| Heidi Rautalahti

Helsingin yliopiston henget

Topelia

Uusi tietokirja Helsingin Henget kertoo kaupunkilaisista kummitustarinoista. Helsingin yliopisto on historiansa aikana saanut myös pienen siivun haamulegendoista, vaikka kertomukset eivät ole yltäneet kirjaan asti. Teoksen kirjoittajat, uskontotieteilijät Vanessa Kairulahti ja Karolina Kouvola kertovat miksi emme tunne enempää yliopistolaisia kummitustarinoita, ja vinkkaavat miten tuleva halloween-juhla kannattaa viettää – mikäli ei ole herkkähermoinen.

Helsingin yliopisto koostuu eri kampuksista ympäri kaupunkia. Keskustakampus, yliopistokiinteistöjen vanhimpana osana, käsittää kokoelman rakennuksia, joista osan historia ulottuu 1800-luvun alkuun. Päärakennuksen ohella, näissä vanhimmissa rakennuksissa on toiminut sotilassairaala, orpopoikien koulukoti tai ne ovat olleet lääkäreiden harjoittelusaleja, yliopiston nykyisiä luentosaleja, joissa aikoinaan ruumiitakin on käsitelty. Ei välttämättä ole ihme, että kuvatun kaltaiset paikat saavat mielikuvituksen laukkaamaan. Vanessa Kairulahti ja Karolina Kouvola, uskontotieteilijät ja Helsingin Henget – teoksen kirjoittajat kertovat miksi kummitustarinat edelleen kiehtovat tänä päivänä.

– Kummitustarinat ovat turvallista kauhua, ne eivät voi vahingoittaa fyysisesti. Ne osallistuvat uskontojen ja moraalitarinoiden kanssa yhteiseen spekulaatioon siitä, mitä tapahtuu kuoleman jälkeen, selittää Kairulahti.

Kirjoittajat arvelevat kummitustarinoiden vastaavan tänä päivänä ihmisten yliluonnollisen ja pyhän kaipuuseen muodossa mikä ei edellytä sitoutumista esimerkiksi uskontoihin. Heidän mukaansa kummitustarinat eivät ole missään vaiheessa olleet pois muodista, vaikka nyt ollaan uudella aallonharjalla ja kiinnostus on valtavaa – muussakin populaarikulttuurissa.

Helsingin Henget-teos on noussut lyhyessä ajassa yhdeksi puhutuimmaksi tietokirjaksi. Kirjoittajat arvelevat teoksen antavan vastakaikua lukijoiden omakohtaisten kokemusten ymmärtämiseen ja niistä keskustelemiseen.

– Kirjan lukemisen myötä aiheista voi puhua julkisesti niin, ettei henkilöä pidetä mieleltään järkkyneenä, Kouvola lisää.

Kummitustarinoiden sosiaalinen merkitys onkin niiden tärkein piirre, ainakin vertaillessa erityisesti kaupunkilaisia tarinoita maaseudulla kerrottuihin kummitteluihin. KairulahtiKouvolaKirja toimii vaikkapa karttana iltakävelyllä, kertovat kirjailijat. Kuva: Heidi Rautalahti

Karmivat kaupunkitarinat

Kirjan ja siihen kuvitetun kartan avulla voi vaikka iltakävelyllä saada uuden näkemyksen tuttuun kaupunginosaan. Mikä on ominaista kaupunkikummittelulle?

– Kirja käsittää julkiset kummitukset, kun maaseututarinoihin kuuluu yksityinen ja kodin piiri. Näissä kummitteleva henkilö on usein tunnettu suvun- tai perheenjäsen. Kun taas Helsingin tarinoissa pääosassa ovat vuosisadasta toiseen anonyymeinä ja nimettöminä pysyneet piiat ja rengit. Kaupunki ja maaseutu ovat erilaisia kulttuuriympäristöjä, jo kokonsa puolesta, joissa esimerkiksi tänä päivänä vaihtelee se, miten suhtaudutaan vaikka hautausmaihin ja siihen mikä niissä on sopivaa käytöstä. Kaupungissa lenkki tai piknik Vanhan kirkon puistossa, entisellä hautausmaalla, on hyväksyttyä, mikä ei välttämättä olisi soveliasta muualla, kertoo Kouvola.

Kaupungissa tarinat leviävät pidemmälle ja säästyvät kertojiensa mukana. Kirjoittajien mukaan tarinoita käytetään kaupungin normien ja traumojen purkamiseen, mikä saattaa tarkoittaa Helsingissä juuri menneiden sotien käsittelyä.

Uskontotieteilijät kummitustarinoiden takaa

Kairulahti toimi Helsingin kaupunginmuseon kummitusasiantuntijana ja Kouvola oli juuri julkaissut Soturit-tietokirjan. Kummitustarinat toivat tekijät yhteen, vaikka kirjan voi nähdä sisään heittona myös Helsingin historiaan. Kirjan haluttiin ammentavan perinnehistoriasta, uskontotieteestä ja sosiologisesta näkökulmasta siihen, mitä yhteiskunnallisia tehtäviä kummitustarinoilla voi olla.

– Helsingin sotilaskummitustarinat kertovat erityisesti ympäröivästä ajasta ja paikasta. Kirjan harmaan rouvan tapaus ilmentää muun muassa 1800-luvun naiskuvaa. Teemme myös vertailua kansainvälisiin tarinoihin, spiritismiin, henkikommunikoinnin historiaan, kertovat Kairulahti ja Kouvola.

Kummitustarinat ovat edelleen tärkeitä

Kairulahti ja Kouvola ovat ilahtuneita kaikista tarinoista, legendoista ja kertomuksista, jotka ovat saaneet kerättyä kirjaansa varten.    

– Kirjan julkaisu on poikinut runsaasti yhteydenottoja uusista tarinoista. Ulostulomme on tarjonnut foorumin tuoda esille ihmisiä askarruttavia outoja kohtaamisia, molemmat kertovat.

Tietokirjojen rinnalla Suomessa on viimeaikoina tullut esiin muitakin kummitusryhmiä, jotka toimivat enemmän tai vähemmän katsomuksellisella tai viihteellisellä alueella. Aavedata-ryhmä keskittyy kummitustutkimuksiin eri teknisten laitteiden avulla ja on tuottanut useamman vuoden ajan esimerkiksi kummitusvideoita sosiaalisen median videopalveluihin. Hämeen linnassa taas järjestetään marraskuussa ghost box- sessio, jossa yleisö pääsee Paranormal Investigations Groupin mukana erityisen radioaalloilla operoivan laitteen kanssa kuulostelemaan, josko muinaisia henkiä olisi paikalla. Vaikka kummituskokemusten ”verifioiminen” tieteellisesti on vähintäänkin haastavaa, näiden ilmeneminen kulttuurissa toteuttaa tärkeää tehtävää.

– Tänä päivänä kerrotaan edelleen kummitustarinoita, vaikka urbaanit legendat ja salaliittoteoriat ovatkin suositumpia tarinamuotoja. Varsinkin kaupungissa on harvinaisempaa, että perinteisiä kummitustarinoita nousee julkisuuteen, vaikka niissä olisi samankaltaista opetuksellista ja varoittavaa ainesta kuin historiallisilla tarinoilla. Nettifoorumeilla tarinoita kuitenkin jaetaan, mutta enemmän kerrotaan ”valkoinen pakettiauto koulupihassa”- tarinoita. Kertomukset saavat realistisia piirteitä, joista yliluonnollisen kerronta on poistunut. Usein kuitenkin samanlaiset moraaliset piirteet ja funktiot ovat jääneet, kertoo Kairulahti.

Vaikka tänään kertoisimme tarinoita pimeistä puistoista tai levottomista kaupunginosista, tarinoiden teemat liittyvät kirjoittajien mukaan yhteiskunnallisiin narratiiveihin, joilla ikävä kyllä vahvistetaan myös ennakkoluuloja tuntematonta ja toisenlaista kohtaan, esimerkiksi liittyen maahanmuuttajiin, arvelevat kirjoittajat.

Kirjoittajien mukaan kummitustarinat kertovat toisaalta myös meidän tulkinnasta ja toiveista ympäristöämme kohtaan. Sopiikin ihmetellä, missä ovat yliopistoväen kummitustarinat?

– Niitä löytyy varmasti! Emme vain ole vielä kuulleet niistä. Meihin voi ehdottomasti ottaa yhteyttä, jos tuntee tarinan, molemmat kertovat.

 Topelian kummitukset

Tuomiokirkon kupeeseen rakennettiin vuosina 1817–1957 useampi kivinen keltainen rakennus, jotka myöhemmin yhdessä muodostivat Topelian korttelin. Niin kutsuttu A-talo, muun muassa nykyinen historian oppiaineen tila, muodosti korttelin ensimmäisen osan toimiessaan kantonistikoulun päärakennuksena, Venäjän armeijan sotilaallisena sisäoppilaitoksena orpopojille ja sotilaiden pojille vuodesta 1821. Venäläinen sotilassairaala aloitti toimintansa vuonna 1832, jonka jälkeen vuonna 1917 Yliopistollinen sairaala jatkoi korttelissa, aina vuoteen 1995 asti. A-talon toisessa kerroksessa toimi alussa ortodoksinen kirkkosali ja sairaala-aikoina ruumishuone rakennuksen alakerrassa. Tämän jälkeen Topelia on tunnettu humanistisen tiedekunnan toimitilana.

TopeliaTopelian oma kutsumaton vieras ei kuitenkaan ilmaannu A-talossa, vaan sen viereisessä rakennuksessa, jossa sijaitsi esimerkiksi kantonistikoulun keittiö, luokkahuoneita, ja myöhemmin sotilaspalvelijoiden tiloja.

– Kerrotaan, että F-talon vanha vahtimestari, joka 1800- luvun puolella joutui ryöstömurhan uhriksi, käy välillä tarkastamassa paikkoja. Olen kuullut myös tarinoita Uuden ylioppilastalon oudoista sattumuksista, kertoo Kouvola.

Voimme vain aprikoida, mistä Topelian kummitustarinat nyt kumpuavat. Liekö korttelin viimeaikaiset vilkkaat muutto- ja remonttipuheet herättäneet uinuvat kummituksetkin?

Kirjailijat kertoivat meille vielä yhden Helsinkiläisen haamutarinan, jonka voi katsoa tästä.

***

Kirjailijoiden halloween-tärpit

Vanessa Kairulahti: hämärtyvinä iltoina voi lukea paljon kummitustarinoita, leipoa halloweenherkkuja sekä jutella kummituksille – jospa ne vastaavat.

Karolina Kouvola: kun illalla sytyttää kynttilän, jos liekki on pitkä, paikalla on henkimaailman olentoja, jos liekki on lyhyt, olet aivan yksin.

Lisätietoja:

Helsingin Henget, opas aaveiden pääkaupunkiin (SKS, 2018). Kummitustarinoitaan voi jakaa kirjailijoille sähköpostiosoitteeseen: helsinginhenget@gmail.com.

Topelia-kiinteistön historiaan voi tutustua Museoviraston sivulta. Hämeen linnan ghost box-kierroksista lisää täältä.