ei?

Näihin kysymyksiin etsii vastauksia käynnissä oleva tutkimushanke ”The transmission of religion across generations: a comparative international study of continuities and discontinuities in family socialization” (suom. Uskonnon välittyminen sukupolvien välillä: vertaileva kansainvälinen tutkimus jatkuvuuksista ja katkoksista perhesosialisaatiossa). Hanketta rahoittaa yhdysvaltalainen Templeton Foundation. Hanke kattaa viisi maata, joista Suomi on yksi.

Suomessa hanketta luotsaa Itä-Suomen yliopiston käytännöllisen teologian professori Kati Tervo-Niemelä, joka toimii paitsi hankkeen Suomen maajohtajana myös toisena tutkimushankkeen vastaajana. Tutkijoina hankkeessa toimivat Suomessa myös TT Laura Kallatsa ja TT Jenni Spännäri.

Tutkimushanke selvittää niitä tekijöitä, jotka vaikuttavat uskonnon välittymiseen sukupolvelta toiselle erilaisissa kulttuurisissa konteksteissa. Tutkimuksen verrokkimaat ovat Suomi, Unkari, Kanada, Italia ja Saksa. Suomi edustaa protestanttisen enemmistöuskonnon maita, Italia katolista uskonnollista kulttuuripiiriä, ja Saksa kummankin edellä mainitun sekoitusta. Unkarin uskonnollisessa kulttuurissa näkyy edelleen kommunistinen historia, ja Kanada on esimerkkimaa hyvin moniuskontoisesta kulttuuriperinteestä.

Perhe on edelleen kaikkein merkittävin uskonnon välittymisestä vastaava yhteisö.

”2010-luvun muutos länsimaiden uskonnollisuudessa on ollut rajumpi kuin tutkijat alun perin ennakoivat. Samalla uskonnollinen kasvatus on vähentynyt. Suomi on muiden Pohjoismaiden ja Viron kanssa yksi niistä maista, joissa uskonnolliselle kasvatukselle annetaan kaikkein vähiten arvoa. Tästä huolimatta perhe on edelleen kaikkein merkittävin uskonnon välittymisestä vastaava yhteisö”, Tervo-Niemelä kuvaa tutkimuksen taustaa.

Hanke pyrkii myös selvittämään, kuinka uskonto mahdollisesti muuttuu sen välittymisen prosesseissa eri konteksteissa. Hankkeen tutkimusaineistot koostuvat noin 9 000 puhelinhaastattelusta sekä noin 100 perheen ryhmähaastattelusta viidessä maassa. Haastateltavista perheistä mukana on kolme sukupolvea: nuoria, heidän vanhempiaan ja isovanhempiaan.

Suomalainen puhumattomuuden kulttuuri

Tutkimushankkeen kussakin verrokkimaassa on hieman erilainen uskonnollinen kulttuuri ja tapa puhua uskonnosta. Millaisia erityispiirteitä suomalaiseen uskonnolliseen kulttuuriin liittyy?

Nuoremmalle sukupolvelle uskonnosta puhuminen on luontevampaa kuin vanhemmalle sukupolvelle.

”Olemme haastatteluissa havainneet, että suomalaisena erityispiirteenä on pitkään ollut puhumattomuuden kulttuuri. Se ei ole ainoastaan nykyhetken uskonnollisuutta kuvaava tekijä, vaan se näkyy vielä voimakkaammin isovanhempien ja heidän vanhempiensa uskonnollisessa kulttuurissa”, Tervo-Niemelä kuvaa. ”Vaikka olisi käyty aktiivisesti kirkossa, vietetty pyhäpäivää ja kuunneltu hartauksia radiosta, silti uskonto on saattanut olla teema, josta perheessä ei ole puhuttu mitään. Monissa haastatteluissa näkyy, että nuoremmalle sukupolvelle uskonnosta puhuminen on luontevampaa kuin vanhemmalle sukupolvelle.”

Uskonnon siirtymiselle on tärkeää, että on olemassa sekä uskonnon harjoittamista ylläpitäviä rakenteita että uskonnollisia sisältöjä. ”Ne perheet, joissa tapahtuu selkeää uskonnon siirtymistä sukupolvelta toiselle, ovat usein myös vahvasti institutionaalisesti linkittyneitä, eli niissä on perheyhteyttä laajempi yhteys uskonnolliseen yhteisöön”, Tervo-Niemelä kertoo. Pelkkä henkilökohtainen vakaumus ei siis itsessään siirry yhtä todennäköisesti ilman kytköstä uskonnolliseen yhteisöön.

Perheen keskinäinen tunneilmapiiri on vahvasti yhteydessä siihen, kuinka uskonto välittyy tai ei välity sukupolvelta toiselle. Lämmin ja turvallinen ilmapiiri edistävät uskonnon siirtymistä, kun taas pakottavuus ja negatiivisiksi koetut tunteet estävät sitä. ”Uskonnon näkeminen sääntöinä ja pakkoina on luonteenomaista etenkin vanhemmalle sukupolvelle”, Kati Tervo-Niemelä kertoo.  ”Nuorta sukupolvea luonnehtii puolestaan ennen muuta autenttisuuden ihanne, eli asioita tehdään ainoastaan silloin, kun ne ovat henkilökohtaisesti merkitykselliseksi koettuja”.

Joustava uskonnollisuus edistää uskonnon siirtymistä

Mitkä tekijät yhdistävät niitä perheitä, joissa uskonnollisuus ja uskonnolliset arvot siirtyvät seuraavalle sukupolvelle?

”Yksi yhdistävä piirre niissä perheissä, joissa on voimakasta jatkuvuutta, on uskonnollisuuden dynaamisuus ja joustavuus. Eri sukupolvien tarpeet ovat erilaisia, eri elämäntilanteissa tarpeet ovat erilaisia, eri tilanteissa myös eri yhteisöt voivat parhaiten vastata ihmisten tarpeisiin”, Tervo-Niemelä kertoo. ”Siksi on tärkeää, että seurakunnilla on toimintaa, joka on suunnattu tiettyyn elämäntilanteeseen, tiettyyn elämänvaiheeseen. Ei voida ajatella, että yhdenlainen muoto puhuttelee kaikkia.”

Myös itse uskonnollinen vakaumus liittyy siihen, siirtyykö se tuleville sukupolville. Useiden tutkimusten mukaan tänä päivänä uskonnottomuus siirtyy erittäin suurella todennäköisyydellä vanhemmilta lapsille, mutta kristillinen vakaumus näyttäisi välittyvän vain noin puolessa tapauksista vanhemmilta lapsille. Siirtymää voi tapahtua myös toiseen suuntaan siten, että lasten sukupolvi vaikuttaa vanhempiensa uskonnollisuuteen.

Vaikka uskonnollisuus voi siis olla dynaamista ja muuttuvaa, sillä on kuitenkin taipumus pysyä tietyssä mielessä melko staattisena. ”Isot tutkimusaineistot osoittavat, että koko väestön tasolla se uskonnollisuuden aste, jonka ihminen saavuttaa nuoruudessa ja varhaisaikuisuudessa, pysyy usein melko muuttumattomana. Vähemmän uskonnollisten nuorten ikäluokkien voi siis olettaa olevan vähemmän uskonnollisia myös aikuisuudessa ja vanhuudessa. Tästä syystä nimenomaan lasten ja nuorten ikävaiheeseen panostaminen on uskonnollisessa kasvatuksessa tärkeää”, Tervo-Niemelä kertoo.

Suomen kontekstissa perheen lisäksi uskonnollisen kasvatuksen merkittävä ympäristö on rippikoulu. ”Kuitenkin rippikoulukin vakiinnuttaa etenkin niiden nuorten uskonnollisuutta, jotka ovat saaneet uskonnollista kasvatusta jo perheessä. Paljon vaikeampaa rippikoulussakin on sellaisten nuorten tavoittaminen ja kohtaaminen, joille koko kristillinen kulttuuri on vieras”, toteaa Kati Tervo-Niemelä, joka on tutkinut myös suomalaista rippikoulua useita vuosikymmeniä.

Eri sukupolvien tapa sanoittaa uskonnollisuutta on myös hyvin erilainen.

Eri sukupolvien keskeiset teemat ja yhteiskunnalliset keskustelunaiheet tuovat jännitteitä sukupolvisuhteisiin. ”2000-luvun uskonto on vahvasti politisoitunutta. Uskonto nähdään voimakkaasti esimerkiksi sellaisten kysymysten kautta kuin samaa sukupuolta olevien avioliitto, jonka aiheuttamat kahtiajaot näkyvät haastatteluissamme”, Tervo-Niemelä jatkaa. ”Eri sukupolvien tapa sanoittaa uskonnollisuutta on myös hyvin erilainen, ja eri-ikäiset käyttävät samoja käsitteitä hyvin eri merkityksissä. Esimerkiksi synnin käsite voidaan tulkita eri sukupolvien välillä eri tavoin.”

Korona-aika on myös vähentänyt perheiden mahdollisuuksia osallistua seurakuntien toimintaan. Tämän seurauksena institutionaalinen linkittäytyminen voi heiketä ja tuoda katkoksen uskonnon siirtymiseen sukupolvelta toiselle. ”Korona-aika vähentää perheen sukupolvien välisiä kontakteja ja luo siten pohjan sille, että uskonnollista jatkuvuutta on entistä vähemmän,” Kati Tervo-Niemelä toteaa. ”Joissakin perheissä verkossa tapahtuvaa uskonnollisia tapahtumia hyödynnetään luontevasti, mutta nämä perheet ovat kuitenkin vähemmistönä.” Korona aiheuttaakin uusia kysymyksin uskonnon siirtymisestä ja jatkuvuudesta.