| Antti Luoma

”Suomalaista kristillisyyttä ei ole olemassakaan”

Kuva: Antti Luoma

Kirkkohistorian emeritusprofessori Eino Murtorinteen mukaan on väärin puhua suomalaisesta kristillisyydestä, koska hänen mielestään sellaista ei ole olemassakaan. Sen sijaan tulisi puhua vain kristinuskosta ja kristityistä Suomessa, koska kristinusko on pohjimmiltaan aina globaalia, kaikki rajat ylittävää. 

Uskonnon suhde nationalismiin on kiinnostanut Eino Murtorinnettä vuosikymmenien ajan. Uusimman ajan kirkkohistorian professorina toiminut Murtorinne pitää pitkän tutkimusuransa yhtenä merkittävimpinä tutkimuksinaan 1970-luvulla ilmestyneitä Risti hakaristin varjossa ja Veljeyttä viimeiseen saakka, joissa käsitellään Pohjoismaisten kirkkojen suhteita Natsi-Saksan kirkkoihin. ”Kansallisten kirkkojen ongelma on aina ollut suhde valtaa pitäviin. Tämä ei ole pelkästään Hitlerin Saksassa tapahtunutta, vaan myös monissa muissa maissa, kuten Neuvostoliitossa ja myös meillä Suomessa”, toteaa Murtorinne.

Oikeistoradikalismi menestyi Suomessa 1930-luvulla, eikä vähiten evankelis-luterilaisen kirkon papiston keskuudessa. Erityisesti monet nuoret papit innostuivat Suur-Suomi -ideologiasta ja heimoaatteesta. Radikaaleimmat eivät pitäneet ongelmallisena edes väkivaltaa omien päämääriensä edistämiseksi. Murtorinne korostaa, että tätä kaikkea selittää bolsevismin pelko: ”Bolsevismin, kommunismin pelko oli niin voimakasta monien suomalaisten keskuudessa, että se sai heidät tempaantumaan äärioikeistolaisuuteen ja oikeuttamaan jopa väkivallan.” 

Tämän päivän Suomen yhteiskunnallisesta ilmapiiristä löytyy Murtorinteen mukaan yhteneväisyyksiä 1930-lukuun. ”Ei voi samaistaa, mutta löytyy samantyyppistä tarvetta tarrautua fiktiomaailman pelkoon. 1930-luvulla fiktiivinen pelko oli bolsevismi. Tällä hetkellä taas fiktiivistä pelkoa on ennen kaikkea pelko maahanmuuttajia kohtaan. Samalla tavoin, kun 1930-luvulla bolsevismi koettiin uhkaksi suomalaisuudelle, koetaan tänä päivänä maahanmuuttajat ja islaminuskoiset uhkaksi.”

Murtorinteen mukaan aina on vaarana, että uskontoa käytetään eettisenä peitteenä totalitarismille ja väkivallalle. Nationalismin ja kansallissosialismin tutkimuksen ohella Murtorinteen yhtenä päätutkimusaiheena on ollut Neuvostoliiton ja muiden Itä-Euroopan kommunististen maiden kristillisten kirkkojen toiminta toisen maailmansodan jälkeen. Kuten Hitlerin Saksassa, myös toisen maailmansodan jälkeisissä Itä-Euroopan kommunistisissa maissa valtiojohdot alistivat maissaan toimineet kansalliset kirkot omille poliittisille päämäärilleen. 

Uskonto oli ristiriidassa marxilais-leninistisen ideologian kanssa, minkä vuoksi uskonnollisten yhteisöjen toimintaa rajoitettiin monin tavoin. Siitä huolimatta kirkon johtajia lähetettiin ulkomaille ekumeenisiin tapahtumiin edustamaan ja vakuuttelemaan, että maassa olisi ollut uskonnonvapaus. Murtorinne kertoo: ”Stalinin suuri käänne suhteessa uskontoon tapahtui kesken toisen maailmansodan taisteluiden 1943, kun hän otti Venäjän ortodoksisen kirkon uudelleen armoihinsa ja palautti sen julkisen toimivallan. Sen jälkeen Venäjän kirkkoa käytettiin yhtenä Neuvostoliiton ulkopoliittisena puskurina.”   

”Körttiromantiikan” ongelmallisuus

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon sisällä vaikuttaneista teologisista virtauksista erityisesti herännäisyydessä, eli körttiläisyydessä innostuttiin 1930-luvulla ”äärikansallisesta” toiminnasta, kuten Murtorinne ilmiötä kuvaa. ”Herännäisyydessä yritettiin legalisoida äärikansallista toimintaa peittämällä se uskonnolla”. Murtorinne kuitenkin muistuttaa, ettei bolsevismin vastustajia, eikä edes oikeistoradikaaleja voi automaattisesti pitää fasisteina. Hän onkin käyttänyt tätä määritelmää aina varsin varoen. ”Epäilemättä esimerkiksi Elias Simojoki oli fasisti. Sen sijaan Lapuan liikettä heränneet eivät pitäneet poliittisena liikkeenä vaan bolsevismin vastustamisena”, toteaa Murtorinne. 

Syynä herännäisyyden 1930-luvun äärikansallisuuteen oli Murtorinteen mielestä herännäisyyden olemukseen kuuluva idealismin ja romantiikan perinne. ”Vanhaa pietismin perinnettä noudattaen herännäisyydelle oppi ei ole tärkeä, vaan elämä. Tämän vuoksi sillä on aina taipumusta seurata ajan ilmiöitä, kuten monet nuoremmat körttiläiset tekivät 1960-luvun lopulla liittyessään vasemmistoradikalismiin. Se oli romantisointia sinne suuntaan.” 

Vaikka tämän päivän herännäisyys eroaa merkittävästi 1930-luvun herännäisyydestä ja on nykyisin hyvin kaukana oikeistopopulismista, on liikkeessä säilynyt Murtorinteen mukaan ”körttiromantiikan” perinne, elämän korostaminen opin sijaan.  ”Idealismin ja romantiikan perinteeseen kuuluu myös se, että aina löytyy joku sankarihahmo, jota sitten ihaillaan ja muistellaan.”

Murtorinne on syntyisin Pohjois-Savosta, Kiuruvedeltä, joka kuuluu perinteisiin herännäispitäjiin. Vaikka useat hänen lähisukulaisistaan lukeutuivat heränneisiin ja hän itsekin kävi oppikoulunsa Raudaskylän herännäishenkisessä koulussa, hän ei katso lukeutuvansa selvästi herännäispapistoon.

Murtorinne toteaa kuitenkin arvostavansa vielä tänä päivänäkin suuresti herännäisyyden edustamaa nöyrää alatien kristillisyyttä, joka on vanhastaan kuulunut herännäisyyden kuvaan. ”Heränneet ovat mielestäni aina syvästi tajunneet kristinuskon keskeisen sanoman ja sen, miksi Jeesus ratsasti nimenomaan aasilla Jerusalemiin.”

Herännäisyydestä häntä on kuitenkin loitontanut lähinnä kaksi asiaa: ”En ole koskaan voinut ymmärtää herännäisyyden pidättyvää asennetta niin sanottuun maailmaan. Toinen etäännyttävä asia on ollut tämän liikkeen piirissä vaikuttanut äärikansallinen poliittis-ideologinen uho siihen liittyvine sankari-ihanteineen, joka mielestäni on ollut syvästi ristiriidassa armonkerjäläisyyttä korostavan alatien kristillisyyden kanssa.” 

Kristinusko on pohjimmiltaan aina globaalia

Murtorinne peräänkuuluttaakin opillista perustaa erilaisille uskonnollisille liikkeille, niin herätysliikkeille kuin kirkoille. Muuten vaarana on, että ne ajautuvat kunkin aikakauden poliittisiin äärivirtauksiin, kun opillisesta perustasta ei pidetä kiinni. Tämä vaara on aina kansallisilla kirkoilla, myös Suomessa.

Murtorinne kokee, että keskustelu kirkon suhteesta nationalismiin on edelleenkin vaikeaa Suomessa. Hänen mielestään Suomen evankelis-luterilaisen kirkon nimi tulisi muuttaa muotoon evankelis-luterilainen kirkko Suomessa. ”Ei kirkko ole mikään kansallinen omaisuus. Kirkko on globaali, sen sanoma on tarkoitettu kaikille kansoille. Siksi Suomenkin evankelis-luterilainen kirkko on tarkoitettu kaikille täällä asuville.” 

Murtorinnettä harmittaa, ettei Suomen evankelis-luterilainen kirkko, kuten eivät monet muutkaan kirkot ottaneet heti toisen maailmansodan jälkeen omakseen globaalia kristillisyyttä, kaikki rajat ylittävää sanomaa. ”Kirkolla oli kaikki mahdollisuudet korostaa sanomansa globaaliutta, ennen kuin globalisaatio kunnolla edes käynnistyi.” Murtorinne jatkaa: ”Mitä on suomalainen kristillisyys? Ei sellaista ole olemassakaan! On vain kristinusko Suomessa ja kristityt Suomessa.”

Kansankirkko-määritelmää Murtorinne ei ole kuitenkaan hylkäämässä, vaan pitää sitä edelleen käyttökelpoisena: ”Kansankirkko on laajasti kansaa koskeva ja kansassa elävä, mutta kansankirkko on jotain muuta kuin kansalliskirkko.” 

Teologista perehtyneisyyttä tarvitaan historiantutkimuksessa 

Murtorinteen mukaan ”uskonnosta ei koskaan saa tehdä politiikkaa, mutta uskonnolla on syvät yhteiskunnalliset vaikutteet”. Tämän vuoksi teologian tutkimuksella ja kirkkohistorialla on hänen mukaansa tärkeä paikka edelleen akateemisessa maailmassa. ”Että ymmärtäisimme ideologisia ilmiöitä ja aatevirtauksia, on oltava riittävä perehtyneisyys teologiaan ja uskonnollisen elämän perusluonteisiin.” 

Yksi antoisimpia tutkimuksia Murtorinteelle on ollut teologian historiaa käsittelevä Suomalainen teologia autonomian kaudella, joka ilmestyi 1986 ja käännettiin myöhemmin myös englanniksi. ”Teologian historian tulisi olla hyvin tärkeä osa kirkkohistoriaa. Siihen kannattaa kiinnittää huomiota tulevaisuudessakin.”

Tänä vuonna 90 vuotta täyttävä Eino Murtorinne eläköityi uusimman ajan kirkkohistorian professuurista vuonna 1993 työskenneltyään Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa aina 1960-luvulta lähtien. Suomalaisen tiedeakatemian jäsen hän on ollut vuodesta 1973. Tieteellistä tutkimustoimintaa Murtorinne on jatkanut aktiivisesti eläkkeellä olleessaankin. Viimeisimpänä häneltä ilmestyi viime syksynä yhdessä Pekka Visurin kanssa kirjoittama Hitlerin ja Stalinin kaupankäynti Suomesta 1939–1940. Murtorinne on edelleen myös ahkera esitelmöitsijä. 

Kysymys tulevaisuuden suunnitelmista huvittaa Murtorinnettä. Tutkimuksen teon on kuitenkin tarkoitus jatkua niin kauan, kun terveyttä riittää. ”Ehkä se on se jatkuvuuden ymmärtäminen, mikä innostaa historiantutkimukseen. Nykyajan tulkitseminen onnistuu historiasta käsin. Historian lähteiden tunteminen antaa pohjaa nykyajan ymmärtämiselle.”