Sisällissodan punaiset papit

Sivussa pysyminen oli papeille mahdotonta sisällissodan aikana

Kun sota syttyi, punaiselle puolelle jääneissä seurakunnissa papit saivat yleensä pitää jumalanpalveluksia ja suorittaa kirkollisia toimituksia entiseen tapaan. Myös punakaartien hallitsemien paikkakuntien seurakunnissa jumalanpalveluksiin osallistuminen voimistui, kuten sota-aikoina on tavallista. Varsinkin työväkeen kuuluneet naiset hakivat lohtua ja suojaa kirkoista. Mikäli punaiset kaatuneet tuotiin kotiseurakuntiinsa, heidän hautaamisensa tapahtui erityisesti sodan alkuviikkoina pääasiassa kirkollisen tavan mukaisesti. Sankarihautajaisia oli tosin tarjolla vain valkoisille kaatuneille.

Punaisten hautaukset olivat sen sijaan tavanomaisia ja mahdollisimman vähän huomiota herättäviä tilaisuuksia. Sodan loppupuolella punaisia haudattiin kirkkomaahan yhä harvemmin, ja osa teloitettujen joukkohaudoista jäi vuosikymmeniksi kokonaan siunaamatta. Vaikka kirkkolaki olisi edellyttänyt hautaan siunaamista, moni pappi ei joko uskaltanut tai tahtonut siunata hautoja. Paikalliset suojeluskunnat yleensä estivät julkiset joukkohautojen siunaamiset, ja osa haudoista siunattiin kaikessa hiljaisuudessa. Papiston enemmistö jäi siis paikalleen ja pyrki pysyttelemään sodan kiihkeimpien viikkojen ajan puolueettomana. Monet pyrkivät sivussa pysymisellään peittelemään myös omaa hämmennystään ja avuttomuuttaan tilanteessa, jossa seurakunnan jäsenet olivat jakaantuneet kahteen vihollisleiriin. Sivussa pysyminen oli kuitenkin usein mahdotonta, sillä papin palveluksia tarvittiin tuon tuosta.

Tavallista oli, että punaiselle puolelle jääneiden seurakuntien papit olivat pidättyviä uutta vallanpitäjää kohtaan. Poikkeuksia tästä säännöstä oli harvassa, mutta sellaisiakin oli muutama. Yksi pappi taisteli vallankumouksellisten puolella, ja kolmen papin tiedettiin tai epäiltiin toimineen aktiivisesti yhteistyössä punaisten kanssa. Oma lukunsa olivat muutamat sosialistisesta yhteiskunnallisesta ajattelusta vaikutteita omaksuneet papit, jotka kuitenkin tukivat valkoisten pyrkimyksiä, koska eivät voineet hyväksyä vallankumousta.

Punapapit

Luterilaisen kirkon ainoa vallankumouksellinen pappi oli Ruotsinpyhtään virallinen apulainen Einar Rauhamäki. Hän oli sosialisti, joka yhdessä vaimonsa Suoma Rauhamäen (o.s. Fahler) kanssa osallistui aktiivisesti paikallisen työväenyhdistyksen toimintaan jo ennen sotaa. Sisällissodan puhjettua Einar Rauhamäestä tuli Ruotsinpyhtään punakaartin johtaja. Rauhamäen sotaisat teot ja usko aatteeseensa johtivat tragediasta toiseen. Epäonnistuneen vallankumouksen jälkeen hänet ja hänen puolisonsa autettiin pois Suomesta, mutta pakolaisena Neuvostoliitossa he kokivat myöhemmin saman kohtalon kuin moni muukin itärajan taakse paennut suomalainen. Tiedot inkeriläisten mukana Siperiaan siirrettyjen Rauhamäkien vaiheista päättyvät 1930-luvun lopulle.

Kaksi kristillisen työväenliikkeen piirissä toiminutta pappia joutui sodan jälkeen selittelemään toimiaan tuomiokapituleille. Tampereen esikaupunkipappi A. R. Wellroos oli sodan aikana kääntynyt kansanvaltuuskunnan valistusasiain valtuutetun Otto Wille Kuusisen puoleen, koska valtio oli jättänyt hänen palkkansa maksamatta. Porvoon tuomiokapituli tuomitsi sittemmin Wellroosin saamaan yksityisesti varoituksen lääninrovastiltaan ”ajattelemattomuudesta johtuvan sopimattoman tekonsa vuoksi”. Toisenlaista ajattelemattomuutta taas oli osoittanut Siuntion kirkkoherra K. R. Bonsdorff, joka oli seurakunnan valkoisen väestön mielestä ollut epäilyttävän ystävällinen punaisia kohtaan. Bonsdorff selvisi sodan jälkeen kuitenkin pelkällä tuomiokapitulin kuulustelulla.

Tunnetuin sodan aikana ”punapapiksi” leimattu oli kuitenkin Sisälähetysseuran johtaja Otto Aarnisalo. Hänen sovitteleva julkinen esiintymisensä sisällissodan aikana herätti valkoisissa viranomaisissa epäilyjä hänen poliittisten näkemystensä luotettavuudesta. Aarnisalon toimittamassa Suojeluskuntalainen-lehdessä julkaistiin sisällissodan aikana voimakkaita vetoomuksia vihollisen rakastamisen puolesta. Kevättalven 1918 ylikuohuvan vihan ilmapiirissä tällainen oli niin poikkeuksellista, että sensuuriviranomaiset puuttuivat Aarnisalon kirjoituksiin. Julkaisutoiminnan lopettamisen sijasta Aarnisalo vetosi ensin Savonlinnan tuomiokapituliin ja matkusti sen jälkeen Seinäjoelle tapaamaan kenraali Gustaf Mannerheimia. Tämän antamin luvin Sisälähetysseuran johtaja saattoi jatkaa julkaisutoimintaansa.

Lojaalisuusepäilyksiä ja vetoomuksia sovinnon puolesta

Aarnisalo oli esimerkki papista, joka tunnustautui sosialistiksi, mutta ei hyväksynyt vallankumousta. Kirjoituksistaan huolimatta hän katsoi valkoisten edustavan laillista esivaltaa ja piti vallankumouksen tukahduttamista välttämättömänä. Sisällissodan keskellä harvalla valkoisella upseerilla riitti ymmärtämystä sellaisten pappien näkemyksiä kohtaan, jotka osoittivat pienintäkään ymmärtämystä vastapuolen suuntaan. Tästä asenteesta käsin selittyivät muutamat pappeihin kohdistuneet lojaalisuusepäilyt. Otto Aarnisalokaan ei voinut kirjoittaa niin avoimesti sodan aikana kuin hän teki sen jälkeen. Syksyllä 1918 ilmestyi Aarnisalon poliittiseksi ohjelmaksi mainittu kirja Suomen vaara. Kirjassa Sisälähetysseuran toimitusjohtaja kertoi vakavan pohdinnan tuloksena päätyneensä siihen, että hän oli sosialisti, vaikka olikin pappi. Myöhemmin Aarnisalo julkaisi kirjoituksen, jossa kertoi olevansa ”täysiverinen sosialisti” kuulumatta kuitenkaan sosiaalidemokraattiseen puolueeseen.

Savonlinnan tuomiokapituli sai keskellä sotaa käsiteltäväkseen edellisiä vakavamman tapauksen, kun sotilasviranomaiset syyttivät pappia epälojaalisuudesta valkoisia kohtaan. Antrean seurakunnan kirkkoherrana toiminut Lauri Laitinen oli pakotettu pyytämään tuomiokapitulilta virkavapautta, koska hän oli menettänyt Karjalan rintamalla olevien valkoisten sotajoukkojen luottamuksen. Tuomiokapituli sai Laitiselta luettavakseen pitkän selvityksen sekä everstiluutnantti Löfgrenin allekirjoittaman kirjeen, jossa miestä vaadittiin poistumaan ainakin sotatoimialueelta, mutta mieluiten ulkomaille. Antreassa esikunta oli edellyttänyt, etteivät papin puheet saaneet ”koskea poliittisia tai sota-asioita”. Lojaalisuusepäilyjen taustalla oli Laitisen oman kertoman mukaan joukko väärinkäsityksiä. Hän ei kuitenkaan kiistänyt pitäneensä yhteyttä paikalliseen työväenyhdistyksen puheenjohtajaan. Yhteydenpito oli papin mukaan ollut luonteeltaan täysin epäpoliittista, mitä sotilasviranomaisten oli kuitenkin mahdoton uskoa.

Työväenliikkeen ja kirkon yhteyden löytämisessä näkyviä pappismiehiä oli ennen muita Sigfrid Sirenius. Hän oli Englannissa merimiespappina työskennellessään omaksunut setlementtiaatteen, jota hän sittemmin ryhtyi edistämään myös Suomessa. Sirenius yhdisti teologisen ja yhteiskunnallisen ajattelun tavalla, johon Suomessa ei ollut totuttu. Hän uskoi, että kristinusko ja sosiaalidemokratia ajoivat yhteistä asiaa, ja niiden oli siksi mahdollista rakentaa yhdessä maanpäällistä Jumalan valtakuntaa. Työväenliike esitti rakennustyössä Sireniuksen mukaan kuitenkin tärkeintä roolia. Suomalaisen poliittisen keskustelun kärjistyminen erityisesti syksyllä 1917 sai Sireniuksen entisestään terävöittämään sanankäyttöään. Hän antoi tukensa työväenliikkeen sosiaalisille uudistusvaatimuksille sekä arvosteli voimakkaasti kapitalismia, joka legitimoi työväkeä riistävän talousjärjestelmän. Tammikuussa 1918 järjestetyillä kirkkopäivillä Sirenius vetosi sovinnon puolesta. Kirkkopäivien päättymisestä ei kulunut kuin muutama päivä, kunnes kansankirkon jäsenet ottivat verisesti yhteen.

 

Kirjoittaja Ilkka Huhta on Itä-Suomen yliopiston kirkkohistorian yliopistonlehtori ja dosentti.

Kirjallisuus:

Ajo, Martti: Punainen eskatologia. Jumalan valtakunta ja työväenliike Sigfrid Sireniuksen teologis-aatteellisessa ajattelussa ja kristillissosiaalisessa toiminnassa vuoteen 1924. Diss. Helsinki: Helsingin yliopisto, 2017.

Huhta, Ilkka (toim.): Sisällissota 1918 ja kirkko. Suomen kirkkohistoriallisen seuran toimituksia 212. Helsinki: SKHS, 2009.

Huhta, Ilkka: Papit sisällissodassa 1918. Helsinki: Kirjapaja, 2010.

Kena, Kirsti: Kirkon aseman ja asenteiden muotoutuminen itsenäistyneessä Suomessa 1918–1922. Suomen kirkkohistoriallisen seuran toimituksia 110. Diss. Helsinki: SKHS, 1979.              

Mustakallio, Hannu: Kirkon johto, pappispoliitikot ja herätysliikkeet. – Sisällissota 1918 ja kirkko. Suomen kirkkohistoriallisen seuran toimituksia 212. Toim. Ilkka Huhta. Helsinki: SKHS, 2009.