Herätysliikkeiden rooli Suomen sisällissodassa vaihteli niiden perinteistä ja vaikutusalueista käsin
Selvin poliittinen profiili heränneillä
Herätysliikkeiden rooli sisällissodassa määräytyi toisaalta niiden vanhasta, ainakin 1900-luvun alkuun juontavasta poliittis-yhteiskunnallisesta perinteestä, toisaalta niiden vaikutusalueesta käsin.
Selvimmin ajankohtaisissa tapahtumissa profiloituivat heränneet. He julkaisivat heinäkuussa 1917 Lapualla pidetyillä herättäjäjuhlilla julistuksen, joka oli suunnattu sosiaalidemokraattien uskonnonvastaiseksi koettua politiikkaa vastaan. Heränneet vetosivat Suomen kansaan kansan enemmistön nimissä, eivät yhtenä herätysliikkeistä.
Karhunmäen herännäisopistolle Lapualle perustettiin syksyllä 1917 oma suojeluskuntaosasto, joka rupesi antamaan oppilaille sotilaskoulutusta. Karhunmäkeläiset muodostivat sittemmin puhjenneessa sisällissodassa oman yhtenäisen körttiosaston. Yhtenäinen körttipuku ja sotilaspapiksi rintamalle lähtenyt opiston johtaja pastori Väinö Malmivaara tekivät heidät tunnetuiksi koko maassa − ja myös pelätyiksi vastustajan keskuudessa.
Väinö Malmivaaran isä, Lapuan kirkkoherra Vilhelmi Malmivaara kuvasi körttiosaston taistelutapaa Suomalaisen Suomen sivistyneelle lukijalle: ”Ennen taisteluun menoa hieman vapistusta, joka poistettiin polvistumalla Jumalan eteen; taistelun kestäessä pelotonta urhoollisuutta, ja sen tauottua otettiin esille Sionin Virret (heränneiden laulukirja).”
Lopputuloksena oli, että syntyi myytti körttiläisten erinomaisuudesta sodassa. Kirkkohistorian dosentti Ilkka Huhta toteaa: ”Vakaa ja päättäväinen, mutta kuitenkin nöyrä körttisotilas takasi sen, että Jumalankin täytyi taistella valkoisten puolella.”
Eteläpohjalaiset heränneet näkivät taistelun punaisten muodostamaa uhkaa vastaan uskonnollis-eettiseksi velvollisuudekseen. Sota oli körttiläisille vapaussotaa ja samalla ”pyhää sotaa”.
Evankelinen liike rakentaa omaa uskonnollista identiteettiä
Evankelinen herätysliike sitä vastoin vetosi joulukuun alussa 1917 evankeliseen kansaan, siis omaan väkeen. Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen johtokunta pahoitteli liikkeen päälehdessä Sanansaattajassa ajan yleistä kurjuutta ja rauhattomuutta. Sisäiset erimielisyydet, luokkaviha ja kansallisuustaistelut riehuivat pelottavassa määrin, mihin liittyi uskonnonvastaisuuden ja siveellisten rappioilmiöiden voimistuminen. Tämä kaikki antoi evankeliselle kansalle aiheen hengelliseen taisteluun pimeyden voimia vastaan.
Heränneet ja evankeliset erosivat tavoitteiltaan ja ulkoiselta toimintaprofiililtaan merkittävästi toisistaan. Ero oli näkynyt jo ensimmäisiin eduskuntavaaleihin valmistauduttaessa. Evankelinen liike keskittyi oman uskonnollisen identiteetin rakentamiseen, kun taas herännäisyys antoi kannattajilleen myös tietyn kansallis-yhteiskunnallisen identiteetin.
Evankeliumiyhdistyksen johtokunta, jossa myös liikkeen ruotsinkielinen osa oli edustettuna, näki paitsi eri yhteiskuntaryhmien myös suomen- ja ruotsinkielisten välillä vuonna 1917 voimistuneet jännitteet pohjimmiltaan negatiivisena ilmiönä. Evankelinen liike ei muodostanut poliittis-yhteiskunnallisesti yhtenäistä kokonaisuutta.
Sanansaattaja julkaisi toukokuun puolivälissä 1918 ilmestyneen numeronsa etusivulla runon Veljessodan tauottua, jonka sanoma oli ”puhtaasti uskonnollinen” ja sodan osapuolia sovinnollisuuteen kehottava:
Kasvos, Herra, vallan peittäneen
meiltä syntiemme vuoksi näytit,
vihan voimat päästit valloilleen,
sydämemme ahdistuksin täytit
koska väkivalta hallintaan
näytti päässeen yli kaiken maan,
koska veli veljeänsä vastaan
surma-asein astui sotimaan.
– –
Sanansaattajassa julkaistussa rukouksessa heijastui myös evankelisen liikkeen toimintaympäristö, joka oli suureksi osaksi sisällissodan aikainen punainen Suomi. Eteläpohjalaisten heränneiden uhmakkaat äänenpainot olivat evankelisten äänenkannattajan rukoukselle vieraita. Johtavat evankeliset eivät sitoutuneet sisällissodan kumpaankaan osapuoleen vaan keskittyivät liikkeen opillisen luonteen varjelemiseen.
Evankelisen liikkeen poliittisesta profiilista kertoo jotain olennaista se, että liikkeen riveihin kuului kaksi punaisten ymmärtämisestä sodan jälkeen syytettyä pappia. Länsiuusmaalaisen Siuntion kirkkoherra K. R. Bonsdorff oli ollut edellisenä syksynä kristillisen työväenliikkeen eduskuntaehdokkaana ja osoitti kotiinsa tulleille punaisille ystävällisyyttä tavalla, jota seurakuntalaiset sittemmin pitivät epäilyttävänä. Tampereen esikaupunkipappi A. R. Wellroos puolestaan kääntyi Otto Wille Kuusisen puoleen saadakseen kansanvaltuuskunnalta maksamatta jääneen palkkansa. Tapaukset vietiin sodan jälkeen Porvoon tuomiokapitulin käsiteltäväksi. Kapituli ei rangaissut Bonsdorffia, mutta Wellroos sai yksityisen varoituksen ”jyrkästi tuomittavasta ajattelemattomuudesta johtuvan sopimattoman tekonsa takia”.
Bonsdorff oli ollut kristillisen työväenliikkeen ehdokkaana jo ensimmäisissä eduskuntavaaleissa (1907), Wellroos taas oli samoihin aikoihin kyseisen liikkeen harvinaisen selväpiirteinen kannattaja.
Lestadiolaisuus ”laillisen hallituksen” tukena
Lestadiolaisuuden huomattavimmat kannatusalueet olivat Pohjois-Suomessa, joka oli kokonaisuudessaan valkoisen armeijan hallussa jo helmikuun alussa. Vanhoillislestadiolaisen Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen (SRK) johtokunta määritteli maaliskuun 3. päivänä 1918 liikkeen suhteen valkoisen Suomen hallitukseen. Kannanotto julkaistiin huhtikuussa ilmestyneessä Siionin Lähetyslehdessä:
Kokoontunut Lähetystoimikunta [johtokunta] pitää velvollisuutenaan kehottaa Jumalan lapsia kaikin tavoin tukemaan maan laillista hallitusta ja olemaan kuuliainen hallituksen käskyille Tit. 3: 1, tietäen, että hän ainoastaan tällä tavalla Jumalan tahtoa noudattaa, mutta päinvastaisella tavalla tuottaa häpeää Jeesuksen nimelle ja edistää väkivaltaa veljeinsä henkeä ja omaisuutta vastaan. Jumalan lasten on rukoiltava Jumalaa Jeesuksen nimeen esivallan edestä, niinkuin Raamattu neuvoo 1 Tim 2: 1 – 2.
Kannanotossaan vanhoillislestadiolaisten johtoelin antoi esivaltateologisin argumentein täyden tukensa Vaasan valkoiselle senaatille ja sen pyrkimyksille punaisten kapinan kukistamiseksi. Tässä suhteessa vanhoillislestadiolaisuus toimi yksiselitteisemmin ja yhtenäisemmin kuin muut herätysliikkeet.
Maalis-huhtikuun vaihteessa 1918 organisoituun sotilaspapistoon kuuluivat niin vanhoillislestadiolainen L. P. Tapaninen, joka oli viimeksi ollut ylimääräisenä pappina Rovaniemellä ja Kittilässä, kuin lestadiolaiseen uuteenheräykseen kuulunut Kustavi Lounasheimo Pieksämäeltä. Tapaninen sai huhtikuun alussa määräyksen Pohjois-Pohjanmaan rykmentin kenttäpapiksi, Lounasheimo taas aloitti vähän myöhemmin toisen Karjalan rykmentin pappina.
Vanhoillislestadiolainen herätysliike pani johtoelimensä periaatteellisen kannanoton täytäntöön perustamalla maaliskuun viimeisenä päivänä Oulussa ”Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen sanitääriambulanssin muodostustoimikunnan”. Mannerheimin päämaja hyväksyi kohta sen tarjouksen ”käytännöllisen ambulanssin” lähettämisestä rintamalle sairaanhoito- ja sielunhoitotyöhön. Toiminta-ajatus oli syntynyt yksityisten lestadiolaiskristittyjen piirissä, mutta SRK:n johtokunta otti idean sittemmin omakseen. Hallinnollis-organisatorisesti ambulanssi kuului Oulun suojeluskunnan esikunnan järjestämään Oulun komennuskuntaan.
Pohjoissuomalaisten lestadiolaisten muodostamaan avustusryhmään kuului sen lopullisessa kokoonpanossa yhdeksän miestä ja kahdeksan naista. Käytännöllisen ambulanssin johtajana toimi Ranuan kirkkoherra O. H. Jussila. Julistus- ja sielunhoitotyöstä huolehtivat hänen lisäkseen pastori L. P. Tapaninen, Haapajärven kappalainen J. L. Seppänen ja kemiläinen saarnaaja Juho Kanniainen. SRK:n käytännöllinen ambulanssi lähti rintamalle huhtikuun 10. päivänä ja toimi sodan loppuajan kenttäsairaalana Pälkäneellä. Yksikkö oli kirkkoherra Jussilan johdolla edustettuna myös valkoisen armeijan voitonparaatissa Helsingissä toukokuun 16. päivänä.
Vanhoillisten ohella lestadiolainen uusiheräys eli Suomen Lähetysseuran Laestadiolainen haaraosasto organisoi oman kenttäsairaalan eli ”liikkuvan ambulanssin”. Uusheränneiden sielunhoito- ja sairaanhoitoryhmä lähti Oulusta huhtikuun puolivälissä Karjalan rintamalle, missä se toimi Antreassa ja Viipurissa. Kymmenkunta henkeä käsittänyt ryhmä koostui lähes yksinomaan naisista, ennen muita sairaanhoitajista. Toiminnan johdossa oli Oulun diakonissakodin johtajatar Elin Smarin. Julistustyöhönkin osallistui yksi nainen, lähetyssaarnaaja Ida Rönkä.
Vanhoillislestadiolaisten ambulanssitoiminta Suomen sisällissodassa oli saada jatkoa, kun siitä vastanneen toimikunnan enemmistö esitti tammikuussa 1919 SRK:n johtokunnalle vastaavan käytännöllisen ambulanssin lähettämistä Virossa puhjenneeseen vapaussotaan. Johtokunta päättikin 26. tammikuuta lähettää Viroon ”hetimiten” enintään kuusi henkeä käsittävän ambulanssin. Maaliskuun puolivälissä hankkeen todettiin kuitenkin raukeavan. Ambulanssitoiminnan toiseen vaiheeseen liittyi ilmeisesti liikkeen sisäisiä erimielisyyksiä.
Kirjoittaja Hannu Mustakallio on Itä-Suomen yliopiston kirkkohistorian professori.
Kirjallisuutta:
Ajo, Martti: Punainen eskatologia. Jumalan valtakunta ja työväenliike Sigfrid Sireniuksen teologis-aatteellisessa ajattelussa ja kristillis-yhteiskunnallisessa toiminnassa vuoteen 1924 asti. Diss. Helsinki: Unigrafia, 2017.
Huhta, Ilkka: ”Täällä on oikea Suomenkansa”. Körttiläisyyden julkisuuskuva 1880–1918. SKHS:n toim. 186. Diss. Helsinki: SKHS, 2001.
Huhta, Ilkka: Papit sisällissodassa 1918. Helsinki: Kirjapaja, 2010.
Juva, Mikko: ”Kirkko vallankumouksen keskellä.” Kirkko suomalaisessa yhteiskunnassa 1900-luvulla. Toim. Markku Heikkilä & Eino Murtorinne. [Helsinki]: Kirjapaja, 1977, 42–52.
Kena, Kirsti: Kirkon aseman ja asenteiden muotoutuminen itsenäistyneessä Suomessa 1918–1922. SKHS toim. 110. Diss. Helsinki: SKHS, 1979.
Mustakallio, Hannu: ”Kirkon johto, pappispoliitikot ja herätysliikkeet.” Sisällissota 1918 ja kirkko. Toim. Ilkka Huhta. Helsinki: SKHS, 2009.
Palola, Ari-Pekka: Kahden kuoren suojassa. Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen historia 1. (1906–1945/1946). Oulu: Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys, 2010.
Talonen, Jouko: Pohjois-Suomen lestadiolaisuuden poliittis-yhteiskunnallinen profiili 1905–1929. SKHS toim. 144. Diss. Helsinki: SKHS. 1988.