Maailma-symposiumin keskiössä dialoginen keskustelu

Karjalan teologisen seuran jo perinteeksi muodostunut symposium järjestettiin kahdeksatta kertaa Itä-Suomen yliopiston Aurora-rakennuksessa 10.–11.2.2020. Kaksipäiväiseen tapahtumaan osallistui noin 200 teologiasta ja symposiumin aiheesta kiinnostunutta aktiivista kävijää.

Maailma filosofin silmin

Serafim Seppälä, ortodoksinen pappismunkki ja filosofian tohtori Itä Suomen yliopistosta aloitti luentonsa filosofisella kysymyksellä maanantaiaamuna: Onko maailmoja olemassa?

Luento käsitteli maailmojen syntyä. Seppälän lähestymistapa aiheeseen oli filosofinen, mutta humoristisilla kommenteilla höystetty. Hän sivusi Nietzschen ja Descartesin ajatuksia, avasi kristinuskon maailmankuvaa ja perehtyi holokaustin muistovuoden inspiroimana juutalaisuuden näkemyksiin maailmasta. Yhtenä näkemyksenään Seppälä ehdotti, että maailmat syntyvät ihmisten tarpeesta ymmärtää, mitä pintojen alla on.

Aloitusluento tarjosi virkistävän filosofisen aivojumpan heti tapahtuman kärkeen ja herätti todella kuuntelemaan. Millaisessa maailmassa me oikeastaan elämme ja mikä on totta? Tarjoaako symposiumi vastauksia edes osaan esitetyistä kysymyksistä?

Luterilainen käsitys maailmasta

Seppälän puheenvuoroa seurasi Kuopion hiippakunnan piispan ja Itä-Suomen yliopiston dosentin Jari Jolkkosen puheenvuoro Maailman parantaminen ja luterilaisen yhteiskunnallisen osallistumisen perusteet. Hän toi selkeällä tyylillä esiin luterilaisen opin peruspilareita. Jolkkonen esitteli luterilaisen käsityksen, jonka mukaan kristillinen usko johtaa kantamaan vastuuta yhteiskunnasta ja koko luomakunnasta. Kirkolla on kuitenkin kiusauksia, kuten haasteiden edessä vetäytyminen, yksinkertaisten vastausten antaminen monimutkaisiin kysymyksiin tai populismi. Kirkon pääasiallinen tehtävä on kaikesta huolimatta elää kärsivien ihmisten rinnalla ja todistaa lähimmäisenrakkaudesta. Puheen perusteella uskallan väittää, että luterilaisen näkemyksen mukaan kirkon ja sen jäsenten tehtävä yhteiskunnassamme on aktiivinen osallistuminen planeetastamme huolehtimiseen ja maailman parantamiseen.

Jolkkonen myönsi yhteiskunnan vastakkainasettelun olevan yksi aikamme suurimpia ongelmia, eikä kirkko tässäkään asiassa ole poikkeus. Ekumeenisena toimijana hän nosti kuitenkin esille Raamatun lauseen (Joh. 17:21), jossa kristittyjä kehotetaan yhtenäisyyteen ja vilpittömään ymmärrykseen toisia kohtaan.

Uskontodialogi ja rauhanrakentaminen maallikoiden ja ammattilaisten yhteisenä tehtävänä

Kehotuksesta yhteisymmärrykseen seurasi looginen siirtymä seuraavaan aiheeseen: uskontodialogiin. Suomen lähetysseuran kirkollisen työn koordinaattori Katri Härkönen puhui uskontodialogista vaikuttamistyönä, jota käydään eri uskontojen oppineiden välillä virallisissa keskustelutilaisuuksissa. Esitelmässään hän viittasi pääosin kristinuskon ja islamin väliseen suhteeseen. Suurin uskontodialogin merkitys tulee kuitenkin esille maallikoiden välisessä konkreettisessa kanssakäymisessä tavallisen arjen keskellä. Uskontodialogin kaikissa muodoissa pyrkimyksenä on ymmärtää eri tavoin uskovan maailmankuvaa yhteisistä lähtökohdista käsin, olematta kuitenkaan lähetystyötä.

Härkösen luento yhdessä Elisa Taarnalan (FT, Crisis Management Initiative) Naiset rauhanrakentajina -osuuden kanssa muodostivat ihmistä lähelle tulevan osion konkreettisten esimerkkien ansiosta. Taarnalan luento puolestaan avasi ovea rauhanrakentamisen järjestötyöhön sekä afrikkalaisten naisten paikallisiin rauhanrakennuksen tapoihin koskettavalla tavalla.

Symposium keskustelufoorumina

Tapahtuman rakenne itsessään jätti hyvin tilaa avoimelle keskustelulle ja yhteiselle ihmettelylle. Jokaisen luentosarjan jälkeen puhujat pääsivät vastaamaan yleisön sähköisesti ja suullisesti esittämiin kysymyksiin. Maanantain viimeisessä keskusteluosuudessa päästiin kuulemaan puhujien välistä virkistävää väittelyä kääntäjä Kersti Juvan haastaessa kirjailija Antti Salmisen näkemyksiä.

Karjalan teologisen seuran puheenjohtajan Pekka Metson mukaan tänä vuonna ohjelmassa annettiin tilaa aiempaa enemmän juuri keskustelulle. Tämä tuli ilmi muun muassa tiistaiaamun ympäristöteemaisessa paneelikeskustelussa. Puheenjohtajana toimiva retriittipappi Pauliina Kainulainen pääsi vastailemaan myös yleisön kysymyksiin, vaikka ensisijaisesti panelisteina toimivatkin rupiliskotutkija Ville Vuorio, Joensuun kaupungin kaavoituspäällikkö Juha-Pekka Vartiainen sekä Suomen luonnonsuojeluliiton Pohjois-Karjalan piirin puheenjohtaja Anna Lehtinen.

”Parhaimmillaan näistä keskusteluista voi syntyä jonkinlaista yhteistyötä ja tutkimusta erilaisten toimijoiden ja oppialojen välillä”, Metso avasi tapahtuman päämääriä viitaten paitsi asiantuntijoihin, myös yleisön puolella olevaan osaamiseen.

Luonnosta tulevaisuuteen

Tiistaiaamu alkoi rovasti Heikki Huttusen alustuksella otsikkonaan Viljelijän ja varjelijan tehtävä sekä ekologinen synti. Taina Kinnusen korvaaja Kirsi Laurén puolestaan kertoi kulttuurintutkijan näkökulmasta luontosuhteen muutoksesta yksilöllisellä ja kulttuurisella tasolla hyvin tiivistetysti. YouTube-video suopainista ja valokuva korkokenkäkukkamekkosuohiihdosta toivat elävyyttä esitykselle ja herättivät hilpeyttä symposiumin osallistujissa.

Teknologiaa hyödynnettiin sujuvasti myös seuraavalla luennolla, kun 24-vuotias keksijä ja puhuja Perttu Pölönen piti oman puheensa videoyhteydellä Etelä-Suomen opiskelija-asunnostaan käsin. Videoyhteys sopi yllättävän hyvin luennon aiheeseen: tulevaisuus. Pölönen aloitti toteamalla tulevaisuuden ennustamisen olevan aina riski. Ennusteen ääneen sanominen voi saada ihmiset käyttäytymään juuri päinvastaisella tavalla. Hän nosti esille myös mielikuvituksen merkityksen eräänlaisena keskeisenä tulevaisuudenlukutaitona. Miten esimerkiksi selittää Google menneisyyden kansalaiselle, joka ei tiedä mikä on tietokone, puhumattakaan internetistä ja algoritmeista?

Pölönen vakuutti, että tulevaisuudessa ihmisten aito kohtaaminen, persoonallisuuden piirteet ja välittäminen tulevat olemaan yhteiskunnan valttikortteja, sillä ne ovat juuri niitä piirteitä, jotka digiaikakaudella erottavat ihmiset koneista. Tätä siirtymää hän nimitti inhimilliseksi vallankumoukseksi.

Toivon näkökulma

Symposiumin päättävä Espoon piispa Kaisamari Hintikka puhui kristinuskon toivosta hyvin selkeästi, jopa saarnaa muistuttavalla lähestymistavallaan. Hän lisäsi päivän luonto- ja tulevaisuusteemoihin kristinuskon lähimmäisenrakkaudellisen näkökulman. Hän korosti Jolkkosen tavoin ihmisen vastuullisuutta suhteessa ympäröivään luontoon ja lähimmäiseen. Mielenkiintoisena nippelitietona Hintikka kertoi, että Raamatussa sana toivo esiintyy eniten Psalmeissa, mutta lähes yhtä usein Jobin kärsimyksistä kertovassa Jobin kirjassa. Hintikka tyylikkäästi tiivisti koko symposiumin sisällön viitaten puheessaan satunnaisesti myös symposiumissa aiemmin kuultuihin puhujiin.

Symposium maailmanympärysmatkana

Kokonaisuudessaan symposiumin voisi tiivistää yhteiseksi pohdinnaksi ja keskusteluksi ajankohtaisista aiheista ilman suoria vastauksia sekä erilaisten maailmojen kohtaamisalustaksi teologian muodostaman kehyksen puitteissa. Metson mukaan tämä on juuri se, mihin symposiumin järjestämisellä pyritään:

”Tapahtuma itsessään on vastaus siihen, miksi se järjestetään.”

Erityisesti symposiumin teologinen ulottuvuus kiehtoi itseäni, sillä lähestyin luentoja teologian opiskelijan näkökulmasta. Siinä missä piispojen puheenvuorot toivat esiin kirkon näkemyksiä, muiden alojen ammattilaiset täydensivät kokonaisuutta omalla osaamisellaan. Luennoitsijoiden asiantuntemus teologian ulkopuolelta herätti ajattelemaan omaa osaamistani uudesta näkökulmasta. Mitä minä itse teologian opiskelijana haluaisin kysyä tai sanoa juuri tälle puhujalle tai tästä aiheesta? Tapahtuman dialoginen luonne toteutui omalla kohdallani onnistuneesti.

Symposiumin loputtua olo oli rauhallinen ja hämmentynyt. Miten on mahdollista, että kaksi päivää asiantuntijoiden kommentteja ja vastauksia kuunneltuani huomaan tietäväni maailmasta entistä vähemmän? Luulin symposiumin tarjoavan vastauksia mieltä askarruttaviin kysymyksiin, mutta oikeastaan se osoittautuikin tietynlaiseksi maailmanympärysmatkaksi luentosalissa istuen. Toki paljon uusia teorioita ja yksityiskohtia mukaan tarttuikin, mutta kokonaisuutena symposium oli kuin matka, jonka varrella pääsin ihmettelemään maailman erilaisia ulottuvuuksia ja planeettamme ihmeitä. Ajatukset maailman olemassaolosta, nykyisyydestä ja tulevaisuudesta pyörivät mielessä pitkään vielä tapahtuman loputtuakin.