| Milla Korkalainen

Puhetta uskonnosta vai uskonnollista puhetta politiikassa?

Kuva: Johannes Jansson/norden.org


Helsingin yliopiston uskontotieteen apulaisprofessori Titus Hjelm pohtii artikkelissaan Uskonnon ”paluu” eduskuntapolitiikkaan – Desekularisaatiota vai metodologinen harha? parlamentaarisen puheen ja uskonnon suhdetta kahden tapauksen kautta.

Hjelmin artikkelin päämääränä on kiinnostava kahtiajako. Hän haluaa tuoda näkyviin kaksi erilaista puhetapaa; puheen, jossa uskontoa käsitellään instituutiona, sekä puheen, jossa uskonto toimii omien näkemysten perustana. Lisäksi Hjelmin tarkoitus on paikantaa näiden ero eduskuntapuheessa sekä arvioida uskonnolliseksi luokiteltavan puheen vaikuttavuutta politiikassa. Tähän hän käyttää esimerkkinä Päivi Räsäsen (KD) ja Mika Niikon (PS) eduskuntapuheita.

Kiinnostavasti Hjelm kiteyttää, että uskontososiologit pääsääntöisesti ajattelevat, että uskonto näkyy julkisuudessa pysyvästi, mutta uskonnolliseksi tunnistettava puhe ei sinänsä kerro puheen vaikuttavuudesta, jos se ei herätä vastakaikua muussa keskustelussa. Ajattelen, että Hjelmin artikkelissa käy selväksi, että keskustelua kyllä herää, mutta se vie keskustelua pois aiheesta, johon uskonnollista puhetta käytetään perusteluna.

Tällä tarkoitan, että oli kiinnostavaa huomata, miten voimakkaasti Niikon uskonnollinen puhe nostatti vastustusta vastapuheenvuoroina, jotka pääosin keskittyivät arvioimaan uskonnon ja politiikan suhdetta, eivätkä varsinaista asiaa, tasa-arvoista avioliittolakia, johon uskonnollinen puhe otti kantaa. Uskonnollisen puheen kanssa saman mieliset puolestaan ilmaisivat hyväksyntänsä käsiteltävän asian kautta.

Huomionarvoista on myös, että Päivi Räsäsen puhetta analysoidessaan Hjelm toteaa, että Räsäsen parlamentaarinen perustelut ja kuvailut toimivat maallisen puhetavan puitteissa. Hänen puheensa on puhetta uskonnosta, mutta ei uskonnollista puhetta. Toisin sanoen Räsäsen puhe eduskunnassa ei ole ”uskonnollista”, silloinkaan kun hän keskustelee uskonnosta. Tämä on hämmästyttävää, sillä uskon yleisen mielikuvan Räsäsestä olevan sellainen, että hänen puheensa on uskonnollista puhetta.
Räsäseen verrattuna Niikolle Raamattu ja Jumalan tahto ovat lainsäädännön perusta, Hjelm argumentoi.

Niikon edustama puhetapa poikkeaa siis puheesta, jossa uskontoa käsitellään yhteiskunnallisena tai kulttuurisena instituutiona. Näin ollen Hjelmin mukaan olisi perusteltua puhua poliittisen puheen ”desekularisaatiosta” eli uskonnon leviämisestä tai lisääntymisestä aikaisemman maallisuuden jälkeen.

Vaikuttaa siis siltä, että uskonnosta puhutaan, tai uskonnollisiksi tunnistautuvat toimijat ovat yhteiskunnassa näkyviä, tästä Räsänen on mielestäni hyvä esimerkki. Hjelm esittää, että ilmiön merkityksen tai tarkoituksen näkökulmasta tarkastellen uskonto ei ole yleisesti käytössä oleva tapa oikeuttaa esimerkiksi poliittisia pyrkimyksiä. Mielestäni näin onkin Niikon tapauksessa, koska Niikon jumalapuhe sai kuin saikin vastakaikua eduskunnassa – tosin ei hänen toivomallaan tavalla – puhe siirtyi tasa-arvoisesta avioliittolaista uskonnon ja politiikan suhteeseen.
Siten uskonnollinen puhe ei kuitenkaan vaikuta elinvoimaiselta, koska sen sopivuus joko kyseenalaistetaan suoraan tai se ohitetaan sopimattomana perusteluna politiikalle.

Näin ollen uskonnon ”paluu” parlamentaariseen politiikkaan näyttäytyy ennen kaikkea tutkimuksellisena harhana, jos uskonnon vaikuttavuuden määreenä on se, esiintyykö uskonnolliseksi luokiteltavaa puhetta eduskuntapuheessa ylipäätään, Hjelm täsmentää.

Lopulta kriittinen uskonnon ja politiikan tutkimus ei voi kuitenkaan täysin ohittaa ajatusta uskonnon kasvavasta näkyvyydestä parlamentaarisessa puheessa. Näyttää siltä, että välinpitämättömyys uskontoa kohtaan on yhä vaikeampaa, ja että rajankäyntiä uskonnon ja maallisen välisestä suhteesta politiikassa tullaan Suomessa käymään vastaisuudessakin, Hjelm tiivistää artikkelinsa lopuksi. Mielenkiinnolla jään odottamaan, onko keskustelu sitten puhetta uskonnosta vai uskonnollista puhetta ja mikä merkitys on sillä, kumpaa puhuja käyttää?

Juttu perustuu Titus Hjelmin artikkeliin Uskonnon ”paluu” eduskuntapolitiikkaan – Desekularisaatiota vai metodologinen harha? joka on julkaistu Teologisen Aikakauskirjan numerossa 3/2020.